Sutinen Inkeri
Inkeri Sutinen toimi pikkulottana Jääsken Ahvolassa.
Olin yhdeksän ikäinen, kun kansakoulun opettajamme Tyyne Tuomola värväsi kaikki luokkamme tytöt pikkulottiin. Kun talvisota syttyi, käärimme sidetarpeita eteenpäin toimitettavaksi. Kudoimme kasapäin lapasia, sukkia ja kypäränsuojia rintamalle.
Inkeri Sutinen (o.s. Patjas) syntyi Jääsken Ahvolassa 16. huhtikuuta 1929 Liisa ja Matti Patjaksen yhdeksänlapsiseen perheeseen.
”Olin yhdeksän ikäinen, kun kansakoulun opettajamme Tyyne Tuomola värväsi kaikki luokkamme tytöt pikkulottiin. Kun talvisota syttyi, käärimme sidetarpeita eteenpäin toimitettavaksi. Kudoimme kasapäin lapasia, sukkia ja kypäränsuojia rintamalle. Lapasiin piti kutoa erikseen paikat peukalolle ja liipaisinsormelle. Se talvi oli kylmä, ja kaikki kutoivat niin paljon kuin ehtivät. Pyysin myös mummoni apuun, ja yhdessä kutominen sujui nopeasti. Meille näytettiin koululla kaasunaamari. Siviileille annettiin neuvoksi kostuttaa rätti ja laittaa se nenän tai suun eteen, jos tulee kaasuhyökkäys. Sellaista pelättiin siihen aikaan.”
Ensimmäinen evakkomatka talvella 1940 vei perheen Kihniöön, josta kotikylään palasi keväällä 1942 menetyksiä kokenut joukkue: Inkerin isoveli oli kaatunut talvisodassa ja isä menehtynyt sydänkohtaukseen. Kotitalo oli hävitetty. Äiti aloitti jälleenrakennuksen ja viljelyn yhdessä neljän 10–16-vuotiaan kanssa ja sukulaisten avulla; perheen vanhimmat lapset olivat jo toisaalla kiinni vastuissaan. ”Siihen aikaan kaikki auttoivat toisiaan. Kun piti olla parihevoset, naapurista haettiin lainaksi hevonen. Yhteinen puimakone kiersi talosta taloon ja puimaväki sen mukana.”
Kylän herätessä eloon jatkui myös lottien ja pikkulottien toiminta. ”Kokoonnuimme toistemme kodeissa, sillä koulu oli poltettu. Meille pikkulotille iskostettiin, että kotirintaman pitää kestää. Piti olla reipas ja iloinen, laulaa ja lausua. Esitimme ohjelmaa kylän kaikissa juhlissa ja illanvietoissa. Itse pidin eniten lausumisesta, josta tuli pysyvä harrastus. Korona-aikaan asti kävin läheisessä vanhainkodissa lukemassa runoja.”
Pikkulotille suositeltiin samanlaista harmaata asua kuin aikuisille lotillekin. Käytännössä mentiin tilanteen mukaan. ”Ei meillä ollut tarvikkeita eikä rahaa lottapukuihin, kelpasimme hyvin siviilivaatteissamme. Tärkein tehtävämme oli pitää yhteishenkeä yllä.”
”Kun kokoonnuimme, omat sokerit piti olla mukana. Oikea sokeri oli kortilla ja loppui pian kaupoista, samoin tilalle tullut halvempi sakariini. Niitä saatiin joskus Ruotsista, joskus mustasta pörssistä. Kahvin loputtua paahdoimme prännärillä sikuria, ruista ja vehnää.”
Rahan hankinta järjestö- ja rintamatoimintaan oli tärkeä osa työtä. Kesäkuukausina kylän pikkulotat auttoivat lottia maantien varrelle perustetun kesäkioskin pidossa. ”Moni asia kelpasi, kun kaikesta oli pulaa. Kurpitsasta, puolukasta ja sakariinista tehdyt piiraat olivat tosi hyviä. Karkkipusseissa oli kuivattua porkkanaa ja hyvänmakuista punaista jauhetta. Juotavaksi oli limsaa, makeaa ja niin hapokasta, että sihinä oli kova, kun pullon avasi. Marjoja tarjottiin kuivattuina ja tuoreina. Kerran meidät lähetettiin poimimaan vadelmia, ja ohi ajanut seurue osti ne kaikki.”
Moni asia kelpasi, kun kaikesta oli pulaa. Kurpitsasta, puolukasta ja sakariinista tehdyt piiraat olivat tosi hyviä. Karkkipusseissa oli kuivattua porkkanaa ja hyvänmakuista punaista jauhetta.
Inkeri Sutinen muistaa varttuneempien pikkulottien toimineen myös lähetteinä ja ilmavalvonnassa. ”Ahvola oli sota-aikanakin rauhallinen maalaiskylä, mutta tärkeitä kohteita löytyi lähistöltä Viipurin-radan varrelta, Hannilasta ja Ensosta.”
Kesäkuussa 1944 oli lähdettävä uudestaan, tällä kertaa lopullisesti. ”Olihan se pitkä matka kävellä, mutta ei siitä huonoja muistoja jäänyt. Se juhannus vietettiin Ruokolahdella. Yövyimme saunan pukuhuoneessa, jossa oli niin ahdasta, että kun yksi kääntyi unessa, kaikkien oli käännyttävä.”
Sodan jälkeen Inkeri työskenteli pari vuotta kotiapulaisena Ruotsissa ja tapasi Suomeen palattuaan tulevan puolisonsa, Viipurissa syntyneen Unto Sutisen. He saivat kolme lasta ja muuttivat isän työn perässä Hämeenkyröön.
”Kun nuorimmat lapset kasvoivat kouluikään, pääsin kesätöihin lähiapteekkiin. Tein pulvereita, kirjoitin reseptejä. Kouluttauduin oppisopimuksella teknilliseksi apulaiseksi, ja kesätyöstä tuli lopulta yli 30 vuoden pesti. Tykkäsin työstäni kovasti, ja työporukka oli niin hyvä kuin olla voi. Olen ollut eläkkeellä kolmisenkymmentä vuotta ja yhä pidämme yhteyttä. Lähellä asuu kaksi ikäistäni farmaseuttia, ja apteekkari kutsuu meitä entisiä työntekijöitä kerran vuodessa kahville.”
Inkeri Sutinen on kokenut kaksi sotaa, kaksi evakkoonlähtöä, leskeksi jäämisen ja oman lapsen menetyksen. Myönteinen asenne elämään on säilynyt.
”Olen etsinyt parempaa puolta ja ajatellut, että valittaminen ei auta asiaa. Uskon, että minusta on kaiken kokemani jälkeen tullut auttavaisempi ja suvaitsevaisempi.”
Teksti: Leena Joutsen.
Kirjoittaja haastatteli Inkeri Sutista Kemia-lehteen maaliskuussa 2021 artikkeliin Sotilaat taistelivat, lotat lääkitsivät.