Valorinta Terttu

Lotta Lotta Svärdin perilliset - Helsingin Yliopiston pienoiselämäkerratMuonitusjaosto

Lottajärjestöön Terttu Valorinta liittyi 16-vuotiaana. Lottakomennukselle hän lähti kesällä 1941.

Perhe

Hausjärvellä 1.8.1916 Väinö (1885–1966) ja Niini-Marja (1890–1972) Valorinnalle syntyi heidän ensimmäinen lapsensa, tytär Terttu. Muutamia vuosia myöhemmin syntyivät Tertun sisarukset Veikko (1918–2017) ja Pirkko (1922–2020). Perheen lasten taival alkoi kahden kansakouluopettajan piirissä, jotka osallistuivat aktiivisesti vastasyntyneen, ja sisällissodan jakaman, valkoisen Suomen rakentamiseen. Yhteiskunnallinen toiminta kanavoitui erityisesti suojeluskuntatyöhön sekä Lotta Svärdin piiriin: Kotona vaalittiinkin järjestöjen keskeisimpiä arvoja, kuten isänmaanrakkautta, uskontoa sekä sivistystä. 

Perheen isän, Väinö Valorinnan, kansakoulunopettajan työ sotien välisenä aikana vei hänet, ja muunkin perheen, eri puolille maata, muun muassa Janakkalaan, Hausjärvelle, Hyvinkäälle, Jyväskylään sekä Kainuuseen. Isän työ ja aktiivisuus eivät rajoittuneet varsinaiseen opettamiseen, vaan lehtitoimittajan sekä kirjailijan työt olivat myös vahvasti osana arkea. Hänen julkaisunsa sekä vapaaehtoistoimintansa usein keskittyivät ajan hengen mukaisesti isänmaallisiin teemoihin, kuten vaikkapa ”vapaussoturien elämäkerraston keräystyöhön” sekä maanpuolustukselliseen opetukseen kouluissa eri oppiaineiden yhteydessä. Talvi- ja jatkosodan vuodet isä toimi Jyväskylän sotilaspiirin esikunnan valistustoiminnan päällikkönä. 

Yhtä innokkaasti Tertun äiti, Niini-Marja Valorinta, osallistui opettajatyönsä ohella etenkin Lotta Svärd -järjestön Jyväskylän paikallisosaston toimintaan. 30-luvun loppupuolella äiti toimi varusjaoston päällikkönä sekä tyttötyön johtajana.

Elämän ensiaskeleet

Vuonna 1933 Terttu sai päättötodistuksensa Jyväskylän tyttökoulusta ja liittyi samana vuonna lottiin. Liittyminen lottiin lienee olleen itsestäänselvyys Valorintojen kaltaisessa suojeluskuntaperheessä sekä muutenkin hyvin tyypillistä tuon ajan sivistyneistön piirissä, ja näin ollen Tertun jäsenyyttä järjestössä sekä sitä kautta osallistumista erilaisiin isänmaallisiin rientoihin olisi virheellistä tulkita yksiselitteisesti osoituksena nuoren neidin ideologisesta palosta tai poliittisesta aktivismista – jäsenyys siis täytyy sijoittaa aikansa kontekstiin. Toki sitoutumista tiettyihin oikeistolaisiin ja konservatiivisiin aatteisiin odotettiin, mutta kiihkomielistä ja äänekästä uskollisuutta valkoisen Suomen aatteelle ei vaadittu. Aineistojen perusteella jäsenyys Lotta Svärd -järjestössä näyttäytyy juuri Tertun kohdalla enemmänkin eräänlaisena arkisena ja luontaisena toimintana, jonka piiriin muutkin perheenjäsenet ja ystävät kuuluivat. Kyseiseen arkiseen toimintaan kuului kaikennäköistä, kuten seremoniallisemmat seppeleiden laskemiset sankarihaudoille, mutta myös arkisemmat ompeluillat ja tarjoilut eri tapahtumissa. Etenkin muonitustehtävät näyttävät kiinnostaneen Terttua ja hän toimikin myyjänä, tarjoilijana sekä apulaisena eri tapahtumissa. 

Valmistuttuaan ylioppilaaksi Jyväskylän yhteislyseosta vuoden 1937 syksyllä Terttu jatkoi samaisena vuonna Jyväskylän talouskoulun opettajaharjoittelijaksi ja joulukuussa innostus ruoka-alasta veikin hänet vielä pidemmälle, nimittäin Helsingin kasvatusopilliseen talouskouluun. Näin nuoren Tertun elämässä avautui täysin uusi horisontti ja katse kääntyi kohti pääkaupunkia. 

Uusi koti – raitiovaunuja, Ateneum ja Vanha ylioppilastalo

Uusi pääkaupunkilainen, Terttu Valorinta, majoittui Arkadiankadulle – aivan uuden opiskelupaikkaansa, Helsingin kasvatusopillisen talouskoulun, viereen. Vanhemmilleen hän kirjoitti, että samassa huoneistossa asustelee vanha rouva kahden tyttärensä kanssa. Aivan vierestä kulkeva raitiovaunuliikenne vaikutti näin alkuun jokseenkin pelottavalta. ”Raitiotie kulkee aivan vierestä, muttei minusta vielä ole siihen ainakaan yksinmatkustajaa”, kirjoitti Terttu vanhemmilleen. 

Pääkaupunki näyttää tehneen vaikutuksen nuoreen jyväskyläläiseen Terttuun, ja loistokkaat kirkot, juhlaparaatit sekä Vanha ylioppilastalo vetivät puoleensa. Mahdollisuus nauttia muun muassa Gallen-Kallelan, Edelfeltin ja Järnefeltin maalauksista tuntui suurenmoiselta. Käynnistään Ateneumissa Terttu kirjoitti vanhemmilleen seuraavin sanoin:

– – siellä oli nähtävää enemmän kuin yhtenä päivänä jaksoi sulattaakaan.

Myös ylioppilaiden eri järjestöt kiinnostivat, ja hän liittyikin seuraavina opiskeluvuosinaan Helsingissä muun muassa Akateemisten Naisten Karjala-Seuraan sekä Keskisuomalaiseen osakuntaan. 

Uusia jäsenyyksiä, samalla tapaa kuin lottajäsenyyttäkin aiemmin, on syytä tarkastella sotien välisenä aikana vallalla olleen oikeistolaisen ilmapiirin kontekstissa, joka saneli, erityisesti ylioppilaiden, toimintaympäristöä ja jonka puitteissa arkinenkin toiminta tapahtui. Siispä jäsenyyttä näissä järjestöissä voidaan pitää jokaisen nuoren lotan sekä suojeluskuntaperheen jäsenen arkena, eikä juuri Tertun aineistoista löydy minkäänlaisia viitteitä erityisestä intoilusta heimoaatteen parissa tai muunlaisesta ideologisesta motivoituneisuudesta. 

Uusi kaupunki miellytti, mutta myös opiskelukin vaikuttaa maistuneen nuorelle talousopin opiskelijalle. Terttu kirjoittikin vanhemmilleen, että hän ja ystävät kurssilta aikovat jatkaa alalla. Opiskelijoiden ikuinen huolenaihe, eli ruoansaanti, ei tunnu koskettaneen laisinkaan Terttua, eikä samalla kurssilla opiskelevaa kaveria Verna Fabriciusta, heidän opintovuosinaan. ”– –. Me (Terttu ja V. Fabricius) olemme kovasti pyöristyneet ja pulskistuneet, sillä syöminen on tullut ehdottomaksi pääelinkeinoksi koulussa. Vitamiineja, vaikkakin appelsiinin muodossa, annetaan runsaasti kuorissa ja kovasti syödään. Useat ovat havainneet jo painonlisäystä!!!” kirjoitti Terttu vanhemmilleen. 

Kurssin päätyttyä koittivat ensiaskeleet työelämässä ja heti seuraavana vuonna Terttu sai Viitasaarella sijainneesta kunnallissairaalasta emännöitsijän paikan. Siellä Valorinta vastaanotti myös talvisodan.

Läpi sotavuosien

Läpi talvisodan jatkui Valorinnan emännöitsijän työ Viitasaarella sijainneessa

kunnallissairaalassa, mutta sodan päätyttyä ja vuoden 1940 kesän koitettua siirtyi hän takaisin Helsingin kasvatusopillisen talouskoulun penkille suorittamaan kahden vuoden opettajakurssin – näin sairaalan valkoiset lakanat ja morfiinin tuoksu vaihtuivat pääkaupungin suuruuteen ja koululuokan ruokatuoksuihin. Tosin pääkaupunki ei ollut sodan jälkeen täysin ennallaan. Valorinta kirjoitti perheelleen, että oppitunneilla aterioiden valmistusohjeita muokataan ja keksitään uusia, sillä monia elintarvikkeita ei joko saada ollenkaan tai hyvin niukasti elintarvikekortteja vastaan. Teattereissa ja oopperassa ei tullut käytyä, mutta elokuvissa välillä sekä Akateemisten Naisten Karjala-Seuran luennoilla. 

Ei mennyt kauaa, kun kesällä alkanut jatkosota vei Valorinnan kohti Karjala-Seuran luennoilla käsiteltyä Itä-Karjalaa ja Karjalankannasta. Hän tiedusteli jo ennen sodan varsinaista alkua äidiltään mahdollista komennusta lottien Jyväskylän piirin kautta, itselle ja koulukaverilleen, linnoitustöiden yhteyteen:

Voisiko päästä lähtemään siis samaan paikkaan molemmat ja voisiko päästä vähän niin kuin vastuunalaisille paikoille tällaiset talousopettajat?

Linnoitustöiden yhteydestä kyllä vain löytyi ”vastuunalainen paikka” Valorinnalle ja näin hän päätyi toimimaan ryhmäpäällikön apulaisena Taavetissa sekä ryhmäpäällikkönä Värtsilässä. Varsinaisten sotatoimien alettua kesäkuun loppupuolella Valorinta työskenteli Lotta Svärd -järjestön rajatoimiston palveluksessa.

Valorinnan työpäivät useimmiten alkoivat aamu viideltä, ja päiviin koostuivat liikkumisesta armeijan eri osastoissa. Hän kutsui itseään ”kulkukauppiaaksi” kirjeissään kotiväelle – tehtävänä oli siis erinäisten tuotteiden, kuten tupakan ja purtavan, myynti sotilaille.

Valorinnan oli tarkoitus jatkaa kolmatta lukukautta talouskoulussa kesän jälkeen, mutta sodan vuoksi opintojen jatkumisesta ei ollut varmuutta. Koulun lykkääntyminen ei kuitenkaan harmittanut kovin paljoa.

Olenpa onnellinen, kun nyt saan olla täällä, eikä siviilitoimet estä. Täällä näkee ja saa kokea niin paljon sellaista, jota ilman tuntisin itseni paljon köyhemmäksi

Näin kirjoitti Valorinta kotiväelleen. Innosta ja ikävän puutteesta huolimatta syyskuussa oli palattava opintojen pariin. Valorinta sai suoritettua opettajakurssin seuraavana vuonna.

Opettajakurssin jälkeen hän palasi rajatoimiston muonitustehtäviin ja ehti sotavuosien aikana työskennellä Kemijärvellä, Rukajärvellä, Aunuksessa ja Kannaksella muonituspäällikköjen apulaisena sekä varsinaisena muonituspäällikkönä.

Uusi todellisuus

Kuten Valorinnankin kirjeistäkin, sodan alkupuolelta, voi havaita, vuonna 1941 sotaan liittyi tietynlaista innokkuutta ja siitä odotettiin lyhyttä sekä voitokasta – tilanne oli kuitenkin täysin erilainen neljän sotavuoden jälkeen. Sodan pitkittyminen sekä huono sotamenestys saivat aikaan sotaväsymystä armeijan riveissä, mukaan lukien lotatkin, ja vuoden 1944 syksyllä koitti välirauha. Lopullista rauhansopimusta saatiin vielä odotella ja ankarat rauhanehdot sekä mahdollinen miehityksen uhka synkistivät arkea, loivat pelkoa ja turvattomuuden tunnetta. Kuitenkin useammat säilyttivät toiveikkuutensa ja uskonsa huomiseen. Terttu kirjoitti vanhemmilleen samaisena syksynä: 

– –. Rauha tuo tullessaan siviilin näille meidänkin ystävillemme ja meidän työmme järjestyy uudestaan. Niin ihmeellinen tuntu on mielessään ja kai pieni haikeuskin – –

Lotat jatkoivat työtään sotatoimien päätyttyä idän suunnalla ja toimintaa suunniteltiin seuraavillekin vuosille, mutta rauhanehdot lopulta iskivät myös Lotta Svärdiin. Järjestön vahvat yhteydet suojeluskuntiin sekä ensimmäisen tasavallan arvomaailmaan johtivat ”fasistijärjestön” leimaan valvontakomission ja suomalaisen äärivasemmiston puolelta: Lotta

Svärd ry lakkautettiin 23. marraskuuta 1944. Lottapukujen käyttö kiellettiin ja heti lakkautuspäätöksen jälkeisenä päivä yhdistyksen omaisuus siirtyi valtiolle. Lakkauttamisesta huhuttiin jo ennen varsinaista lakkautuspäätöstä, etenkin suojeluskuntien lakkauttamisen jälkeen, ja niinpä jo lokakuussa Valorinta kyseli kotiväeltään siviilivaatteita:

– –. Tuntuu käyvän niin, että pian teemme työtämme varmaan siviileinä. Sellaisia pitäisi minunkin saada, sillä työ ei lopu, vaikka harmaa puku olisikin hylättävä.

Työ tosiaankin jatkui järjestön lakkauttamisesta huolimatta. Jo ennen lakkautuspäivää järjestön piirissä aavistettiin lakkautusaallon ulottuvan myös omaan järjestöön ja niinpä perustettiin kaksi valtakunnallista organisaatiota, Suomen Naisten Huoltosäätiö ja Työmaahuolto ry, joihin kanavoitui lottien aineellinen ja henkinen perintö useammaksi vuosikymmeneksi. Lottien johtoportaikossa kannettiin huolta lottien toimeentulosta välirauhan koitettua ja samalla jälleenrakennuksen alettua lukuisille työmaille tarvittiin muonitusta, jonka lotat hallitsivat erinomaisesti. Näin useampi muonituslotta, mukaan lukien Terttu Valorinta, sai jatkaa tärkeää työtään yhteiskunnan hyväksi, mutta nyt vain uuden yhdistyksen katon alla.

Toki rakkaan järjestön lakkauttaminen aiheutti surua, mutta asenne pysyi reippaana. ”Asu on vaihtunut, puku on poissa – mutta sydäntä sitä ei saada muuttumaan. Suomalainen ei voi olla muuta kuin sitä loppuun asti. Ei sittenkään mieli saa masentua, siihen ei ole aikaa. Työ, työ on nyt se, jolla on näytettävä, että me jaksamme edelleen ja silloin myös selviämme kunnialla”, kirjoitti Valorinta vanhemmilleen marraskuun loppupuolella. 

Uusissa korkeuksissa

Uuden yhdistyksen toiminta laajeni ripeästi ja näin ollen päätettiin perustaa Työmaahuolto Oy vuoden 1945 keväällä. Muonitustehtävät siirtyivät uudelle osakeyhtiölle ja yhdistyksen alaisuuteen jäivät huolto- sekä virkistystoiminta. Työmaaruokaloiden lisäksi uuden yhtiön piiriin tulivat myös hyvin pian useiden suurten yritysten ruokalat. Terttu Valorinnan taival uudessa osakeyhtiössä alkoi aluetoimiston hoitajan viralla Hyrynsalmella ja sieltä matka vei kohti Oulujoen voimaloiden työmaita. Valorinta muisteli jälkeenpäin, kuinka muonitus saattoi toimia ympäri vuorokauden ja kuinka vähitellen saatiin sähköäkin ruoanvalmistukseen. 

Samaisen vuoden puolella Valorinta sai yllättävän puhelinsoiton. ”Tuli tässä juuri jymyuutinen tuolta telefoonista. Istupas, niin kerron. Oli tosin annettu jotain vihjeitä aikaisemminkin, mutta nyt se sitten lankesi: Tämä tyttö ottaa siivet selkäänsä ja lentää etelän maille! Sellaista kuuluu!! Eikös ole kivaa!!! Minusta on tehty ’koko Etelä-Suomen valtiatar’ – –”, kirjoitti innoissaan Valorinta vanhemmilleen. Tosiaan kyse oli tarjouksesta siirtyä Työmaahuollon korkeampaan virkaan, johon kuului koko yhtiön toiminnan valvonta Pohjois-Suomea lukuun ottamatta. Tästä lähtien työpäivät koostuivat runsaista sisämaan matkoista yhtiön eri pisteisiin, lukuisista paperitöistä, työntekijöiden palkkaamisesta sekä muista toimistotöistä.

Työmaahuollon eturivissä

Eräs entinen muonituslotta, Irja Korvenoja, oli yksi niistä monista, jotka kohtasivat Valorinnan hänen uudessa, korkeassa virassaan. Korvenoja muisteli Valorinnan ensikohtaamista.

– –. Valorinta sitten on ottanut minut Työmaahuoltoon. Hän sanoi, minä muistan, että teillä (Irja Korvenoja) on kyllä hyvät paperit, mutta työ sen sitten vasta näyttää

Uusi elämänvaihe toi uusien tehtävien lisäksi myös uusia kohtaamisia sekä ystäviä. Valorinnalla oli tapana järjestää yrityksen työntekijöille yhteistä virkistystoimintaa, etenkin lottien entisellä lepokodilla Ruotsin Majalla, ja näin rennossa tunnelmassa hänen sekä muiden yrityksen työntekijöiden välille muodostuivat useat pidemmän aikaiset ystävyyssuhteet. Korvenoja luonnehti Valorintaa lämpimin sanoin ihmisläheiseksi persoonaksi ja korosti hänen asiantuntemustaan sekä huumorintajuaan. Heidän ystävyytensä jatkui Valorinnan viimeisimpiin päiviin saakka.

40-luvun loppupuolella Työmaahuolto Oy myi suuren osan valtion työvirastojen alaisten työmaiden ruokaloista valtiolle, sillä näiden ylläpito tuotti yhtiölle jatkuvaa taloudellista tappiota. Painopiste siirtyi seuraavina vuosina asteittain työpaikkaruokaloihin sekä suurmuonitukseen. Ensimmäisiä suurmuonituksia hoidettiin esimerkiksi TUL:n (Suomen Työväen Urheiluliitto) liittojuhlissa, SVUL:n Suomen Suurkisoissa, pohjoismaisen maatalouskongressissa, raittiuskongressissa sekä vuoden 1952 kesäolympialaisissa Helsingissä. Valorinta kuului heti alusta alkaen suurmuonitusten ”iskuryhmään”, ja hänet jopa vapautettiin muutamaksi vuodeksi varsinaisista tehtävistä suunnittelemaan olympiaruokaloiden toimintaa. 

Yhä useampi virasto, liikelaitos ja koulu kuuli Työmaahuollon laadukkaista palveluista ja seuraavina vuosikymmeninä toiminta laajeni ilman erityisempää markkinointia. Samalla yhtiön läsnäolo markkinoilla toi työntekijöiden arkeen täysin uuden työpaikkaruokailukulttuurin, joka on meille ”jokapäiväistä leipää” ja jota ennen oli totuttu omiin voileipiin sekä termareihin. Työmaahuolto oli siis työpaikkojen miljöömuutoksen avantgardessa ja Terttu Valorinta ilmiön merkittävä avantgardisti.

Kiistaton asiantuntija

Työ jatkui vauhdikkaana läpi 50-luvun yhtiön eturivissä, ja uudella vuosikymmenellä Valorinnasta tuli Työmaahuolto Oy:n sisaryhtiön, Ravintohuolto Oy:n, johtokunnan jäsen.

Sisaryhtiö oli alun perin perustettu vuonna 1947 ja toiminta oli hyvin pienmuotoista, mutta 60-luvulla osa Työmaahuolto Oy:n ruokaloista joutuivat uuden liikevaihtoveronlain piiriin ja ne myytiin sisaryhtiölle. Ravintolahuolto Oy:lle siirtyivät muun muassa Kauppakorkeakoulun, Svenska Handelshögskolanin toimipisteet sekä Työmaahuolto Oy:n leipomo. Valorinta toimi Ravintohuolto Oy:n johtokunnan jäsenenä vuoteen 1975, ja sen lisäksi emoyhtiön, eli Työmaahuolto Oy:n, johtokunnan jäsenenä vuosina 1970–76.

Työtä siis riitti, mutta asiantuntija Valorinta ehti jatkuvasti opettamaan sekä suunnittelemaan muonitukseen liittyviä kursseja eri puolille Suomea. Esimerkiksi vuoden 1977 keväällä hän piti muutaman kurssin Lieksassa, joilla oli tarkoitus kouluttaa paikallisia emäntiä tulevia suurmuonituksia varten. Kursseista kirjoitetussa Helsingin Sanomien uutisartikkelissa korostetaan erityisesti Valorinnan asiantuntijuutta. Hän kannustaa samaisessa artikkelissa tarttumaan rohkeasti suurempiin muonitustehtäviin ja toteaa jatkeeksi:

Suurmuonitus on hauskaa. Talkoohenki ei pane laskemaan työtunteja.

Pohjois-Karjalan Marttapiiriliiton ja Pohjois-Karjalan maatalouskeskuksen muonituskurssin yhteydessä Valorinta korosti puolestaan hyvin järjestetyn muonituksen riippuvan monen tekijän summasta. 

Monet Valorinnan pitämät kurssit järjestettiin Martta-järjestön kautta, sillä hän toimi aktiivisesti myös marttojen parissa. Eräs marttojen illassa pidetty puhe 70-luvun loppupuolella on ainutlaatuinen osoitus Valorinnan käytännöllisen osaamisen lisäksi hänen laajemmasta sivistyneisyydestään ruokakulttuurin saralla – hän erittelee uskomattoman taitavasti puheessaan ruokakulttuuriin liittyviä historiallisia jatkumoita sekä maantieteen vaikutuksia. ”– –. Kulloisetkin mahdollisuudet ja emäntien taito on kehittänyt paljon sellaista, mikä edelleen on meille mieluisasti juhlapöydän herkkuihin liitettävää. Vaikutteita on luonnollisesti saatu naapureiltamme, mutta minkä vieraasta olemme omaksuneet, siitä olemmekin pitäneet tarkasti kiinni – –”, lausui Valorinta puheensa alkuun. Hän jatkoi puhettaan kuljettamalla kuuntelijat muun muassa sillisalaatin monivaiheisen historian läpi sekä esittelemällä yleisölle esimerkiksi Varsinais-Suomen, Hämeen ja Karjalan ruokakulttuurien herkullisia erikoispiirteitä.  

Eläkepäivät koittavat

Valorinnan viimeiset vuosikymmenet eivät näytä tuoneen hänen elämäänsä väsymystä, kyllästymistä tai apaattisuutta, vaan päinvastoin hän jaksoi pysyä yhtä reippaana loppuun saakka. Vuonna 1980 Valorinta istahti Työmaahuolto Oy:n Eläkesäätiön puheenjohtajan penkkiin ja työt jatkuivat 90-luvulle saakka. 50-luvun loppupuolella perustetun eläkesäätiön tarkoituksena oli maksaa työsuhteen perusteella säätiöön kuuluneille vanhuus- ja työkyvyttömyyseläkettä. Myös, kuten säätiön pienoisessa historiikissa todetaan, säätiön piiriin kuuluville järjestettiin jatkuvasti virkistysretkiä eri puolille Suomea sekä lähetettiin jokaiselle lahjapaketti joulun kunniaksi. ” – –. Paitsi eläkettä on Työmaahuolto Oy:n Eläkesäätiö s.r. yrittänyt jakaa turvallisuutta ja henkistä yhteyttä, kuulumista samaan perheeseen’, johon alku saatiin jo työelämän aikana – –”, todetaan historiikissa. 

1990-luvun alkupuolella suhtautuminen veteraaneihin, mukaan lukien lottiin, muuttui aiempiin vuosikymmeniin nähden kunnioittavammaksi ja kiinnostus lottatoimintaan sai aivan uudenlaiset mittasuhteet. Lottapuvut sekä -merkit uskallettiin ottaa taas esille ja erinäiset muistotilaisuudet, seminaarit ja julkiset tilaisuudet liittyen Lotta Svärd -järjestöön muuttuivat säännöllisiksi. Valorinta kutsuttiin esimerkiksi Suojeluskunta- ja Lotta Svärd -järjestöjen lakkauttamisen 50-vuotismuistotilaisuuteen Finlandia-talolla vuonna 1994 sekä Lotta Svärdin 80-vuotisjuhlaan vuonna 2001. Myös hän sai kunnian pitää puheen Suutarilan lukiolaisille itsenäisyyspäivän aattona vuonna 2002, josta onkin jäänyt meille käsikirjoitus.

Puheessaan Valorinta kuljetti nuoret lukiolaiset Suomen sekä Lotta Svärd -järjestön historian läpi, ja korosti lottien periaatteiden, kuten isänmaarakkauden, aiempien sukupolvien työn kunnioituksen, uskollisuuden sekä ahkeruuden, olevan hyviä elämänohjeita tähänkin päivään. Nuoria lottavuosiaan Valorinta muisteli puheessaan seuraavin sanoin:

– –. Viikoittain kokoonnuttiin yhteen lottailtaan ja viikonloppuna oli usein lähtö maastoon muonitustehtäviin kenttäkeittiön kanssa. Kesäloman aikana pääsin muonituskurssille lisää oppimaan ja kotipaikkani lottakahvilassa olin innokas ja kiinnostunut useista tehtävistä.

Myös läpi puheen Valorinta painotti naisten tärkeää roolia suomalaisen yhteiskunnan eri vaiheissa, kuten sodissa, mutta yhtä lailla jälleenrakennustyössä sekä olympialaisten järjestämisessä. Lopuksi hän muistutti nuorta sukupolvea rauhantyön tärkeydestä isänmaan hyväksi ja toivoi jokaisen meistä tekevän parhaansa omissa tehtävissään yhteisen hyvän puolesta.

Terttu Valorinta kuoli 18. tammikuuta 2008.

Epilogi

Näiden viimeisten kuukausien aikana työstäessäni elämäkertaa olen pidellyt, ja toki lukenutkin, jatkuvasti tutkija Kinnusen teosta Kiitetyt ja parjatut (2006), joka on auttanut merkittävästi ymmärtämään aineellisen sekä henkisen lottaperinnön jatkuvuutta järjestön lakkauttamisen jälkeisinä vuosina. Pidellessäni tätä ensiluokan teosta käsissäni, edetessäni kappaleesta toiseen en aavistanutkaan, että koko tämän ajan olin pidellyt samalla tutkimuskohdettani, Terttu Valorintaa, käsissäni. Vasta teoksen viimeisillä sivuilla huomasin erään vanhan lotan kuvan nykypäiviltä, ja kuvateksti kertoi Terttu Valorinnan olevan kuvassa – sama kuva oli ollut koko ajan kirjan kannessa! 

Haluan onnitella jokaista lukijaa näillä viimeisillä sivuilla toki innosta lukea näinkin monta sivua, mutta enemmänkin uudesta tuttavuudesta, jonka olette luoneet Terttu Valorintaan. Hänen elämäänsä mahtuivat monet ilonhetket, huumori, sydämelliset ystävyyssuhteet ja rakkaat sukulaiset. Valorinta rakasti työtään sekä työyhteisöään, ja oli ammattinsa mestari.

Perinnöksemme hän on meille jättänyt lukuisia kiehtovia käänteitä elämästään, jotka ovat olleet tiiviisti osana valtakunnan historianvirtaa, sekä paksun kansion omine herkullisine ruokaresepteineen. Loppukoon kyseinen Valorinnan elämäkerta hänen veljensä, Veikko Valorinnan, erään syntymäpäiväonnittelun runosäkeisiin:

Kun koulu oli johtanut valkolakkiin, puki Terttu itsensä valkoiseen takkiin. Tuli soppakauhasta nyt johtotähti, josta mainehikas elämäntyö lähti.

Ei opintojen päätös ollut viel’ totta, kun Tertusta tuli rintama-Lotta. Se taival tutustutti ruotuväkeen. Ja johti kauan aina Karjumäkeen.

Rauhan tultua ol’ tukikohtana Syväranta, jossa toimi Työmaahuolto -joukon kanta hoitaen työmaiden, kisain muonitukset tukenaan sotaretken antamat kokemukset.

Kun Työmaahuollon kiireet loppu, tuli matkustamisesta Tertun hobby.

Alinomaa kiertää hän maailmaa suurta, mutta unohda ei sukunsa juurta.

Me kaikesta nyt Sua kiitämme ja kiitoksiin tän’ matkan liitämme, me Sua haluamme onnitella

ja pitkää ikää toivotella.

Elämäkerran kirjoittaja: Aleksanteri Lindh