Sorri Kaija
Kaija Sorri toimi lottana ilmavalvonnassa.
Kaija (Karin) Sorri (o.s. Åström ent. Karki) syntyi 5.5.1921.
Kaijan tarina toimistaan lottana talvisodan aikana Jyväskylässä.
Lokakuun alkupuolella 1939–40 eräänä lauantai-iltana tuli armeijalle käsky liikekannallepanosta. Nuoriso oli tavanomaisesti Valtiontalolla tanssimassa, ja yht’äkkiä alkuillasta sieltä hävisivät kaikki suojeluskuntapojat. Tytöt olivat ymmällään. Seuraavana aamuna saimme tietää, että Suomen valtuuskunta oli kutsuttu Moskovaan alue- ja rajaneuvotteluihin.
Lottien värvääminen alkoi välittömästi ja minäkin liityin, koska isäni oli ollut suojeluskunnassa jo vuodesta 1918 lähtien. Ilmavalvonta, – ensiapu- ja kaasusuojelukurssit alkoivat välittömästi jo joskus marraskuussa. Lottavala vannottiin Jyväskylän kaupungin kirkossa. Sota alkoi sitten marras-joulukuun taitteessa, kun venäläiset provosoivat Mainilan laukauksilla hyökkäyksen ilman sodanjulistusta. Edeltänyttä varusteluaikaa kutsuttiin YH (ylimääräiset harjoitukset) -ajaksi.
Evakkojunia oli jo tullut ja siellä oli lottia muonitustehtävissä, jopa lehmiä lypsämässä. Sirpalesuojia oli kaivettu ja rakennettu ympäri kaupunkia. Varsinaisia pommisuojia ei juurikaan ollut. llmasuojelupäällikkö oli kapt. Kalle Vierto, ja meillä oli tukikohtana linja-autoaseman kellari. Siellä oli torikauppiaiden tavarakopperoita, jotka oli tyhjennetty meidän käyttöömme. Ensiapuryhmät ja ilmavalvonta oli varsin kirjavaa joukkoa, oli suojeluskuntapoikia, lottatyttöjä ja varsin paljon opettajia, koska koulut oli suljettu. Koululla oli sotasairaaloita, evakkomajoitusta yms.
Minä oli 18-vuotias, kun sota alkoi, ja koska kotini oli liian kaukana tukikohdasta, asuin tukikohdassa koko talvisodan ajan. Kapea puupenkki oli vuoteena, pehmikkeenä taiteltu huopa ja peittona oma talvitakki. Jos tahdoin käydä kotona saunassa, oli pyydettävä iltalomaa. Kaupat olivat auki pari tuntia aamupimeällä ja iltapimeällä klo 22:een. Muu aika vietettiin tukikohdassa ja kirjoitettiin kirjeitä rintamalle sekä kudottiin sukkia, lapasia, joiden etusormen kohdalla oli reikä liipasinsormea varten, sekä villaisia kypäränsuojia.
Ilmahälytyksiä oli, mutta vain kaksi kertaa koneet kävivät Jyväskylän yllä. llmavalvonnan oli oltava tarkkana omista tai vieraista koneista, koska Tikkakosken lentoaseman koneet lensivät usein kaupungin yli. Onneksi rajalle oli niin pitkä matka, että varoitukset vieraista koneista tulivat ajoissa. Ensimmäinen lentue tuli joulukuussa pohjoisen suunnasta matalalla. Siihen ei juuri kukaan ehtinyt reagoida. Vahingotkin olivat pienenlaiset. Kankaan paperitehtaan konttori hajosi taivaan tuuliin. Suurin osa pommeista putosi hautausmaalle ja yksi talo Puistokadulla vaurioitui. Yksi ihmishenki menetettiin, kun tykkitehtaan sivuraiteella olleen veturin kuljettaja yritti paeta konekivääritulta veturin alle, mutta ei ehtinyt.
Sellaista se sitten oli, kunnes uudenvuoden aattona puolen päivän aikoihin tuli hälytys. Minä juoksin puolen kilometrin verran työpaikaltani tukikohtaan, ja loppumatkasta kuulin jo koneiden jyrinän. Ensimmäinen hälytys ensiapuun tuli Tourulan Tuohimutkasta, jossa pommi oli osunut sirpalesuojakaivantoon. Sinne lähti ykkösryhmä. Toinen ryhmä lähti Vapaudenkadulle, jossa pommi oli särkenyt sirpalesuojan katoksi tehdyn hirsirakennelman. Kuoppaan tuli vettä, 3 kuollutta ja kaksi pahasti loukkaantunutta, jotka kuolivat vammoihinsa kesällä. Meidän ryhmämme lähti henkilöautolla, jota ajoi kortiton nuori koulupoika, myös Vapaudenkadulle, ja pitänee myöntää, että pelkäsin sitä kyytiä enemmän kuin vielä päällä olevia pommikoneita. Viimeiset pommit putosivat Jyväsjärveen, niin että vesi roiskui korkealle, vaikka järvi oli jäässä. Schaumanin vaneritehdas paloi täyttä päätä ja koko palomiehistö ja -kunta oli sitä sammuttamassa. Vapaudenkadulla tulessa olevat puiset asuintalot saivat palaa kaikessa rauhassa, yhtäkään ihmistä ei näkynyt pelastustöissä. Se oli jotenkin kammottavaa. Pahempaa kuin se, kun jouduimme Keskuksen meijerin pihassa olevan kuivan likakaivon uumenista nostamaan toistakymmentä tajutonta ihmistä. Apunamme oli vahva lääkintäkersantti, että saatiin uhrit ylös hangelle. Pakkasta oli -27 C, joten ei siinä voinut mitään ensiaputoimenpiteitä tehdä. Kadulla oli kuorma-auto, vähän olkia lavalla. Sinne heitä nostetiin kuin halkoja, se oli jotenkin epätodellista. Torjuuko ihmisen vaistot tällaisen tilanteen itsensä ulkopuolelle? En tiedä, mutta pahempi reaktio tuli vasta päästyämme takaisin tukikohtaan. Pientä itkua tuli pitkin iltaa, mutta emme voineet puhua kokemastamme.
llmahälytyksiä oli usein, mutta viholliskoneita ei enää käynyt Jyväskylän taivaalla. Harju parturoitiin puhtaaksi puista, jotta ilmatorjunnan ampuma-ala olisi laajempi. Se muistutti talvisodasta kymmeniä vuosia, kunnes männyt kasvoivat uudelleen.
Se sota loppui sitten maaliskuun aurinkoisena päivänä ja ryhmämme hajosi. Joidenkin kanssa tuli vielä pidettyä yhteyttä siviilissä. Minun osuuteni lottahommissa oli siis varsin vaatimaton, koska siirryin työhön Schaumanin konttoriin v. 1941. Olin toki sielläkin tehtaan ensiapuryhmässä, ja hälytysharjoituksia oli, mutta ei muuta. Vuonna 1942 siirryin Valtion sytytintehtaalle puhelinvaihteen hoitajaksi, avioiduin ja ensimmäinen lapseni syntyi syyskuussa 1944, kolme päivää aselevon jälkeen. Ja siihen aselepoonhan loppui suojeluskunnan ja Lotta Svärd -järjestön toiminta.