Pohjala Kyllikki

LottaSuomen Naisten Huoltosäätiön hallitus ja sihteerit Lotta Svärdin perilliset - Helsingin Yliopiston pienoiselämäkerratLääkintäjaosto

Kyllikki Pohjala osallistui Satakunnan lottien ensiapukurssien organisoimiseen.

(11.11.1894 – 22.9.1979) oli aikansa aktiivinen monitoiminainen. Hänen toimialaansa lukeutui niin työskentely sairaanhoitajana, kansanedustajan tehtävissä, lehdistössä kuin useissa järjestöissä sekä niiden toimikunnissa. Pohjala vaikutti myös Lotta Svärdin ja Suomen Naisten Huoltosäätiön alaisuudessa.

Kyllikki syntyi vauraaseen nakkilalaiseen perheeseen. Hänen isänsä Topias Pohjala oli satakuntalainen maanviljelijä, joka toimi myös kunnallisessa politiikassa. Lisäksi hän oli mukana edistämässä paikallista meijeritoimintaa ja kuului Satakunnan parantolan johtokuntaan alusta alkaen. Kyllikki piti isältään perittyä huumorinlahjaa voimanlähteenä kaikessa aktiivisuudessaan. Kyllikin äiti Josefina (Fiina) Pohjala (o.s. Brandt) tunnettiin taas yhteisiin rientoihin osallistuneena, toimeliaana sekä velvollisuudentuntoisena emäntänä. Häntä kuvataan myös hartaana lottatyön kannattajana. Kyllikin äiti halusikin opettaa tyttärestään kaikkiin töihin pystyvän emännän.  Maatalon emäntää Kyllikistä ei tullut, vaan poliittinen ja yhteiskunnallinen vaikuttaminen veivät mukanaan. Kyllikillä oli neljä sisarusta: Vieno, Tellervo, Tyyne ja Toivo. Kyllikkiä kutsuttiin perheen kesken ilmeisesti lempinimellä Kylli: tämä paljastuu Kyllikin veljenpojan kirjoittamasta tekstistä.

Vanhempiensa esikuvan mukaisesti Kyllikki oli aktiivinen jo nuorena. Samoin Kyllikin veljenpoika on kirjoittanut, kuinka koko sisaruskatras osallistui Harjavallan nuorisoseuratoimintaan. Ajan lehdet vahvistavat myös tämän aktiivisuuden: Kyllikki osallistui erilaisiin runonlausumis- ja urheilukilpailuihin, joita muun muassa Harjavallan nuorisoseura sekä Kansallismielisen nuorisoliiton Satakunnan piiri järjestivät. Hän vakuutti kuulijat, olipa kyse asiapainotteisesta puheesta tai runonlausunnasta. Haastatteluissa ja muistelmissaan Kyllikki nosti lapsuuden kasvuympäristönsä korkealle ja luonnossa liikkuminen oli hänelle tärkeää läpi elämän. Myös kirjoittaminen ja lukeminen olivat Kyllikille tärkeitä harrastuksia. Kyllikki valmistui ylioppilaaksi vuonna 1914 Porin tyttölyseosta, minkä jälkeen hän työskenteli Satakunta lehden toimituksessa.

Kyllikin sukuun on kuulunut paljon sairaanhoitajia ja niin myös hän suuntasi vuonna 1915 Sophie Mannerheimin johtamaan kirurgiseen sairaanhoitajakouluun, vaikka hänen haaveammattinsa oli toimia lääkärinä. Kyllikki valmistui samana päivänä, kun Suomen itsenäisyysjulistus annettiin 4.12.1917. Tuoreen sairaanhoitajan apua tarvittiinkin kotiseudulla saman tien, kun Suomen sisällissota alkoi tammikuussa 1918.  Pohjala osallistui sotaan ambulanssisairaanhoitajana valkoisten puolelta. Sisällissodan aikana Kyllikin kotiseutu Harjavalta joutui punaisten valtauksen kohteeksi ja punaiset aiheuttivat tuhoja myös Kyllikin veljen tilalle. Seuraavana vuonna sota syttyi myös Virossa, jonne Kyllikki lähti auttamaan jälleen ambulanssisairaanhoitajan tehtävissä. Vuonna 1920 hän julkaisi muistelmateoksen ”Pohjan poikain matkassa: Muistelmiani Viron retkeltä keväällä v. 1919.” Teoksensa esipuheessa hän kirjoittaa, kuinka Viroon lähteviä vapaaehtoisia oli paljon. Hänen mukaansa varsinkin maaseudun väki oli valmis auttamaan, etenkin kun heillä oli muistissaan edellisen talven ryöstöt ja kidutukset. Tässä luonnehdinnassa kaikuikin kotiseudun kohtalot.

Suomen sisällissota oli selvästi Kyllikille vaikea kokemus, josta hän myös pidättäytyi kirjoittamasta; esimerkiksi vuoden 1966 muistelmateoksessaan hän toteaa:

Tästä sodasta on paljon kirjoitettu ja voisin liittää siihen oman osuuteni, mutta jätän sen tulevaisuuden historioitsijoille.

Hän kuitenkin raotti jotain sisällissodan aikaisista kokemuksistaan Suomen Kuvalehden haastattelussa vuonna 1968. Hän kertoi sen olleen yhtä elämänsä vaikeinta aikaa ja oli erittäin surullinen siitä, että sota ajautui taisteluun oman kansalaisten kesken: sodan alku oli hänelle nimenomaan venäläisten joukkojen ajamista pois itsenäisestä Suomesta. Hän kuvaili kokemuksiaan lehdessä seuraavasti: ”Haavoittuneet, joita taistelujen päätyttyä kentältä keräsin, eivät olleet minulle punaisia eikä valkoisia, vaan kärsiviä ihmisiä, joita auttaakseni olin mukana.” Suomen Nainen lehdessä kirjoitettiin vuonna 1936, kuinka sota-aika heikensi muutaman vuoden ajaksi hänen terveytensä. Kyllikki sairastuikin Viron sodan aikana espanjantautiin. Sotien jälkeen hän toimi hetken kiertävänä sairaanhoitajana kotiseudullaan Harjavallassa.

Kyllikki tunnettiin lottapiireissä ennen kaikkea työstään ambulanssisairaanhoitajana Suomen ja Viron vapaustaisteluissa. 1920-luvulla Kyllikki toimi myös avustajana Satakunnan Lotta -lehdessä sekä oli mukana paikallisen suojeluskunta- ja lottatoiminnan kehittämisessä. Hän osallistui esimerkiksi saniteetti -eli ensiapukurssien järjestämiseen itsenäisyyden alkuvuosista lähtien. Kyllikkiä kutsuttiinkin Lotta-Svärd -lehdessä maakuntansa ensimmäiseksi lotaksi. Nimitys on osuva, sillä hän harjoitti tätä vapaaehtoista työtä sekä sen edistämistä jo ennen varsinaisen Lotta Svärd -järjestön perustamista. Lotta Svärd -järjestö perustettiin vuonna 1921 näiden paikallisten lottayhdistysten kautta, jotka taas toimivat osana suojeluskuntien naistyötä. Samoin hänen sisarensa olivat aktiivisia lotta- ja suojeluskuntaharrastajia. Esimerkiksi Kyllikin sisko Vieno (Tamminen) toimi Harjavallan lottien johtokunnassa ja veli Toivo oli aktiivinen suojeluskuntalainen. Toivo oli myös perustamassa paikallisia suojeluskuntia. Kyllikki liittyi lottien Harjavallan paikallisosaston jäseneksi itse vuonna 1934.

1920-luvun alussa Kyllikki liittyi Suomen Sairaanhoitajaryhdistyksen johtokuntaan sekä toimi yhdistyksen Epione -lehden aputoimittajana. Pian hän alkoi haaveilemaan jatkokoulutuksesta ja päättikin lähteä Amerikkaan opiskelemaan vuonna 1921. Hänen veljenpoikansa on kirjoittanut, kuinka ”Kylli lähti Amerikkaan osin vastoin vanhempiensa tahtoa ja tukea.” Vuoden 1966 muistelmissaan Kyllikki totesi päätöksen olleen tuohon aikaan epätavallinen. Parhaimmat koulutusmahdollisuudet hän näki kuitenkin tuolloin sijaitsevan juuri Atlantin takana. Amerikkaan saapuessaan hän huomasi, ettei hänen kielitaitonsa heti riittänyt opiskeluihin, joten ensin hän teki hoitajantöitä sekä opiskeli kieltä. Pääosin hän vietti aikaansa Amerikan pohjoisvaltioissa ja hämmentyi suuresti mennessään etelään Alabaman Birminghamiin, jossa oli voimakasta rotuerottelua eteläisten Jim Crow -lakien nojalla. Kyllikin oli hankala käsittää, ettei hän saanut olla samassa tilassa tummaihoisten kanssa. Rotuerottelun aikana tummaihoiset pyrittiin erottelemaan toisistaan esimerkiksi kulkuvälineissä. 

Amerikan aikoinaan Kyllikki teki Atlantin takaista maailmaa tunnetuksi kirjoittelemalla esimerkiksi Suomen Kuvalehteen ja Satakunnan Lotta – lehteen. Vastaavasti hän teki myös Suomea tunnetuksi Amerikassa. Esimerkiksi Detroitin sairashoitokongressissa kesäkuussa vuonna 1924 hänen puheensa keskeytettiin useita kertoja suosionosoituksiin. Puheessa hän oikoi muun muassa ennakkoluuloja Suomesta: suomalaiset eivät ole eskimoita tai mongoleja. Lisäksi kyseisessä puheessa Kyllikki kutsui amerikkalaiset seuraavana vuonna Suomessa järjestettävään kansainväliseen sairaanhoitajatarkongressiin. Kyllikki palasi Suomeen ennen kongressia, jossa odottikin ongelmia: Suomessa oli käynnissä kielitaistelu, mikä heijastui myös Suomen sairaanhoitajien piiriin. Kieliriidat uhkasivat vaarantaa kongressin toteutumisen ja onnistumisen. Sairaanhoitajataryhdistys oli historiallisestikin ruotsinkielisen sivistyneistön suojissa ja suomenkieliset hoitajat kokivat, ettei heillä ollut tosiasiallisia mahdollisuuksia vaikuttaa yhdistyksessä. Ruotsinkieliset pyrkivät sivuuttamaan suomalaiset kansainvälisestä kongressista ja sen järjestelyistä.

Suomenkieliset ja suomenmieliset sairaanhoitajat perustivatkin Säätytalolla tammikuussa vuonna 1925 Suomen sairaanhoitajattarien liiton. Pohjala oli mukana liiton perustamisessa ja ryhtyi liiton lehden päätoimittajaksi. Hän toimitti lehteä aina vuodesta 1925 vuoteen 1963 asti. Lisäksi hän piti perustamiskokouksessa ”voimakasta vastakaikua” herättäneen puheen kansallistunnon merkityksestä sairaanhoitajille sekä avasi myös lehdistölle yhdistyksen perustamisen motiiveja. Lopulta sairaanhoitajien kansainvälinen kongressi päästiin toteuttamaan Helsingissä onnistuneesti ja Kyllikki toimi kongressin propagandapäällikkönä. Käsite propaganda ymmärrettiin tuolloin eri sävyssä: kyse oli esimerkiksi Suomen tunnetuksi tekemisestä, toimimisesta Suomen hyväksi sekä ennakkoluulojen kumoamisesta. Vapaaherratar Sophie Mannerheim oli tukenut Kyllikkiä opinnoissa ja oli lupaillut vakituista työpaikkaa sairaanhoitajaopettajana Sairaanhoitajaryhdistyksen ylläpitämässä koulussa. Työpaikka kuitenkin peruuntui, sillä Kyllikki ei suostunut palaamaan vanhaan yhdistykseen. Hän tiivisti tämän muistelmissaan seuraavasti: ”Ja siihen päättyi itseasiassa tavallaan se elämänurani, jota varten katsoin valmistuneeni.” Kyllikki päätyikin vielä jatkamaan opintojaan Amerikassa ja hänet vihittiin maisteriksi vuonna 1927 erinomaisin arvosanoin.

Pohjala toimi aktiivisesti myös raittiuden edistämiseksi kieltolain (1919–1932) aikaisessa Suomessa. Vuonna 1925 hän oli perustamassa Satakunnan Naisten raittiuskeskusta ja hänet nimitettiin myös sen johtokuntaan. Naiset olivat ylipäätään aktiivisia raittiustyössä ja lehdet antavat ymmärtää, että myös Kyllikki näki raittiustyön nimenomaisesti naisten velvollisuutena. Esimerkiksi Naisten raittiuskeskusta perustaessa linjattiin, että ”naisten velvollisuus on […] varoa, ettei hän raittiista miehestä tee juomaria huolettoman taloudenhoidon ja ärtyisän luonteensa takia.” Linjauksessa kuuluu ajan sukupuolinormit, mutta myös kansallismielinen ideologia: perhe oli ”kansakunta pienoiskoossa”, ja naisen tehtävänä oli toimia perheen ja siten myös kansakunnan moraalin vartijana. Kyllikki toimi myös Kieltolakiliiton Satakunnan aluejärjestön puhujana. Aluejärjestö suoritti kiertomatkoja, joiden aikana myytiin raittiuskirjallisuutta ja Pohjala piti valistusluontoisia puheita raittiuden puolesta. Kohdeyleisönä oli niin aikuiset kuin lapsetkin. Hän teki vastaavanlaista valistustyötä terveyden saralla muutenkin: esimerkiksi Sairaanhoitaja -lehden lisäksi hän toimitti myös lapsille suunnattua terveysaiheista Terveystonttu -lehteä. Lehti sisälsi elävöittäviä tarinoita, joissa itse terveystontun lisäksi seikkailivat muun muassa Hammaspeikko, Herra Porkkana ja Neiti Makeisrasia, päänsäryt ja nuhat sekä pikku Maija ja hinkuyskäveljekset. Ennalta ehkäisevä työ toimi kaikissa muodoissaan aina Kyllikin päämääränä.

Kyllikki julkaisi vuonna 1930 esikoisromaaninsa ”Miksi kuljet – multa kysytään.” Hän omisti teoksensa samana vuonna kuolleiden vanhempiensa muistolle. Amerikassa vietettyjen vuosien innoittamana teos keskittyi siirtolaisuuteen, eri kansallisuuksien välisiin suhteisiin sekä heidän jälkeläisiinsä. Siirtolaisten lapset kokevat tietynlaista kodittomuutta, mikä kuvastui levottomana kulkemisena. Teemana romaanissa on isän – ja äidinmaanrakkaus sekä kaipuu alkulähteille: kyse on juurista ja juurettomuudesta. Amerikansuomalaisten asia oli Kyllikille tärkeä. Hän saattoi esimerkiksi puhua raittiusasian puolesta, ilmaisten huolensa siirtolaissuomalaisten alkoholiongelmista. Hän toivoi suomalaisten toimivan maineikkaasti isänmaan hyväksi, jotta Atlantin toisella puolella olevat suomalaiset saisivat olla ylpeitä kotimaastaan. Ylipäätään hän piti tärkeänä sitä, että siirtolaiset säilyttäisivät kansallistunteensa sekä toivoi, että Suomi helpottaisi siirtolaisten paluuta kotimaahan.

Pohjala ajautui politiikkaan vahingossa ja sattumalta vuonna 1933 ja jatkoi kansanedustajan tehtävissä yhtäjaksoisesti aina vuoteen 1962 asti. Hänen sotaveteraaniystävänsä sisällissodan ajalta pyysivät ja kannustivat häntä vaaleihin ehdokkaaksi. Kyllikki sai tietää omasta ehdokkuudestaan, kun huomasi itsestään vaalijulisteen. Hänet valittiin Kokoomuksen listalta, vaikka hän ei ollut vielä puolueen jäsen. Kokoomuslaisuus oli hänelle kuitenkin kodinperintö ja valinnan jälkeen hän liittyi Porin Kokoomuslaisiin naisiin. Alkuaika kansanedustajana oli hankalaa ja Pohjala istui usein yksin. Pian hän kuitenkin tutustui muihin edustajiin, kuten Miina Sillanpäähän samasta vaalipiiristä. Pohjala vastusti alusta alkaen poliittisia karsinoita niin puolueiden välillä kuin sisälläkin. Hän tekikin laajaa yhteistyötä yli puoluerajojen ja sai siitä myös kritiikkiä puolueeltaan. ”Ennen vanhaan eivät kokoomuslaiset voineet istua tannerilaisten kanssa samassa pöydässä. IKL:läiset eivät katsoneet sopivaksi edes tulla eduskunnan kahvilaan, koska se oli Elannon ylläpitämä.” Yhteistyö naiskansanedustajien kesken yli puoluerajojen ei kuitenkaan ollut tuona aikana tavatonta; Kaarninen & Kinnunen ovatkin tuoneet esille, että naiskansanedustajat puolueista riippumatta yhdistivät voimansa 1920–1930-luvuilla ajaakseen esimerkiksi lapsiperheiden asemaa. Poliittisen uransa aikana Pohjala toimi myös presidentin valitsijamiehenä vuosina 1937, 1940 ja 1943.

Pohjala oli puoluetovereidensa kanssa usein eri linjoilla sosiaalipoliittisissa kysymyksissä; tällaiset kysymykset olivat perinteisesti kuuluneet vasemmiston politiikkaan. Vastustuksesta huolimatta Kyllikki sai kuitenkin kokoomuslaisia puolelleen erilaisissa sosiaali- ja terveyskysymyksissä ja näin hän muovasi puoluetta sekä sen tavoitteita sisältäpäin. Voisi olettaa, että ajan miesvaltaisessa eduskunnassa työskentely naisena olisi tuottanut ongelmia. Suomen Pienviljelijä -lehdessä kirjoitettiin vuonna 1937, kuinka ”eduskunnan herrat miehet päästivät hörönaurun, kun edustaja Kyllikki Pohjala nousi puhumaan äitiysavustuksen puolesta.” Hän ei kuitenkaan itse kokenut sukupuolensa vaikuttaneen uraansa, eikä kokenut miesten haastavan riitaa. Kyllikki halusi painottaa enemmän ihmistä kuin sukupuolta.

Sekä kotimaassa että ulkomailla Kyllikki nosti puheissaan ja haastatteluissaan usein Kalevalan esille. Hän näki terveyden kokonaisvaltaisena ja painotti myös mielen- ja sielunterveyttä havaiten tämän yhteyden myös Kalevalassa. Hän totesi Naisten ääni lehdessä vuonna 1933:

Minä uskon ruumiillisesti ja sielullisesti terveeseen kansaan, sillä siinä näen kansan voiman ja onnen.

Kyllikki ajoi eduskunnassa mielenterveys- sekä hengellisen hoidon kehittämistä ja yhtenäistämistä sairaaloissa. Jälkimmäisessä oli kyse sairaalasielunhoidosta: hän toi esille, että sielullisten sairaustapausten lisäksi sielunhoidon merkitys on viime vuosina alettu ymmärtämään myös osana ruumiillisen terveyden palauttamista. Sairaanhoitajan ammatti oli Kyllikille rakas ja kansanedustajana hän ajoi esimerkiksi sairaanhoitajien palkkaukseen, työaikaan, eläkkeisiin, asuinoloihin sekä koulutukseen liittyviä muutoksia ja kehitysideoita. Vuonna 1954 Pohjalalle myönnettiin kunnallisneuvoksen arvo tunnustuksena erityisesti työstään terveydenhuollon lainsäädännön kehittämiseksi.

Talvisodan sytyttyä Yhdysvaltain entinen presidentti Herbert Hoover oli järjestänyt Yhdysvalloissa suuren keräyksen Suomen hyväksi. Suomen Huolto perustettiin näiden varojen käyttämistä ja jakamista varten Hooverin toiveen mukaisesti. Pohjala kuului Suomen Huollon päätoimikuntaan; kaikkinensa Suomen Huolto jakaantui terveydenhuolto-, lastenhuolto-, henkinen huolto- ja työttömyystoimikuntaan. Suomen Huollon alaisuudessa Pohjala myös perusti sekä suunnitteli erikoisen sairaan- ja terveydenhoidollisen osaston. Lisäksi hän toimi lastentoimihuoltokunnan puheenjohtajana organisoiden lapsille muun muassa lääkkeitä, majoitusta, vaatteita, neuvoloita ja ruokaa. Pohjala piti Suomen Huollon aikana yhteyttä myös amerikkalaisiin lottiin, joiden kautta etsittiin suomalaisille orvoille kummeja Yhdysvalloista ja kummit tukivat lapsia edelleen esimerkiksi kuukausittaisilla lahjoituksilla. Kirjeenvaihtoa Kyllikki kävi esimerkiksi Calumetin Lotta-Yhdistyksen, Detroitin Lotta-seuran sekä Lotta Svards of Rudyardin kanssa.

Suomen Huollon aikaisissa tehtävissään Pohjala matkusteli paljon esimerkiksi Englannissa, Ranskassa ja Yhdysvalloissa pitäen esitelmätilaisuuksia lottatoiminnasta, Suomen tilanteesta ja tarpeista sekä kävi kiittämässä tuesta. Suomen Huollon aikana Pohjalan tehtäviin kuului tietysti myös neuvottelut Hooverin ja Rooseveltin kanssa. Vuoden 1973 TV-haastattelussa Kyllikki kertoi, että talvisota toi Suomen kansan parhaat ominaisuudet esille auttamistyön muodossa. Tällä hän viittasi varmasti myös meren takaisiin amerikansuomalaisiin. Jatkosotaan mennessä Suomen huolto siirtyi valtion toimialaisuuteen ja Kyllikki palasi keskittymään erityisesti kansanedustajan tehtäviinsä. TVhaastattelussa hän arvioi myös, että jatkosodan aikana Suomessa vallitsi kenties muista maista poikkeavalla tavalla usko tulevaisuuteen. Tästä hän mainitsi esimerkkinä eduskuntaan menneet modernit terveydenhuoltolait. Jatkosodan aikana Pohjala oli perustamassa vuonna 1943 SuomalaisAmerikkalaista yhdistystä, josta hän sai myös puolueensa sisältä kritiikkiä osakseen. Kritiikki johtui siitä, että sodan loppuvaiheessa Yhdysvaltojen merkitys Euroopan taisteluissa kasvoi. Jatkosodan aikana Suomi taisteli akselivaltojen leirissä ja vastaavasti Yhdysvallat kuului liittoutuneisiin. 

Sota-ajan lisäksi raskasta Pohjalalle oli myös sodan päättyminen. Vuosia 1944–1948 kutsutaan Suomen historiassa ”vaaran vuosiksi.” Tähän kytkeytyi niin sisä- kuin ulkopoliittinenkin epävarmuus. Valvontakomissio seurasi rauhansopimuksen ehtojen toteutumista ja kommunistit hallitsivat poliittista ilmapiiriä. Kyllikki kirjoitti vuoden 1966 muistelmateoksessaan seuraavaa:

Elämäni vaikeimpiin hetkiin sisältyy kysymys ns. sotasyyllisistä. Jos vapauden puolesta taisteleminen on syyllisyyttä, niin kuka meistä silloin ei olisi syyllinen.

Moskovan välirauhansopimus solmittiin vuonna 1944 ja sopimuksen 13. artiklan mukaisesti Suomi sitoutui tuomitsemaan sotarikolliset. Artikla oli hyvin tulkinnanvarainen ja ongelmallinen: sotasyyllisyys ja rikos ihmisyyttä vastaan kehittyivät kansainväliseen rikosoikeuteen varsinaisesti vasta toisen maailmansodan jälkeen erityisesti vuoden 1945 Lontoon sopimuksen sekä Nürnbergin oikeudenkäyntien myötä. Vuonna 1945 SDP:n eduskuntaryhmä eli ”kuutoset” päätyivätkin ajamaan eduskunnassa sotasyyllisyyden käsittelyä. Kansanedustajana Pohjala kohtasi sotasyyllisyyskysymyksen konkreettisesti, sillä sotasyyllisyyslaki tuli käsittelyyn eduskuntaan. Sotasyyllisyyden nojalla tuomittiin muun muassa sodan aikainen presidentti Risto Ryti.

Moskovan välirauhan sopimuksen 21. artiklan mukaisesti Suomi sitoutui myös hajottamaan kaikki ”fascisminluontoiset poliittiset, sotilaalliset tai sotilaallisluontoiset järjestöt.” Neuvostoliitto sekä kotimaan äärivasemmistolaiset mielsivät Lotta Svärdin fasistiseksi. Lisäksi lottajärjestö miellettiin rauhansopimuksen mukaisesti sotilaallisluontoiseksi järjestöksi: Lotat osallistuivat sotatoimiin eri tavoilla ja järjestöllä oli historiallisestikin vahva kytkös suojeluskuntiin. Aiheesta on kirjoittanut Tiina Kinnunen teoksessaan Kiitetyt ja parjatut: Lotat sotien jälkeen. (2006) Järjestön lakkauttaminen aiheutti entisissä jäsenissä surua ja lamaantumista, koska omaa lottatyötä ei nähty poliittisesti vihamielisenä toimintana. Sen sijaan järjestön ulkopuolelta erityisesti vasemmalta laidalta lotille sateli syytöksiä fasistisuudesta. Tämä tulkinta säilyi 1980-luvulle asti, joten se hallitsi myös Kyllikin loppuelämää. 

Suomen Naisten Huoltosäätiö (SNHS) perustettiin jatkamaan Lotta Svärdin huolto- ja avustustyötä. Lokakuussa 1944 kirjoitettujen sääntöjen pohjalta säätiön tarkoituksena oli ”huoltaa ja avustaa Suomen kansalaisuutta olevia, käytökseltään nuhteettomia sodan johdosta tai sen seurauksista terveytensä, huoltajansa tai työpaikkansa menettäneitä naisia ja lapsia tai sellaisia muuten kärsimään joutuneita naisia, jotka ovat kristillismielisessä hengessä toimineet kotien ja isänmaan hyväksi.” Elina Tarvainen on tarkastellut maisterintutkielmassaan (2021) SNHS:n laajaa avustustoimintaa, johon lukeutui esimerkiksi sairasavustuksia, parantoloita, ammattiopintoavustusta sekä neuvontaa. Sosiaalisiin- ja terveydellisiin kysymyksiin koko uransa ajan perehtyneenä huoltosäätiön tehtävät olivat varmasti lähellä Kyllikin sydäntä. Hänet valittiin SNHS:n ensimmäisen hallituksen puheenjohtajaksi ja hän toimi tässä tehtävässä vuodet 1944–1948: eli koko ”vaaran vuosien” ajanjakson. Huoltosäätiön hallitukset koostuivat pitkään entisistä lotista.

Huoltosäätiön perustamisen yhteydessä luotiin kaksi valiokuntaa; huoltoasiainvaliokunta sekä talousvaliokunta. Pohjalasta tuli myös huoltoasianvaliokunnan puheenjohtaja. Irja Kleemolan kirjoittamasta historiikista selviää, että Pohjala kuului myös palvelutalojen rakentamista valmistelevaan toimikuntaan. Eräs huoltosäätiön ajama toimenpide olikin palvelustalojen rakentaminen, sillä erityisesti Helsinki kärsi asuntopulasta. SNHS:n sääntöjen mukaan hallituksen jäsenyys oli tarkoitettu elinikäiseksi, ellei jäsen nimenomaisesti halua erota. Loppuvuodesta 1947 Pohjala joutui jättämään tällaisen eroanomuksen huoltosäätiölle vedoten yhä kasvaneeseen työtaakkaansa. Sodan jälkeen Pohjala siirtyikin kansanedustajana erityisesti ulkopoliittisiin tehtäviin, mikä edellytti myös tiheää matkustelua.

Erityisesti talvisodan kokemukset vaikuttivat syvästi siihen, että Pohjala kiinnostui ulkopolitiikasta. Hän huomasi, kuinka yksin kokonainen kansa voi jäädä ja kuinka tärkeää maailmanrauhan säilyttäminen on. Suomen kaltaiselle pienelle maalle oli hänen mukaansa erittäin tärkeää hankkia kansainvälisiä verkostoja ja yhteyksiä mahdollisimman monelta eri suunnalta. Hän painotti ulkopolitiikan urallaan Suomen puolueettomuutta sekä osallisuutta kansainvälisen rauhan saavuttamiseen:

Tunsin tehtäväkseni etsiä Suomelle ystäviä ja kertoa maamme olemassaolosta maailmalle.

Sodan jälkeen vuonna 1945 hän aloittikin työskentelyn ulkoasianvaliokunnassa sekä liittyi Parlamenttienvälisen liiton Suomen ryhmään, jonka puheenjohtajana toimi vuosina 1959–1962. Kyllikki toimi kansainvälisellä kentällä myös Pohjoismaiden sairaanhoitajien yhteistoiminnassa sekä kansainvälisessä sairaanhoitajaliitossa.

Ulkopoliittista uraansa hän laajensi edelleen myös YK:n yleiskokouksen valtuuskunnan jäsenenä vuosina 1957–1961. Hän toimi huoltohallintokomiteassa, jota hän kutsui kansakuntien synnytyslaitokseksi: toisen maailmansodan jälkeinen dekolonisaatio, eli siirtomaajärjestelmän purkautuminen sekä uusien kansakuntien itsenäistyminen oli tuona aikana keskeinen maailmanpolitiikkaa ja siten myös YK:n työtä määrittävä ilmiö. Huoltohallintokomitean työtä hän kutsui äitiyshuolloksi, sillä komitea valmisteli uusia kansakuntia itsenäistymään.

Muistelmateoksessaan hän kirjoittaa, kuinka kolonialismin riitoja kuunnellessaan hän saattoi joskus huokaista helpotuksesta, sillä Suomella ei ikinä ollut siirtomaita tai orjamarkkinoita. Hän kirjoittikin:

Kyllä Kalevalassamme on ihmisen vapaus korkeassa kurssissa!

Pohjalan oli tarkoitus jäädä eläkkeelle 1960-luvun alussa, mutta hän ajautui vielä Karjalaisen hallituksen sosiaaliministeriksi vuosiksi 1961–1962. Samoin kuin kansanedustajaksi, myös ministeriksi hän kertoi päätyneensä vahingossa ja saaneensa tietää asiasta, kun näki televisiossa oman kuvansa. Sosiaaliministerinä Pohjala vei läpi sairasvakuutuslain, jota valmisteltiin useita kuukausia. Hän oli erittäin tarkkana siitä, että lain pitäisi koskettaa jokaista Suomen kansalaista. Hän toimi myös hetken ulkoministerin sijaisena vuonna 1962. Eläkkeelle jäädessään Kyllikki kirjoitti omaelämäkerrallisen muistelmateoksen Kuljin tietäni. (1966) Tiina Kinnunen on nostanut esille sen, että Kyllikki vaikeni muistelmissaan täysin kytköksistään Lotta Svärdiin tai Suomen Naisten Huoltosäätiöön. Tämä kuvastaa sodanjälkeistä ilmapiiriä sekä asennetta lottia kohtaan. Kaiku rauhansopimuksesta oli edelleen läsnä ja 1960-lukua leimasi poliittisesti vahva suomettumisen aika. Neuvostoliitto vaikutti Suomen politiikkaan ulkopoliittisesti sekä vasemmistolaisten politiikkojen kautta sisäisesti. Pohjalan edustama Kokoomus joutuikin hallituspaitsioon vuosiksi 1966–1987, sillä se ei edustanut Neuvostoliitolle mieluista politiikkaa. 

Tietyistä asioista vaikenemisen tai vähäisen käsittelyn taustalla voidaan toki nähdä muitakin syitä. Muistelmissaan hän keskittyi vahvasti kansainväliseen ja ulkopoliittiseen uraansa, mikä oli hänen toimintakenttäänsä toki läpi elämän, mutta johon hän paneutui erityisesti viimeisinä työvuosinaan. Toisin sanoen, nämä kokemukset ovat varmasti olleet myös kirjoittamistilanteessa enemmän mielenpäällä. Suomen Kuvalehden haastattelussa vuonna 1968 hän totesi eläkeläisenä edelleen seuraavansa politiikkaa ahkerasti:

Ehdin olla tässä työssä mukana niin kauan, ettei siitä pääse irti, enkä haluakaan päästä.

Erityisesti hän oli kiinnostunut juuri ulkopolitiikasta, sillä kotimaan politiikka oli jo liian tuttua. Eläkkeellä ollessaan hän myös matkusteli paljon erityisesti Amerikkaan tavaten kansainvälisiä tuttaviaan.

Pohjalalla ei ollut omia lapsia tai perhettä. Tämä oli tavallista ajan naisvaikuttajille:

Olen puhtaasti poliitikko, jopa niin, että yksityiselämää minulla ei ole ollutkaan.

Lasten asiat olivat Kyllikille kuitenkin tärkeitä ja hän selvästi panosti lapsiin uransa aikana monessakin otteessa. Näistä esimerkkeinä mainittakoon saniteettikurssien järjestäminen lotille, Suomen Huollon lastentoimikunnan puheenjohtajuus, lasten terveysaiheisten Terveystonttu -lehden toimittaminen sekä lukuisat aloitteet eduskunnassa lasten ja perheiden hyväksi. Pohjala kuoli 84-vuotiaana nopeasti edenneen sairauden uuvuttamana 22.9.1979. Pohjala mainitsi muistelmissaan sekä haastatteluiden yhteydessä isänsä sanoneen ”sinne missä on kirkko ja haudat, sinne kuulutaan.” Tämä lause oli selvästikin jäänyt Kyllikin mieleen ja kotiseutu olikin hänelle aina tärkeä. Hänet haudattiin Nakkilan hautausmaalle Suomen vapaussodan veteraanien saattelemana.

Elämäkerran kirjoittaja: Veera Leipälä