Tapio Eeva

LottaSuomen Naisten Huoltosäätiön hallitus ja sihteerit Lotta Svärdin perilliset - Helsingin Yliopiston pienoiselämäkerrat

Eeva Tapio oli akateemikko ja toi esiin lottien historiaa

”Eeva Tapiolla oli kyky saada ihmiset kuuntelemaan ja asiat tapahtumaan”

Näin kirjoittivat Jari Valkonen ja Risto Ihamuotila Helsingin Sanomissa julkaistussa muistokirjoituksessa ”Eeva Tapio 1927–2019”. Heidän on täytynyt olla oikeassa, sillä Tapio on elämässään ehtinyt luomaan vaikuttavan akateemisen uran, edistänyt tieteenalansa tutkimusta, tuonut esiin lottien historiaa omien sota-ajan muistojensa kautta ja ollut erityisen pidetty henkilö niin opiskelijoiden kuin ystäviensäkin parissa. Tapio oli määrätietoinen, toimelias ja ajoi tärkeiksi kokemiaan asioita näkyviksi yhteiskunnan eri tasoilla. Hänen arvomaailmastaan heijastuu niin perheessä läsnä ollut koulutuksen arvostus sekä kielitaito kuin sota-ajan peruina voimakas maanpuolustushenkisyys ja isänmaallisuus.

Eeva Tapio, (o.s. Relander, 10.10.1927 – 25.3.2019) kasvitieteilijä ja professori, syntyi Viipurissa kuusilapsisen perheen keskimmäiseksi. Hänen isänsä Tauno Relander oli valmistunut lääketieteen lisensiaatiksi vuonna 1922, väitellyt kirurgian tohtoriksi vuonna 1943 ja sai lääkintäneuvoksen arvonimen vuonna 1961. Eeva Tapion äiti oli tanskalaissyntyinen ja perheessä puhuttiin suomen lisäksi myös muita pohjoismaisia kieliä. Isän korkea koulutustaso sekä perheessä läsnä ollut kielitaito näkyivät myöhemmin Tapion akateemisella uralla muun muassa pohjoismaisen yhteistyön edistämispyrkimyksinä sekä koulutuksen ja tieteen arvostuksena.

Tapio aloitti koulun Viipurissa, mutta sodan syttyminen katkaisi opinnot tutussa koulussa hänen ollessaan 11-vuotias. Perheen Sortavalassa sijainnut maatila piti evakuoida, ja isän ollessa töissä sotasairaalassa ja vanhemman veljen sotiessa rintamalla, evakuointi jäi pitkälti Tapion ja hänen äitinsä harteille. Tapio kertoo Ylen haastattelussa Muistoja sodasta -ohjelmaa (2004) varten, kuinka vaikealta oman kodin jättäminen tuntui ilman, että paluusta oli varmuutta:

Se oli raskasta luoda viimeinen katse sieltä mäen päältä lahteen, meidän rakkaisiin maisemiin. Yksi kokemus on erikoisesti jäänyt mieleeni. Kun tie laskeutui alas kauniin järven rannalle, niin karavaanimme pysähtyi, joukon vanhin, niin ainakin uskoisin, sanoi että tämä saattaa olla viimeinen Karjalan järvi. Peskäämme kätemme ja kasvomme tässä. Ja kaikki kiipesivät rattailta ja polvistuivat rantaan ja pesivät kätensä ja kasvonsa hiljaisuuden vallitessa. Se oli kuin hartaushetki. Kiipesimme puhumattomina kärryillemme ja jatkoimme matkaa.

Mieleen painuvat muistot ja elämää mullistavat kokemukset eivät kuitenkaan jääneet Tapion sota-ajan osalta tähän. Jatkosodan alkaessa Tapio oli nuorempien sisarustensa ja äitinsä kanssa Tanskan Kööpenhaminassa äidin isän luona sotaa paossa. Hän kuitenkin vaati päästä Suomeen auttamaan ja lopulta pääsi pikkulotan rooliin Kuusankosken sotasairaalaan, samalle osastolle, jolla hänen isänsä työskenteli kirurgina. Voimakkaasta auttamisen tahdosta huolimatta alku sairaalassa oli hiukan kangerteleva:

Myönnän, että ensimmäisessä siteiden vaihdossa pyörryin. Ne sanoivat, etten voi olla siellä enää. Lupasin, että en pyörry enää. Se vaati jonkun verran tahtoa.

Sota vaati Tapiota jättämään lapsuuden ja kohtaamaan aikuisten työt sekä huolet jo 13-vuotiaana. Hän hoiti sotasairaalassa vaikeasti haavoittuneita sotilaita , maatilan evakuoinnin ja joutui kohtaamaan 18-vuotiaan veljensä kuoleman rintamalla heinäkuussa 1944 . Kaikesta huolimatta Tapion puhuessa ja kirjoittaessa kokemuksistaan sodasta, hänen äänestään kuultaa tietynlainen ylpeys ja arvokkuus menneistä tapahtumia kohtaan: ”Olen kiitollinen, että sain auttaa ja kokea olevani tärkeä.”

Sota-ajan sairaalakokemusten myötä Tapion haave lääkärinurasta jäi taakse. Sen sijaan kiinnostus viljelyyn ja maatalouteen voimistui, sekin isän harrastuksen ja perheen maatilan peruja. Tapio kirjoitti ylioppilaaksi Kotkan tyttölyseosta vuonna 1945, ja lähti sen jälkeen puoleksi vuodeksi Ruotsiin ”piikomaan, ansaitakseni vaaterahaa ja syödäkseni kunnolla” , kuten hän itse muistelee sodan jälkeistä köyhyyttä ja pulaa Suomessa. Opinnot Helsingin yliopiston maatalous- ja metsätieteellisessä tiedekunnassa hän aloitti vuoden 1946 tammikuussa ja valmistui agronomiksi vuonna 1950 pääaineenaan kasvinviljelytiede sekä lisensiaatiksi vuonna 1965. Tapio väitteli tohtoriksi vuonna 1970 aiheenaan Suomessa ja Skandinavian maissa tavatut palkokasvien virustaudit. Hän työskenteli Maatalouden tutkimuskeskuksessa nuorempana tutkijana vuosina 1955–1963, virkaatekevänä vanhempana tutkijana vuosina 1963–1965 ja vanhempana tutkijana vuosina 1965–1973.

Tapio julkaisi runsaasti tutkimuskirjallisuutta ja toimi varsin aktiivisesti tiedekuntansa kehittämisen puolesta. Esimerkiksi Reijo Karjalainen kuvaa Tapion akateemisen uran merkitystä vuonna 1987 seuraavasti:
Eeva Tapion tieteellinen toiminta on ollut harvinaisen monipuolista. Hän puhdisti Suomessa ensimmäisenä perunoita viruksista ja oli siten keskeisesti kehittämässä viruksettoman terveen siemenperunan ja puutarhakasvien lisäysaineiston tuotantoa. Tullessaan professoriksi vuonna 1973, hän ryhtyi välittömästi uudistamaan yliopistollista opetusta, esimerkkeinä mainittakoon infektio-opin ja epidemiologian luennot. Hän ymmärsi jo varhain ryhmätyön ja tieteiden välisen yhteistyön merkityksen, mikä heijastuu myös kasvipatologian laitoksen nykyisessä tutkimustoiminnassa. Osoituksena Eeva Tapion valitseman linjan toimivuudesta on laitokselta lähivuosina valmistuneiden tohtoreiden määrä sekä hänen oppilaidensa julkaisut kansainvälisesti arvostetuissa tiedejulkaisuissa. Tämä julkaisu on haluttu omistaa Eeva Tapiolle hänen 60-vuotispäivänään kiitokseksi poikkeuksellisen merkittävästä työpanoksesta maamme kasvipatologian opetuksen, tutkimuksen ja kasvinsuojelun hyväksi.

Eikä Tapion tieteellisen uran ylistys jää pelkästään Karjalaisen kirjoituksen varaan. Tapio nimettiin kasvinsuojeluseuran ja maatalousylioppilaiden järjestö Sampsan kunniajäseneksi vuonna 1987, jonka lisäksi hän oli suomalaisen tiedeakatemian jäsen vuodesta 1982 ja kunniajäsen vuodesta 2009. Tapion työ yliopisto-opetuksen kehittämiseksi näkyy myös erilaisissa aloitteissa , joita hän on tehnyt. Esimerkiksi professuuristaan lähtien Tapio työskenteli väsymättä saadakseen metsätieteisiin metsäpatologian professuurin, lähetellen ministeriöön useita asiaa koskevia kirjelmiä ja ottaen asiaan kantaa esimerkiksi lehtien haastatteluissa sekä mielipidepalstoilla. Tapiota ylistetään myös aktiivisesta tieteellisestä seuratoiminnasta: hän toimi pitkään niin kasvinsuojeluseuran kuin Suomen maataloustieteellisen seuran johtotehtävissä, osallistui pohjoismaisen tutkimusyhteistyön kehittämiseen ja toimi asiantuntijana muun muassa Suomen Akatemiassa.

Edellisistä näkemyksistä täysin poiketen Tapio itse koki tehneensä liian vähän akateemisella urallaan, erityisesti tutkimuksen saralla. Esimerkiksi vuonna 1995 Tapiosta kirjoitetun lehtiartikkelin haastattelussa Tapio totesi, että hän ”tuntee antaneensa melko vähän tieteelle, eikä pidä itseään hyvänä tiedenaisena”, mikä oli Tapion mielestä ”varsin valitettavaa”. Syynä tähän Tapio mainitsee samaisessa artikkelissa, että ”suuri perhe haittasi etenemistä tieteellisellä uralla. Selkeimmin asia ilmenee tietysti väitöskirjatyön viivästymisenä, mutta perhe vaati aikaa lasten kouluunmenon jälkeenkin.” Lisäksi Tapio kirjoitti maatalous ylioppilaiden Sampsa-lehteen vuonna 2006:

Vuosien varrella on ollut sovittelemista perheen ja työn välillä, enkä tiedä olenko siinä joka suhteessa onnistunut.

Perheensä Tapio perusti Vantaalle yhdessä agronomi ja maanviljelysneuvos Pekka Tapion kanssa vuonna 1953. Pari sai neljä lasta ja myöhemmin Tapion elämään ”paljon iloa” toivat yhdeksän lastenlasta.

Perheen ja akateemisen uran ohella Tapiolle tärkeitä olivat muun muassa Lottaperinneliitto, Karjalaan ja maanpuolustukseen liittyvät aktiviteetit sekä Unicef, joissa hän ”touhusi monenmoista” erityisesti eläköidyttyään. Tapion oma sanavalinta, ”touhuaminen” tuntuu lähteitä tutkiessa hiukan alimitoitetulta, erityisesti Lottaperinneliiton suhteen, koska Tapiolle on myönnetty Lottaperinneliiton ansioristi vuonna 2008. Lottaperinneliiton mukaan ”ansioristi myönnetään tunnustuksena liiton tai yhdistysten päämäärien eteen tehdystä erityisen ansiokkaasta työstä…”. Lisäksi Tapio naulasi Lottajärjestön viiriä ministeri Elisabeth Rehnin kanssa Katajanokan kasinolla, kun sen perinnetoimintaa aktivoitiin. Eli aivan vähäinen ei Tapion työpanos tämänkään tärkeäksi kokemansa asian eteen ole ollut, vaikka hän ei liiton johtotehtävissä ollutkaan mukana.

Tapio näki elämänsä aikana, kuinka yhteiskunnan asenteet lottia kohtaan muuttuivat sodan jälkeen. 1920- ja 1930-luvuilla lotat olivat suomalaisen yhteiskunnan mallinaisia, mutta sodan jälkeen heidän asemansa ja arvostuksensa vaihtui halveeraavaan puheeseen ja parjaukseen. Monet piilottivat tai hävittivät kaiken, mikä viittasi heidän lottamenneisyyteensä, jolloin myös lottien näkökulma sota-ajan historiaan hävisi pitkäksi aikaa. Pikkulottana toiminut Tapio muistaa sodan jälkeisen muutoksen ja pitää puheita lotista syvästi loukkaavina:

Suljin sodan jälkeen korvani kaikilta nimityksiltä. En halunnut uskoa, että sellaista puhuttiin, mutta ajattelin, että korjaantuuhan se joskus.

Tapio ehtikin todella nähdä myös hetken, kun yhteiskunnan asenteet 1990-luvulla alkoivat kääntyä jälleen lottia arvostavampaan suuntaan. Hän oli mukana tuomassa lottien näkökulmaa ja kokemuksia sodasta kuulluksi. Tapio muun muassa vieraili kouluissa kertomassa sota-ajasta ja naisten roolista sodassa , osallistui lotista kertovan Lupaus-elokuvan työstämiseen omia kokemuksiaan jakaen , kertoi sotakokemuksistaan erilaisissa haastatteluissa, kuten Ylen Muistoja sodasta -ohjelmassa (2004) ja Iltasanomien 100 tarinaa sodasta-sarjassa (2017). Isänmaan arvostus ja vankka maanpuolustushenki olivat osa Tapion maailmankatsomusta läpi elämän. Vuonna 1980 hän osallistui valtakunnalliselle maanpuolustuskurssille ja tuli valituksi kurssin oltermanniksi, ollen yksi ensimmäisiä naisia kyseisessä tehtävässä.

Pohdintaa lähteistä

Eeva Tapion pienoiselämänkertaa varten etsin lähteitä monenlaisista paikoista ja lopulta teksti syntyi pienten palasten pohjalta, joista jokainen tarjosi pienen, tietystä suunnasta Tapion elämää katsovan kurkistusikkunan. Lähteinä käytän yhtätoista lehtiartikkelia, muistokirjoitusta sekä kahden sodan muistoista kertovan ohjelman jaksoa, joissa Eeva Tapio on haastateltavana.

Lehtiartikkeleista osan on kirjoittanut Tapio itse: ”Sampsa ry:n kunniajäsenet: Eeva Tapio” (2006) lehdessä Sampsa maatalousylioppilaiden äänenkannattaja, ”Pyöräretkellä hedelmällisessä Tanskassa” (1948) lehdessä Sisämaa-Laatokka, ”Maatalousylioppilaiden yhdistys Sampsa 80 vuotta” (1987) Sampsan 80-vuotisjuhlanumerossa sekä ”Sampsan ”esinaisena” vuosina 1981–1990” niin ikään Maatalous ylioppilaiden yhdistys Sampsa ry:n 85-vuotisjuhlajulkaisussa. Tapion itse kirjoittamista artikkeleista kaikki paitsi yksi on julkaistu Sampsa-lehdessä, eli ne on tarkoitettu luettaviksi maa- ja metsätaloutta opiskeleville Helsingin yliopiston opiskelijoille. Artikkelien sisältö keskittyy Sampsan ja maa- ja metsätalouden oppiaineiden historiaan, maatalouden tulevaisuuden näkymiin sekä Tapion menneeseen akateemiseen uraan.

Muita käyttämiäni lehtiaineistoja ovat Reijo Karjalaisen kirjoittama teksti ”Professori Eeva Tapio 60-vuotias” (1987) julkaisussa Journal of agricultural science in Finland, Kirsi Lehdon kirjoittama ”Professori Eeva Tapio 70-vuotias” (1997) Kasvinsuojelulehdessä, Kirsikka Moringin artikkeli ”Lottien sota jäi sivurooliin” (2009) Helsingin Sanomissa, sekä Sirpa Korhosen ja Laura Tammen teksti ”Eeva Tapio – ikisampsalainen” (1995) ja Sisko Savolaisen teksti ”Eeva Tapio, esimies 1981–90, kunniajäsen 1987-” (2007) julkaisussa Sampsa maatalousylioppilaiden äänenkannattaja. Lisäksi Tapiota on haastateltu Maaseudun tulevaisuus -lehden artikkeliin ”Professori Eeva Tapio kysyy: Milloin metsätieteisiin metsäpatologian professuuri? Jos ei opetusta, ei oppilaitakaan” vuonna 1989. Näidenkin artikkelien tarjoama näkökulma Tapioon on hyvin saman suuntainen kuin Tapion itse kirjoittamien. Suurin osa artikkeleista on tiedeyhteisön eri toimijoiden, kuten opiskelijoiden tai tutkimus- ja opetushenkilökunnan, jolloin tekstit kertovat Tapiosta arvostetun akateemisen uran jo tehneenä naisena. Niiden ulkopuolelle jäävät esimerkiksi näkökulmat Tapion varsinaisesta matkasta yliopistolla ennen kuin hänestä tuli menestyksekkään uran tehnyt henkilö.

Eroten tiedeyhteisön tuottamista lähteistä Helsingin Sanomissa julkaistu Moringin artikkeli sekä Ylen vuonna 2004 julkaiseman ohjelman Muistoja sodasta jakson 9: ”Eeva Tapio – Hyvästit Laatokalle” ja ISTV:n haastattelusarjan 100 tarinaa sodasta jakso (2017) avaavat näkökulman Tapion elämään sodan aikana. Kaikissa lähteissä Tapiota on haastateltu, ja videoiduissa lähteissä Tapio puhuu itse muistoistaan. Haasteena näissä lähteissä on kuitenkin se, että Tapio kertoo muistoistaan tiettyjen esitettyjen kysymysten perusteella, jotka ohjailevat kerrontaa, vaikka niitä ei kuulijalle tuoda julki. Toisaalta Tapio on haastattelujen toteuttamisen aikaan jo varsin iäkäs: vuonna 2004 hän oli 77-vuotias ja toisen haastattelun aikaan vuonna 2017 90-vuotias. Näin ollen on aiheellista pohtia, kuinka vakiintuneesti Tapio kertoo muistoistaan, onko syntynyt tietty tarina, josta ei enää poiketa ja mitä siinä mahdollisesti jätetään kertomatta ja kuinka muistot ovat mahdollisesti vääristyneet.

Helsingin Sanomissa julkaistu Risto Ihamuotilan ja Jari Valkosen kirjoittama muistokirjoitus ”Eeva Tapio 1927–2019” (2019) avaa Tapion elämän pääpiirteitä sellaisina merkkipaaluina, joina kirjoittajat, Tapion ystävät, ne näkevät. Merkittäviksi nousevat jälleen Tapion toimeliaisuus niin yliopistossa kuin sota-aikaan Sortavalan kotitilalla ja sotasairaalassa.

Käyttämäni lähdemateriaalin avulla on mahdollista havainnoida Eeva Tapiota erityisesti tiedeyhteisön ja julkisuuskuvan tarjoaman näkökulman kautta. Tapio näyttäytyy menestyneen uransa jo tehneenä akateemikkona, joka muistetaan vahvasti myös sotasairaalassa todellista reippautta ja isänmaallista maanpuolustustahtoa esittäneenä pikkulottana. Lähteet jättävät kuitenkin Eeva Tapion elämän tarinaan myös monia katveita. Mikä Tapion uralla ja elämässä ei mahdollisesti ollut niin menestyksekästä? Millainen hänen maailmankuvansa oli pikkulotan roolin ja menestyneen akateemikon roolin välissä? Tällaisiin kysymyksiin vastauksia voisivat tarjota esimerkiksi Tapion kirjoittamat päiväkirjat tai läheisten sukulaisten näkemykset, joita en kuitenkaan valitettavasti tätä työtä varten tavoittanut.

Elämäkerran kirjoittaja: Anna Hakala