Niska Anna-Liisa

Lotta Lotta Svärdin perilliset - Helsingin Yliopiston pienoiselämäkerratMuonitusjaosto

Anna-Liisa Niska toimi muonitusryhmäpäällikkönä.

Ansa opetti, miten elämää ja ihmisiä tulee rakastaa

Anna-Liisa Niska (o.s. Lepistö), perheen kesken Ansa, syntyi Sääksmäellä Raikkaan tilalla perheen keskimmäiseksi lapseksi. Ansan lapsuuden perheeseen kuului kaksi vuotta vanhempi isoveli Väinö Antero Lepistö (s. 1910), kaksi vuotta nuorempi pikkusisko Kirsti (“Lidi”) Kyllikki Lepistö (s. 1914), äiti Tyyni Elli Lepistö ja isä Niilo Arvid Lepistö.

Anna-Liisan äiti Elli ja hänen viisi sisarustaan syntyivät Ellin isän Johan Evert Haapaniemen ensimmäisestä avioliitosta Gustaava-vaimon kanssa. Gustaava kuitenkin menehtyi nuorena, ja Johan meni uusiin naimisiin itseään parikymmentä vuotta nuoremman Hilda Wilhelmiina Tuomaantyttären kanssa. Perhe asui vauraassa Haapaniemen kartanossa, jonne uuden avioliiton myötä syntyi vielä viisi uutta sisarusta. Elli opiskeli ylioppilaaksi ja avioitui valmistuttuaan Vaasassa syntyneen Niilo Arvid Lepistön kanssa vuonna 1909. Ensimmäinen kolmesta lapsesta, Väinö Antero, syntyi vuonna 1910, ja loput lapset syntyivät kahden vuoden välein.

Talousalalta oppinsa saanut Niilo-isä toimi kassanhoitajana Valkeakoski AB:n palveluksessa ja myöhemmin Nokia Oy:n prokuristina ja osastopäällikkönä Ellin ja Niilon perheen muutettua Nokian kauppalaan. Lapsuuden ja nuoruuden Anna-Liisa kuitenkin vietti Sääksmäellä tiiviisti perheensä ja lähiseudulla asuvien sukulaistensa kanssa. Anna-Liisan tädin Ainan ja hänen puolisonsa Valdemar Niemisen luokse Voipaalan kartanoon olivat kaikki tervetulleita, ja sinne keräännyttiin kauempaakin sukulaisten ja tuttavien voimin juhlimaan, lepäämään ja viettämään aikaa. Lapsuus oli Anna-Liisalle onnellista aikaa.

Anna-Liisa kävi keskikoulun, ja liittyi 16-vuotiaana lottajärjestön Nokian paikallisosastoon. Jokaisen lotan tuli myös kuulua johonkin jaostoon ja osallistua sen mukaiseen toimintaan. Jaostoja oli muonitus-, lääkintä-, varus-, sekä keräys- ja kansliajaosto. Anna-Liisa toimi muonitusjaostossa. Muonitusjaoston työ oli alusta alkaen lottatyön keskeisimpiä toimialoja ja myös jäsenmäärältään jaostoista suurin. Rauhan aikana muonitusjaosto järjesti suojeluskuntien tilaisuuksien ja harjoitusten ruokailuja. Muonitusjaoston vastuulla oli myös jaostoon kuuluvien lottien kouluttaminen sekä muonitus- ja ravintolakaluston hankkiminen rauhan- sodanaikaista työtä varten. Jaostolle hankittiin varallisuutta järjestämällä muonituksia korvausta vastaan suurissa tilaisuuksissa ja tapahtumissa, kuten lentonäytöksissä, urheilukilpailuissa ja susijahdissa. Myös Anna-Liisa oli 23-vuotiaana mukana mm. Utin reserviharjoitusleirillä hoitamassa Sotilaskotiyhdistyksen Lahden varastoa. Liekö työ muonitusjaostossa ollut kipinänä tuleviin opintoihin, sillä vuonna 1934 Anna-Liisa valmistui talousopettajaksi Helsingin Kasvatusopillisen Talouskoulun opettajaosastolta ja viisi vuotta myöhemmin käsityönopettajaksi Helsingin Käsityöopiston Käsityöseminaarista.

Sota-aika 1939 – 1944

Hieman ennen talvisodan syttymistä Anna-Liisan perhe muutti Sääksmäeltä Nokian kauppalaan. Marraskuun lopussa 1939 Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen kolme kuukautta toisen maailmansodan syttymisen jälkeen. Talvisota oli alkanut. 27-vuotiaan Anna-Liisan kotitalous- ja käsityötaidot pääsivät nyt todelliseen käyttöön. Hän toimi sodan ajan syksystä kevääseen Lottajärjestön Nokian paikallisosaston muonitusryhmäpäällikkönä. Sodan aikana muonituslottien tehtäviin kuului ylempien esikuntien, huoltolaitosten, varikkojen, kenttäsairaaloiden, sairasjunien ja sotatoimialueelle sijoitettujen sotasairaaloiden muonitus. Lisäksi muonituslotat järjestivät linnoitusjoukkojen ruokahuollon ja pitivät sotilaskanttiineja.

Talvisota päättyi maaliskuussa 1940 ja koitti välirauhan aika. Samana vuonna maalis- ja kesäkuun välisen ajan Anna-Liisa työskenteli ryhmäpäällikkönä Lottajärjestön Rajatoimiston alaisuudessa hoitaen linnoitustyömiesten muonituksia ja sotilaskanttiineja. Kun linnoitusjoukot rakensivat teitä, siltoja, linnoituksia ja asuntoja, oli lottien tehtävänä huolehtia sujuvasta ruokahuollosta. Välirauha päättyi vain reilua vuotta myöhemmin kesäkuussa 1941, mutta taistelujen lomassa linnoitustyöt ja sen myötä myös linnoituslottien kanttiinitoiminta jatkui. Joukkojen edetessä kenttäkeittiöitä pystytettiin minne milloinkin oli mahdollista. Melkein jokaisen mökin edustalla kasvoi kaalia, jolloin kaalikeitosta tuli Kannaksella yleinen ruokalaji.

Kaalikeittoa.

135 kaalinpäätä huuhdotaan, leikellään ja pannaan 595 litraan viidellä kilolla suolaa suolattuun veteen kiehumaan. Kaksi ja puoli naudan ruhoa pestään ja paloitellaan ja lisätään keittoon. Pinnalle kohonnut vaahto kuoritaan pois ja lisätään 400 grammaa pippuria. Keitto saa hiljalleen kiehua tiiviin kannen alla. Tämä määrä on tarkoitettu 850 miehelle – Lottien kaalikeiton ohje Rivilotta-dokumenttielokuvasta (1943)

Jatkosodan aikana vuosina 1941 – 1944 Anna-Liisa toimi Kannaksen ryhmän yhteyslottana, muonituspäällikkönä ja muonitustarkastajana itäisellä rajaseudulla ja valloitetuilla alueilla. Yhteyslotan tehtävänkuvaan kuului muun muassa lottien kotiuttamisasiat, lottalisätyövoiman järjestäminen ja lottien sijoittaminen joukko-osastoihin. Lisäksi yhteyslotan tehtävänä oli valvoa, että lottien asumisjärjestelyt, vaatetus ja varustus olivat hyväksyttävällä tasolla. Yhteyslottien tehtävä oli myös lottien henkinen huolto. He kuuntelivat lottien valituksia, rohkaisivat heitä ja raportoivat tilanteesta Lotta Svärdin johdolle. Kesäkuussa 1941 Anna-Liisan toimiessa yhteyslottana Kannaksen rajatoimistossa hän tapasi Tellervo Hakkaraisen, joka oli lähetetty rajatoimistoon kuulemaan seuraava komennuspaikkansa. Tellervo valittiin jäämään rajatoimistoon, ja myöhemmin Anna-Liisa ja Tellervo yhdessä Terttu Valorinnan ja Aino Poukan kanssa nimitettiin muonitustarkastajiksi. Muonitustarkastajan tehtävänä oli tarkastaa linnoitustyömaiden eri yksiköissä olevien lottien jäsenkortit ja työmääräykset sekä tarkkailla lottien käytöstä ja pukeutumista. Kesäkuussa 1942 Lotta Svärd yhdistyksen äänenkannattaja -lehdessä noteerattiin Anna-Liisan armeijakunta:

Lotat toimivat armeijan puitteissa. He jakautuvat armeijakuntiin, divisiooniin, rykmentteihin ja komppanioihin niinkuin armeijakin jakautuu. Mutta he eivät suinkaan käytä juhlallisia ja virallisia nimityksiä, kuten esim x. divisioona tai x. armeijakunta. He puhuvat paljoa kodikkaammin. He puhuvat Anna-Liisan armeijakunnasta, Helenan divisioonasta tai Ailin rykmentistä […]

Anna-Liisa, vastuunalainen osastopäällikkö, käy luonnollisesti tarkastusmatkoilla hänen alaisuuteensa kuuluvissa laitoksissa. Niissä tilaisuuksissa ei seistä asennossa, ei tehdä ilmoituksia, ei alokkaan tunnettuun tyyliin jännitetä. Kaikki tapahtuu rauhallisesti ja luontevasti. On vallan hämmästyttävää nähdä, miten läheinen ja luottamuksellinen suhde eri portaiden välillä vallitsee. Kirjanpito ja varastot tarkastetaan silti täysin asiallisesti. Nuorempien lottien palvelemisen ja työn tekemisen ilo on aitoa, siitä ei saata erehtyä.
Lotat asuvat varastorakennuksen toisessa päässä. Heillä on kaksi huonetta, jotka milloin tahansa ovat valmiit tarkastukseen. Seinällä riippuu pyhäpuku kunniamerkkeineen. Työpöydällä on maljakko, johon on sijoitettu varhaiskevään koivunvarpuja. Maljakkoa vasten nojaa lottajohtaja Fanni Luukkosen kuva.

Talvella 1941 – 1942 lottien työtä kävivät seuraamassa myös Rivilotta-sotadokumentin tekijät. Anna-Liisa, joka toimi tuohon aikaan Viipurissa rajatoimiston Kannaksen toimiston esimiestehtävissä, avusti kuvausryhmää kuvausten aikana ja muisteli kuvauksia seuraavasti:

Helsingistä tuli tieto, jonka pohjalta osattiin kuvaajia Forsman ja Peronkoski sekä ohjaaja Karttoa odotella ja valmistaa kuvauskohteet asianmukaiseen kuntoon. Kannaksen toimisto sijaitsi tuohon aikaan kauppaneuvos Kannisen talossa (siirtyi sittemmin Saksalaisen seurakunnan tiloihin) ja filmiryhmä sijoitettiin sinne. Matkalla Viipuriin oli kuvattu lottien kokoontumista Luumäellä. Rajatoimiston päällikön Annikki Nissisen adjutanttina ja pitemmälle suuntautuneiden kuvausretkien oppaana toimi talousopettaja Tellervo Hakkarainen. Viipurista matka jatkui Petroskoihin ja Ladvaan, jossa paikallisasiantuntijoina toimivat lisäksi talousopettaja Annikki Pesonen ja terveyssisar Hellin Kettunen.

Sota-aikanakin Anna-Liisa vieraili vanhempiensa ja siskonsa luona Ylöjärvellä Tampereen kupeessa, missä asui myös Anna-Liisan täti perheineen. “Ansan” saapuminen oli aina suuri ilo perheelle. Hän toi tuliaisina terveisiä ja sodan aikana säännösteltyjä ruokatarvikkeita ja muita hyödykkeitä, kuten tupakkaa. Viimeksi mainittu tarvike oli tarkoitettu lähetettäväksi rintamasotilaiden käyttöön – siihen aikaan ei puhuttu tupakoinnin vaaroista. Anna-Liisan reipas ja iloinen olemus toi kaivattua toiveikkuutta arkiseen puurtamiseen, ja hänen käyntejään odotti innokkaasti koko perhe. Rintamalla tapahtuneista asioista Anna-Liisa ei koskaan kuitenkaan puhunut.

Sodanjälkeinen aika

Jatkosota päättyi Suomen ja Neuvostoliiton sopimaan Moskovan välirauhansopimukseen syyskuussa 1944. Rauhan ehtojen mukaisesti Lotta Svärd -järjestö määrättiin lakkautettavaksi, ja lottapukujen sekä järjestötunnusten käyttö kiellettiin. Järjestön lakkauttamisen jälkeen lotat kuitenkin perustivat nopeasti Suomen Naisten Huoltosäätiön, jonne osa Lotta Svärd -järjestön varoista ehdittiin siirtää. Huoltosäätiö jatkoi huolto- ja avustustyötä lottajärjestön periaatteita noudattaen. Vielä samana vuonna Suomen Naisten Huoltosäätiö perusti myös Työmaahuolto ry:n “muutamien yritteliäiden, maan jälleenrakennustyöstä innostuneiden naisten ja miesten toimesta”. Työmaahuolto ry:n perustamiskirjan allekirjoittivat rajatoimistossa aktiivisesti lottatyössä toimineet naiset. Samat henkilöt valittiin myös yhdistyksen johtokuntaan. Yhdistyksen tehtäväksi määriteltiin komennukselta vapautuvista lotista huolehtiminen ja Pohjois-Suomen jälleenrakennustyömaiden muonittaminen. Työmaahuolto ry muutettiin kuitenkin pian oy:ksi. Sen toiminta laajeni nopeasti, ja vuonna 1945 sillä oli jo 256 työmaaruokalaa eri puolilla suomea. Työmaahuolto oy:n perustajajäseniä olivat Ella Hakaniemi, Rea Norkamo ja Tellervo Hakkarainen. Anna-Liisa valittiin yhtiön johtokuntaan varsinaiseksi jäseneksi yhdessä Maja Genetzin, Annikki Nissisen, Rea Norkamon ja Tellervo Hakkaraisen kanssa.

Alkuvuosina Anna-Liisa hoiti Työmaahuollon palveluksessa asioita kansanhuoltoministeriön kanssa, ja laati ruokaohjeita, jotka oli mahdollista toteuttaa säännöstelyn puitteissa. Kun Työmaahuolto oy:n toimitusjohtajaksi vaihtui vuonna 1946 Tellervo Hakkarainen, pyysi hän myös käsityönopettajaksi kouluttautunutta Anna-Liisaa suunnittelemaan henkilökunnalle työasun. Niukista kangasvaihtoehdoista päädyttiin punavalkoruudulliseen puuvillakankaaseen, josta asut tehtiin. Anna-Liisa kävi myös tarkastamassa työmaaruokaloiden toimintaa ja tutkimassa niistä tulleita valituksia. Vuoden 1948 Työmaahuolto Oy:n pöytäkirjasta käy ilmi, että “neidit Valorinta ja Lepistö” lähetettiin tutkimaan Oulujoki Oy:n Vaalan työmaaruokalasta tulleita valituksia, joiden mukaan ruokalan ruuan kerrottiin olevan huonoa ja keittiön epäsiisti, ja ryhtymään kiireellisesti vaadittaviin toimenpiteisiin ruokalan hoidon parantamiseksi.

Työmaahuollon pääkonttori ja keskusvarasto sijoitettiin Tuusulaan Suomen Naisten Huoltosäätiöltä vuokrattulle Syvärannan tilalle, joka oli aikaisemmin toiminut Lotta Svärd -yhdistyksen lottaopistona. 1.4.1947, kesken urheilujuhlan muonituksen suunnittelukokousta, tapahtui kuitenkin onnettomuus. Tellervo Hakkarainen, joka oli kokoustamassa yhdessä Anna-Liisan ja urheilijoiden edustajien kanssa, muistelee tapausta kirjassaan:

Olin pitämässä kokousta, kun apulainen koputti varovaisesti ovelle, pyysi anteeksi häiriötä ja kysyi voisiko neiti Lepistö tulla “hiukan tänne”. Anna-Liisa Lepistö poistui huoneesta ja alkoi samassa huutaa: “Tämä talo on tulessa.” Hän näki miten savua oli jo kaikkialla ja tulenlieskat nuolivat käytävän päässä olevan huoneen seiniä […] Anna-Liisa hälytti keskuksen, joka soitti paikalle palokunnan. Puhelua luultiin aluksi aprillipilaksi, mutta sitä se ei ollut. Nyt oli kiire. Me muut ryntäsimme ulos huoneesta pelastuaksemme ja pelastaaksemme irtaimistoa. Palo oli kuitenkin levinnyt jo niin laajalle, että vain matkalla ulos muutamat mukaan kaapatut huonekalut ja seinältä kerätyt taulut saatiin turvaan pihalle.

Vaikka paikalle saapui useita palokuntia, tuli tuhosi kolmikerroksisen puisen päärakennuksen perustuksiaan myöten. Tuli oli päässyt syntymään, kun tulipalosta ilmoittanut apulainen oli lähtenyt kesken silitysurakan järjestämään kokousvieraille kahvia, ja unohtanut kuuman silitysraudan pöydälle.

Helsingin kesäolympialaiset 1952

Neuvoteltiin Olympiakisojen muonituksen hoitamisesta ja hyväksyttiin puheenjohtajan ehdotus työnjaosta seuraavaksi: muonahankinnat neiti Öller, kalustohankinnat neiti Kettunen, ruokalistat neiti Lepistö, henkilökuntahankinnat neiti Norkamo.

Työmaahuolto, jolla oli jo kokemusta suurmuonitusten järjestämisestä, ja jonka työntekijät olivat suurimmaksi osaksi rintamalla muonituksia hoitaneita, hyvin kokeneita naisia, sai tehtäväkseen hoitaa myös Helsingin vuoden 1952 kesäolympialaisten muonituksen. Työmaahuolto otti hoitaakseen sekä kilpailijoiden ruokahuollon että katsojille tarkoitettujen ulkoilmaravintoloiden hoitamisen. Tehtävää oli paljon, ja siihen paneuduttiin huolellisesti. Olympiakisoja varten henkilöstöä myös koulutettiin. Muonahankinnoista vastaava Hagar Öller lähetettiin 3 kuukauden opintomatkalle Ranskaan tutustumaan ranskalaiseen keittiöön ja opiskelemaan ranskan kieltä. Tämän ajan hänen tehtäviään Suomessa hoiti Anna-Liisa, jonka tehtävänä oli myös laatia olympialaisten ruokalistat. Jotta kaikki urheilijat saisivat heille sopivaa ruokaa, lähetettiin kaikille kisoihin tuleville 69:lle joukkueelle ehdotus kisojen perusruokalistoista. Monilla joukkueilla olikin toiveita ruokalistaan. Esimerkiksi ranskalaiset vastasivat, että he voivat kyllä luottaa suomalaisten tarjoavan vettä ja olutta, mutta että viinin, kahvin, sokerin, öljyn, etikan ja muut mausteet he järjestävä itse. Öllerin Ranskan opintomatkasta huolimatta, tai ehkä siitä tietämättä, he ilmoittivat myös, että lisäksi ruuan tulee valmistamaan heidän oma kokkinsa.

Kisojen aikaan urheilustadionin lähelle ja keskikaupungille rakennettiin yhdeksän kenttäruokalaa, joissa kaikissa valmistettiin tarjolle päivittäin vaihtuva kotiruokalista. Kenttäruokaloiden ja olympiakylien ruokailutilojen lisäksi työtä oli myös 47:ssä kisakioskissa. Päivittäin ruokailemassa saattoi käydä 75 000 henkeä. Suosituimmaksi ruokalajiksi nousi hernekeitto, jota myytiin 600 000 annosta. Yllätys oli valmiiksi päällystettyjen voileipien suosio: niitä meni lähes puoli miljoonaa kappaletta. Ruokalistalla oli lisäksi stroganoffia, kaura- ja mannapuuroa, merimiespihvejä, tillilihaa, sekahedelmä- ja raparperikeittoa sekä montaa muuta lajia. Ulkomaalaisten kisavieraiden suosikiksi nousivat sianlihakastike ja munkit, joita Työmaahuollon naiset leipoivat itse – “kun leipomot eivät pystyneet toimittamaan meille tarpeeksi”. Myös kasvissyöjät oli huomioitu tarjoamalla heille vähemmän kiireisissä toimipisteissä kesäkeittoa ja tomaattikeittoa.

(Olympialaisten) H e r n e k e i t t o
50 gr herneitä
65 ´´ keittolihaa (sikaa + nautaa)
3 ´´ suolaa
Liha on valmiiksi paloiteltu sellaisiin kappaleisiin, kuin yleensä on tarpeen keittoon. Keitto keitetään kenttäkeittiössä tavalliseen tapaan, suurustetaan tarvittaessa vehnäjauhoilla.

Nuoripari keittiöpuuhissa

Vuosikymmenen alussa Ansa tutustui merimiehenä toimineen (Väinö) Antero-veljensä kautta tulevaan aviomieheensä, Vaasassa syntyneeseen merikapteeni Jouni Juho Evert Niskaan. He menivät naimisiin merimatkan aikana Marseillessa 1953 Ansan ollessa 41-vuotias. Lepistöstä tuli Niska. Avioliitto oli Jounin toinen, ja hänellä oli edellisestä liitostaan neljä poikaa.

Pari asui Naistentalossa Mannerheimintie 93:ssä, jonka Suomen Naisten Huoltosäätiö oli rakennuttanut asunnottomien lottien, kotinsa menettäneiden karjalaisevakkojen ja muiden vuokra-asuntopulan takia kamppalevien avuksi. Rakennuksen yhteyteen perustettiin myös pesula ja sauna, jotka työllistivät työttömiksi jääneitä lottia. Naistentalosta järjestyi ensimmäinen Helsingin koti myös Anna-Liisan siskon Lidin perheelle, josta oli tullut Anna-Liisalle läheinen. Sisarusten Elli-äiti asui kaksiossaan Lidin esikoisen Paulan kanssa, koska lapsen vanhempien 47 neliön kolmiossa tilaa oli niukasti viisihenkisen perheen tarpeisiin. Matka kodista toiseen ei kuitenkaan ollut pitkä, sillä kotien ovet olivat vierekkäin ja naapurissa vierailtiin tiuhaan. Tässä Naistentalossa sijaitsevassa Anna-Liisan ja Jounin kodin pienessä keittiössä valmistettiin myös ruuat Nuoripari keittiöpuuhissa -keittokirjaan, jonka Anna-Liisa kirjoitti yhdessä Tellervo Hakkaraisen kanssa.

Tämä kirja on laadittu avuksi kaikille, jotka Yleisradion järjestämän talouskurssin opastuksella perehtyvät ruoanlaiton salaisuuksiin ja vähitellen kehittyvät – toivottavasti – “korvakuulolla kokeiksi” […] Jos tämä pieni kirja kaikessa vaatimattomuudessaan saa käyttäjänsä innostumaan keittiötouhuihin ja kannustaa häntä ennakkoluulottomaan uusien ja raikkaitten ruokalajien luomiseen, niin sen laatijat ovat saavuttaneet tarkoituksensa.

Kirjasta tuli menestys, sillä kauppojen hyllyihin oli sotien jälkeen ilmestynyt uusia tuotteita ja kirjan ohjeiden pohjalta Yleisradiolle toteutettu radiokurssi Korvakuulolta kokiksi takasi suosion. Kirjassa esiteltiin ruokaohjeiden lisäksi mm. keittiön tärkeimmät työvälineet, sillä talousopettajataustaiset Anna-Liisa ja Tellervo pitivät tärkeänä sitä, että keittiössä käytettävät työvälineet ovat sopivat ja hyvät. Anna-Liisan siskon Lidin lapset, jotka olivat päässeet seuraamaan keittokirjan reseptien testausta Anna-Liisan ja Jounin keittiössä, saivat osansa herkuista, ja kirjaan päätyi myös koko suvun suosikkireseptejä. Kirjan sivulla 31 on Savusilavakastikkeen, eli “sipattisoosin” ohje, joka monipuolisessa muunneltavuudessaan nousi suvun kesämökillä suureksi suosikiksi uusien perunoiden kanssa.

Savusilavakastike
(eli sipattisoosi)
150 g savustettua silavaa
2-3 rkl vehnäjauhoja
4 dl maitoa
valkopippuria
Silava leikataan kuutioiksi, ruskeutetaan ja jauhot lisätään. Maito sekoitetaan joukkoon ja kastike saa kiehua noin 10 min., maustetaan ja tarjotaan juuri keitettyjen kuumien perunoiden kanssa.

Muu ura Työmaahuollossa

Anna-Liisa ei todennäköisesti koskaan harjoittanut opettajan töitään muuten kuin Työmaahuollon ja sen tytäryhtiöiden piirissä. Työmaahuollon palveluksessa Anna-Liisa erikoistui lopulta suurkeittiöiden suunnitteluun ja oli mukana muun muassa Otaniemen teekkarikylän huoltotoiminnan suunnittelussa.

Vuonna 1962 Työmaahuolto Oy aloitti siihen aikaan uudenlaisen ruokapalvelutoiminnan. Periaatteena oli, että keskuskeittiössä valmistettu ruoka toimitetaan jakelupaikkoihin, kuten kouluihin ja liikelaitoksiin, joilla ei ollut mahdollisuutta oman ruokalan järjestämiseen. Aluksi toimintaa pyöritettiin Mannerheimintie 93:ssa sijaitsevan ja yhtiön omistaman White Lady -ravintolan tiloissa. Pian toiminta siirrettiin talon kellariin, jonne perustettiin keskuskeittiö, josta ruoka kuljetettiin termosastioissa ruokailijoille. Palvelun kysynnän kasvaessa Työmaahuolto vuokrasi Helsingin kaupungilta kaksi tonttia Pajamäen pienteollisuusalueelta. Toiselle tontille rakennettiin ruokalarakennus pienteollisuusalueen työntekijöitä varten ja toiselle tontille pienteollisuustalo, johon sijoitettiin Ruokapalvelu, pesula, pakastamo, keskusvarasto sekä autohallit ja kuljetustoimisto. Ruokapalvelun uudet väljemmät tilat ja modernit koneet mahdollistivat 20 000 annoksen valmistamisen päivittäin, ja tarvittaessa kapasiteetti voitiin jopa kolminkertaistaa. Samassa yhteydessä oli myös astiavarasto, jossa oli kenttäaterioista juhlapäivällisiin tarvittava kalusto sekä erillisessä varastossa olevat pitopöytien tekstiilit. Henkilökuntaa oli laitoksessa kaikkiaan kolmekymmentäviisi ja pääemäntänä toimi rouva Eeva Nuutila. Uusi Suomi -lehdelle uutta Ruokapalvelua esittelivät tarkastaja Anna-Liisa Niska ja talousopettaja Tellervo Hakkarainen, jotka kertoivat tutkineensa muiden maiden vastaavia laitoksia, joiden suunnittelussa on otettu huomioon “alan viimeisten kehitysten tulokset”.

70-luvulla Työmaahuolto Oy päätti rakentaa oman tuotantolaitoksen Vantaalle yhdistääkseen eri puolilla Helsinkiä toimineet toimipisteet yhteen paikkaan. Sopiva paikka löytyi Bergkullan tilalta Vantaalta, jonne siirtyi myös Ravintohuolto Oy:n Ruokapalvelun toiminta. Anna-Liisa kuului Vantaan tuotantolaitoksen rakennustoimikuntaan yhdessä puheenjohtaja Esko Salasuon ja muiden toimikunnan jäsenten, Terttu Kylänpään, Ritva Kerkkosen ja Tellervo Hakkaraisen kanssa. Vuonna 1977 Työmaahuolto Oy ja sen sisaryhtiöt ylläpitivät 130 ruokalaa ja 120 jakelupistettä, ja työllistivät 1800 työntekijää. Suomen Naisten Huoltosäätiön ekonomi Martta Mustakallio kuitenkin totesi, että Työmaahuollon ja sen sisaryhtiöiden toiminta ei olisi enää pitkällä aikavälillä Huoltosäätiölle kannattavaa, sillä sen toiminnan laajentamiseen tarvittiin jatkuvasti lainarahaa. Toiminta myytiin Oy Fazer Catering Ab:lle, joka nykyisin tunnetaan nimellä Amica.

Anna-Liisa toimi Työmaahuolto Oy:n sisaryhtiön Ravintohuolto Oy:n johtokunnassa vuosina 1948 – 1953. Ravintohuolto Oy:n tehtävänä oli ruokaloiden, kahviloiden ja “muiden niihin verrattavien ravitsemusliikkeiden” toiminnan harjoittaminen sekä ruokapaikkojen järjestäminen esimerkiksi urheilutilaisuuksiin. Yhtenä niin kutsuttuna erityistehtävänä Ravintohuolto Oy otti hoitaakseen sairaaloiden kanttiineja eri puolilla Suomea. Työmaahuolto Oy:n palveluksessa Anna-Liisa toimikin yli 30 vuotta, ja vuodesta 1945 aina vuoteen 1973 asti myös sen johtokunnassa. Vuonna 1968 Keskuskauppakamari huomioi Anna-Liisan hopeisella ansiomerkillä maan elinkeinoelämän tunnustuksena 25 vuotta jatkuneesta ansiokkaasta työstä Työmaahuolto OY:ssä. Työmaahuolto Oy:n johtokunnan tehtävät jättäessään Anna-Liisa oli 61-vuotias.

Elämää töiden ulkopuolella

Anna-Liisan ja hänen siskonsa Lidin suhde oli läheinen koko Anna-Liisan elämän ajan. Erityisesti jo ennen sotia syntynyt Anna-Liisan siskontytär ja esikoinen Paula ehti viettää paljon aikaa Ansa-tätinsä kanssa, josta tuli Paulalle kuin toinen äiti ja luottohenkilö. Paulalle oli sotien jälkeen syntynyt myös kaksi sisarusta, Ursula (1946) ja Sakari (1948).

Anna-Liisan ja Lidin isä Niilo oli kuollut sydänhalvaukseen jo vuonna 1943. Juhannuksen aaton aattona 1955 Elli-äiti nukahti suvun mökillä ikiuneen. Ellin poismeno aiheutti muutoksia asumisjärjestelyihin, ja Anna-Liisa ja Lidi puolisoineen varasivat perheilleen asunnot uuteen kerrostaloon Munkkinimeen, jonne he muuttivat vuonna 1956. Perheet jatkoivat tiivistä yhteiseloa: asunnot sijaitsivat samassa kerroksessa, molemmilla oli avaimet toistensa asuntoihin, ja niitä myös käytettiin monta kertaa päivässä. Kukaan ei tullut kysyneeksi, mitä mieltä puolisot Jouni ja Valter olivat järjestelystä. Todennäköisesti he hyväksyivät tilanteen, joka säilyi sellaisenaan vuosikymmenet. Anna-Liisalla ja Jounilla ei ollut yhteisiä lapsia, mutta Lidin lapset vierailivat “toisessa kodissa” tiuhaan ja pitivät asuinjärjestelyä täysin luonnollisena.

Anna-Liisa ja Jouni olivat hyvin seurallinen pari. Vaasasta kotoisin olevan Jounin sukulaisista Rovaniemellä ja Sinetässä tuli Ansalle läheisiä, kuten myös Jounin edellisessä avioliitossa syntyneistä pojista. Lähes joka vuosi pari lensi muutamaksi kuukaudeksi Espanjan aurinkoon, missä he tutustuivat moniin kiinnostaviin ihmisiin, joista tuli heidän ystäviään. Espanjasta he palasivat aina takaisin Suomeen joulun viettoon. Joulun aikoihin perinteeksi muodostui vierailu Viipurin Lauluveikkojen kuoron konsertissa, jossa Anna-Liisan veli Antero esiintyi. Myös teatteri kuului harrastuksiin, ja pariskunnalla oli vuosikymmeniä vakiopaikat Suomen kansallisteatteriin. Jounin kuoltua Lidin tytär Paula peri hänen paikkansa Anna-Liisan teatteriseurana.

Sekä Anna-Liisan sisarentytär Paula että lotta- ja työtoveri Tellervo Hakkarainen kertovat Anna-Liisan olleen erittäin hauska, tilannehuumoria harrastava ihminen. Ei mennyt yhtään aprillipäivää, ettei hän keksinyt ovelaa tapaa jekuttaa perhettään tai ystäviään. Perhe vietti kaikki juhlat yhdessä vuosina 1956 – 1970. Juhlissa oli tapana leikkiä, ja usein esitettiin myös osia jostakin tunnetusta sadusta, kuten Prinsessa Ruususesta. Anna-Liisa valitsi vieraiden joukosta esiintyjät ollen itse pääosassa. Juhlaväen voimin laulettiin, naurettiin ja näyteltiin sopivasti asustettuina: ”Prinsessa ruusulinnassa/ On pahan noidan pauloissa / Vaan prinssi Uljas avun tuo/ Hän rientää kauniin neidon luo”… Myös työpaikallaan Anna-Liisa saattoi hauskuuttaa työtovereitaan. Eräänä karkauspäivänä Työmaahuollon toimistossa odotti erikoinen näky: jokaisen “neiti-ihmisen” työtuolilla näytti istuvan jo herra. Lähempää tarkasteltuna herrat osoittautuivat kookkaiksi nukeiksi, jotka Anna-Liisa oli pehmustanut tyynyillä ja pukenut miesten vaatteisiin. Koska Anna-Liisalla oli siis jo toimisto täynnä “miesapulaisia”, hän lähetti muut kaupungille huvittelemaan.

Anna-Liisan nuoruusvuosiin mahtui paljon sattumuksia, niin murheellisia kuin iloisia. Hänen nuoruuden rakastettunsa kuoli, mutta ei koskaan kadonnut Anna-Liisan muistoista. Siitä todistaa sukulaisen arkistoista löytyvä kuva ylioppilaspojasta, jonka mukana on hauras kuivattu kukka. Ansalla oli tilaisuus toimia myös ”puhenaisena”: hän vaikutti ratkaisevasti vanhemman serkkutyttönsä rakkaustarinan onnelliseen päätökseen. Tästä toimestaan Anna-Liisa oli erittäin iloinen ja ylpeä kuten myös asianosaiset itse. Hän ei pelännyt ryhtyä myöskään toisenlaisiin keskusteluihin. Sota-aikana rajatoimistossa työskennellessä Anna-Liisan ystävä Terttu Hakkarainen tahtoi eroon liian innokkaasta ihailijastaan. Hakkarainen olisi tahtonut pistää liehittelylle pisteen jo joulun alla, mutta toiset lotat tiesivät saavansa ihailijalta pienet muistamiset myös itse, joten he toivoivat ikävän tehtävän siirtoa joulun yli. Hakkarainen suostui tähän sillä ehdolla, että muut lotat ottavat ihailijan puhutteluun. Tehtävän otti vastaan Anna-Liisa, joka sanoi miesparalle suorat sanat: “Asiat ovat nyt sillä tavalla, että meidän Tepulla on heila Syvärillä”. Jo sotien jälkeen 50-luvulla kaksikolle kävi myös toisenlainen sattumus. Terttu ja Anna-Liisa olivat sopineet menevänsä vanhan sotakaverin ehdotuksesta Stockmannin vintille leivoskahveille. Naiset tilasivat “sellaiset herkut, joista sota-aikana ei osannut edes unelmoida”, ja istuivat nautiskelemaan. Kesken kaiken yhteinen ystävä majuri Otto K. ilmoitti, että hänelle tulikin kiireellinen meno, ja jätti naiset nauttimaan herkuista – ja laskusta – keskenään.

Viimeiset vuosikymmenet

Vaikka Anna-Liisa ei juuri puhunut lotta-vuosistaan avoimesti ainakaan sukulaisilleen, hän kuitenkin osallistui moniin lottia yhteen kokoaviin tapahtumiin. Lotat olivat tiedetysti tavanneet toisiaan muistelun merkeissä jo aikaisempinakin vuosina, mutta vasta Neuvostoliiton hajottua ja 90-luvulle tultaessa yhteiskunnallinen ilmapiiri alkoi olla lotta-veteraaneille suotuisampi. Vuonna 1994 81-vuotias Anna-Liisa matkusti junalla muiden lottien kanssa Seinäjoelle avaamaan näyttelyn, joka kulki nimellä Lotta – urhea suomalainen. Helsingin Sanomien lyhyessä haastattelussa Anna-Liisa kertoo pukeutuneensa joka vuosi Lotta-pukuun aina Lotan päivänä 12.5. silloinkin, “kun lotista ei saanut mainitakaan”. Samana vuonna Suomen Naisten Huoltosäätiö juhli 50-vuotisen toiminnan juhlavuottaan, ja päätti rakennuttaa uuden päärakennuksen Syvärantaan entisen palaneen tilalle. Vuonna 1996 pidetyissä Lottamuseon avajaisissa myös Anna-Liisa oli paikalla. Samana vuonna juuri ennen avajaisia Anna-Liisa sai myös lottamuistomitalin ansiokkaasta toiminnasta Lotta Svärd -järjestössä maanpuolustuksen hyväksi.

Anna-Liisa eli pitkään omassa asunnossaan, jossa jo edesmenneen Jouni-puolison sekä Lidi-sisaren lapset kävivät auttamassa häntä. 2000-luvun alussa Anna-Liisan terveydentila kuitenkin vaati sairaalahoitoa, ja hän menetti komplikaatioiden myötä toisen jalkansa. Anna-Liisan valoisa mieli siitä huolimatta säilyi: 90-vuotiskahveillaan sairaalassa Anna-Liisa vielä vakuutti, että kyllä hän tästä vielä tokenee, hankkii proteesin ja sitten taas mennään! Toisin kuitenkin kävi. Joulukuun 7. päivänä 2002 Anna-Liisa nukahti viimeiseen uneen rauhallisesti ja vailla tuskia. Omaisille jäi äärimmäisen hyvät muistot ihmisestä, joka opetti, miten elämää ja ihmisiä tulee rakastaa.

Elämäkerran kirjoittanut: Hanna-Mari Kuivalainen