Vesterinen Irja
Kesällä 1941 Irja Vesterinen puolestaan aloitti lotta-työnsä Jyväskylässä sotasairaala 30:ssä.
Irja Helena Vesterinen (o.s. Aalto) syntyi 1920 Kollassa, Suojärvellä. Hänen perheensä kotitila sijaitsi Hyrsyläntien alkupäässä. Irja muistelee lottataivaltaan:
”Olin 19-vuotias, kun talvisota syttyi. Lotta-työhön en saanut sen kummempaa koulutusta, koska aikaa kouluttautumiseen ei ollut ja oletusarvona oli, että perustaidoilla selviää tehtävistä. Opin tarvittavat taidot tehtävieni ohessa ja sodan aikana meille järjestettiin muutamia kursseja. Kurssit olivat kestoltaan pääsääntöisesti päivästä muutamaan päivään, koska tehtävistä ei voinut olla pois. Lotista oli muutenkin pulaa. Osa meistä jouduttiin lähettämään pois rintamalta, koska kaikki eivät kestäneet elämistä vallitsevissa olosuhteissa. Myös minä pelkäsin, mutta ihmiset reagoivat pelkoon eri tavalla. Olin silloin niin nuori. Nykyään minua ei saisi sellaisiin paikkoihin. ”
Irja työskenteli keväällä 1940 Vihtavuoren asetehtaalla, ja vuonna 1941 hän siirtyi Tikkakosken asetehtaalle. Kesällä 1941 Irja puolestaan aloitti lotta-työnsä Jyväskylässä sotasairaala 30:ssä. Sairaalassa työ oli haavoittuneiden hoitamista. Vuonna 1941 hän siirtyi kanttiinilotaksi rintamalle Pintuiseen JR 35:n (3. pataljoona) mukana:
”Kanttiinimme sijaitsi vain 400 metrin päässä etulinjasta ja tästä syystä se oli avoinna vain päivisin. Kanttiinimme sijaitsi mäen päällä ja korsumme oli alempana rinteessä kauempana linjasta. Tässä vaiheessa sota oli pääasiassa asemasotaa.”
Irja koki monia vaaratilanteita komennuksensa aikana:
”Lotat eivät varsinkaan komennuksen alkuaikoina aina ymmärtäneet miten suhtautua ja toimia vihollisen toiminnan alla. Esimerkiksi keskityksen aikana emme ymmärtäneet pelätä tai suojautua ja pysyimme pystyssä. Pojat huusivatkin meille: ”Maahan! Suojautukaa! Kun kesällä paistoimme lettuja, kuuntelimme venäläisen tykistöä ja tykkien aloittaessa keskityksen juoksimme korsuun suojaan. Tulen tauotessa kävimme nopeasti kääntämässä lettuja, jotta ne eivät palaneet. Erään kerran kun istuin kanttiinin lähistöllä puuhun nojaten, venäläiset ampuivat taas keskityksen. Yksi kranaatti osui suoraan kanttiinin edustalla istuvaan nuoreen sotilaaseen. Hänellä ei ollut minkäänlaista toivoa selvitä. Yksi kranaatin sirpale osui sen puun runkoon, johon nojasin. Se oli erittäin kuuma ja vain kaksikymmentä senttiä pääni yläpuolella. Minulla oli onni matkassa mukana toisin kuin sillä nuorella sotilaalla, joka oli istunut kanttiinin lähellä.”
Irja oli urheilullinen ja muun muassa ratsasti paljon, mistä oli apua, koska oli osattava ratsastaa myös kovaa vauhtia, sillä vihollisen tulen takia joistakin paikoista oli päästävä nopeasti läpi. Irja ei kuitenkaan ollut yksin innostuksensa kanssa:
”Eräs nuori ja innokas lotta-ystäväni pyysi räätäliä tekemään hänelle hienot tiukat ratsastushousut. Saatuaan uudet ratsastushousut hän nousi ne yllään mustan hevosen selkään, mutta juuri silloin venäläiset ampuivat alueellemme keskityksen ja hevonen pillastui. Lotta heilui ja pomppi yrittäessään pysyä hevosen selässä. Tämän seurauksena hänen uudet ja hienot ratsastushousunsa ratkesivat. Tämä nuori lotta oli niin innokas, että hän oli luultavasti väärentänyt ikänsä päästäkseen 17-vuotiaana lotaksi.”
Irja oli myös kova hiihtämään ja kerran Karhumäessä hän osallistui ”Aura-Divisioonan” lottien 5 km:n murtomaahiihtomestaruuskilpailuihin ja hiihteli kilpailussa seitsemännelle sijalle. Palkinnoksi hän sai Suomen armeijan runoja —runokokoelman.
Komennuksellaan Irja toimi paljon varsinais-suomalaisten sotilaiden kanssa, jotka olivat mukavia miehiä ja pitivät parhaansa mukaan huolta lottien hyvinvoinnista. He pitivät myös tiukasti kiinni säännöstä, jonka mukaan lottien ja sotilaiden ei tullut seurustella keskenään liian tiiviisti. Kuitenkin välillä Irja joutui torjumaan lähentely-yrityksiä komennuksella ollessaan:
”Lotta ei saanut liikkua pitkiä matkoja yksin, sillä aina oli vaarana se, että venäläiset nappaavat. Tästä syystä pidemmillä matkoilla mukana oli usein sotilassaattaja. Eräällä reissulla saattajanani oli alikersantti Hyrkkö, joka paluumatkalla tuumasi ottavansa minulta suukon. Minä läpsäisin häntä poskelle ja sanoin: ”Ei varmasti!” Myöhemmin veteraanipäivillä olen muistuttanut Hyrkköä tästä tapahtumasta ja sanonut että, ”nyt kyllä saa sen suukon ottaa”. Olemme nauraneet asialle ja Hyrkkö on antanut minulle suukon poskelle.”
Pintuisesta pataljoona siirtyi Poventsaan, Äänisen rannalle, Stalinin kanavan (Vienan kanava) suulle. Siellä Irjalle tuli erityisen tutuksi mukana kuljetettava iso radiolähetin, jota pojat panivat hänet käyttämään. Myös Mannerheim vieraili kerran pataljoonan lohkolla, mutta hänen kanssaan ei Irja päässyt tekemään lähempää tuttavuutta. Poventsassa kanttiini sijaitsi Pirunsaaressa (Pirunkukkula), kahden laskevan rinteen välissä ja vastarinteellä oli venäläisten asemat. Irja muistelee, että Pirunsaareen mentäessä piti alamäki ajaa hevoskärryillä niin kovaa kuin niillä vain pääsi, sillä vihollisen oli helppo ampua rinteeseen. Eräänä yönä venäläiset hyökkäsivät Pirunsaarelle tarkoituksenaan ottaa se haltuun. Silloin pojat tulivat sanomaan lotille: ”Tytöt valmiina lähtemään. Nyt ei tiedä miten käy.” Suomalaiset tekivät kuitenkin vastahyökkäyksen ja Pirunsaari pysyi suomalaisten hallussa, vaikka taistelu vaati monen suomalaisen pojan hengen.
”Jouluaattona 1943 kiersimme kaikki linjat läpi ja veimme sotilaille korviketta ja pullaa. Aloitimme kierroksen aamulla kello seitsemän. Eräässä tukikohdassa pojat olivat lämmittäneet saunan ja mekin pääsimme sinne peseytymään. Siinä me sitten saunoimme etulinjassa konekiväärien rätistessä ympärillä. Paluumatkaa lähdimme taittamaan vasta illalla ja olimme kuoleman väsyneitä. Sovijärvi, rykmentin pappi, tuli meitä matkalla hevosella vastaan ja sanoi, ettei ole antanut minulle joululahjaa. Siinä hän sitten tuumasi antavansa minulle joululahjaksi hevosen, jolla oli liikenteessä ja tämän jälkeen paluumatka sujui kevyemmin. Palattuamme vein hevosen talleille. Rykmentin komentaja oli laittanut meille joulupäivällisen ja taisi hieman suuttua, kun emme jaksaneet mennä sitä syömään rankan kierroksen jälkeen.”
Poventsasta pataljoona siirtyi Maaselälle, Paltenaan:
”Siellä eräs Autokomppanian sotilas ehdotti kerran, että lähdettäisiin porukalla elokuviin ja kysyi, että haluanko ajaa. Minä vastasin myöntävästi, vaikka en ollut koskaan ajanut mitään muuta kuin polkupyörää. Jotenkin kuitenkin osasin ajaa. Kun komentaja ilmestyi ajoneuvollaan meidän taaksemme, sotilas sanoi: ”Nyt on komentaja takana. Mitä tehdään?” Sanoin: ”Ajetaan eteenpäin.” Niin me jatkoimme matkaa ja sotilas tiedusteli minulta ihmeissään missä olen oppinut ajamaan autoa. Huijasin häntä sanomalla, että olen ollut Turussa taksikuskina. Myöhemmin sodan jälkeen kun suoritin autokoulun, opettaja tuumasi, etten taida olla ensimmäistä kertaa auton ratissa. Muistin edellä mainitun tapahtuman ja kerroin, että olen kuin olenkin ajanut autoa kerran aikaisemmin.”
Maaselältä Irja siirtyi Ylämaalle, jossa hän toimi muonituslottana lähes sodan loppuun asti:
”Siellä oleva päälotta oli aika ilkeä, sillä kun pyysin häneltä lupaa päästä katsomaan veljeäni 14 kilometrin päähän Kannakselle rintamalle, hän kielsi. Pari päivää myöhemmin veljeni kuoli. Silloin päätin, että myös minun sotani loppuu tähän ja viisi päivää ennen sodan loppumista lopetin työni lottana.”
Kotiuttamisen jälkeen Irja asettui Helsinkiin. Helsingissä oli suuri asuntopula, mutta evakuoidut henkilöt saivat asuntoluvan muita helpommin.
”Helsingissä opiskelin työväenopistossa kieliä, koska haaveenani oli lähteä Amerikkaan. Työskentelin Englannin lähetystösihteerin sisäkkönä ja siellä pääsinkin puhumaan englantia. Vain pyykinpesijä puhui minun lisäkseni suomea. Ruokailun yhteydessä lähetystösihteeri kyseli minulta suomenkielisiä sanoja.”
Lähetystösihteeri lähti kuitenkin Suomesta perheineen Persiaan, eivätkä he eivät voineet ottaa Irjaa sisäköksi mukaan, koska perhe matkusti Englannin kautta viettäen siellä muutaman kuukauden ennen Persiaan siirtymistä. Irja meni seuraavaksi töihin Hotelli Helsinkiin, mutta Irjan sisaren kuoltua vuonna 1949, lähti Irja Viitasaareen huolehtimaan sisarensa yhdeksästä lapsesta.
”Näin elämä vei minua omille raiteilleen ja nyt myöhemmin olen päässyt matkustelemaan ympäri maailmaa ja toteuttamaan ainakin osan Amerikan haaveistani. Olen usein miettinyt miten sodassa olisi käynyt jos lottia ei olisi ollut. Me hoidimme haavoittuneita ja yritimme parhaamme mukaan edesauttaa sotilaiden hyvinvointia myös etulinjassa muun muassa sotilaskotitoiminnalla. Sen lisäksi teimme miesten työt rintamalinjojen takana, jotta heidän voimansa kyettiin käyttämään taisteluissa. Esimerkiksi ilmavalvontalottien työ oli vastuullista ja kylmää. Sodan jälkeen olen käynyt Lottamuseolla vierailemassa ja löytyipä sieltä seinältä kuvakin, josta poikani kanssa löysimme myös minut.”