Sirainen Elsa
Elsa Sirainen toimi lottana muonitusjaostossa Kannaksella.
Elsa Elisabet Sirainen (os. Aittamaa) syntyi 25.9.1923 Oulaisissa ja kuoli 28.6.2025 Helsingissä.
Elsa oli ammatiltaan piirtäjä. Hänen puolisonsa Sulo Sakari syntyi 1925 Ruskealassa ja kuoli 1976 Helsingissä. He saivat kaksi lasta: Ismo Sakarin (s. 1959) ja Liisa Maaritin (s. 1962).
Jatkosodan aikana Elsa hoiti vartiomiesten muonitusta ja kanttiinia Kannaksen varavankilassa Liippuassa.
Elsa sai seuraavat kunniamerkit: Jatkosodan Muistomitali, Päämajan Muistoristi ja Suomen Valkoisen Ruusun 1. lk:n mitalin.
Elsa harrasti posliininmaalausta, käsitöitä ja mökkeilyä.
Sota-aikoja Elsa muisteli seuraavasti:
”Minä olin Aittamaan lapsista seitsemäs, ja 14 meitä oli. Kaihoten muistelen aikaa, kun oltiin lapsia. Sitten tuli sota ja kaikki muuttui. Hulda oli mennyt naimisiin ja muuttanut Lohjalle. Väinö oli nero laskennossa. Venäläinen tarkka-ampuja ampui hänet Syvärin voimalaitoksella. Alli oli hyvä käsitöissä. Reino-veljestäni isä odotti työnsä jatkajaa. Hän oli sodan alkaessa armeijassa, josta suoraan rintamalle. Hän haavoittui ja häntä luultiin kuolleeksi. Hänet tuotiin ruumiiden mukana Ouluun. Laitettaessa ruumiita arkkuihin joku huomasi, että yksi ruumis vielä hiukan lämmin ja soitti lääkärille. Reino saatiin vielä elämään. Olihan Alli hoitamassa sairaita koko sodan ajan.
Olavi myös haavoittui melko pahasti ja kuoli haavoihinsa. Lauri ei yhtä paljon haavoittunut. Muuten kyllähän sota oli kaikille kamala.
Haavoittuihan sodassa myös minua nuorempi veli Pauli. Ja kyllä hän niihin sotavammoihin sitten menehtyi.
Olin lottana komennuksella Kannaksella Liippuan vankileirillä. Tämä Liippuan vankileiri oli Raudun pitäjässä melko lähellä entistä vanhaa rajaa. Raudun kirkolle oli ehkä noin 20 kilometriä, en tarkkaan tiedä.
Tällaisiin ns. maastopaikkoihin lähetettiin sellaisia lottia, joilta puuttui hieno koulutus, rikkaat ja kuuluisat vanhemmat ym. Näistä vankileirien elämästä kirj. Päätalo kertoo ”Nälkämäki” teoksessaan hyvin elävästi.
Kanttiini- ja muonitustehtävien lisäksi minun tehtäväkseni kuului sitten myös ET-listojen täyttäminen. Ne listat sitten lähetettiin täytettyinä esikuntaan. Näin kului sitten kuukausia, kunnes sitten tulikin meidän luoksemme esikunnasta päällikkömme ja kertoi: olemme ajatelleet, että siirrämme Elsan esikuntaan, kun olemme huomanneet, että täältä tulee niin selkeästi kirjatut listat.
Voi minusta se olisi ollut ihanaa päästä vankileiriltä esikuntaan. Mutta minun lottakaverini Taimi alkoi niin surkeasti aneleen ”Älkää viekö Elsaa pois, kun me tulemme niin hyvin toimeen keskenämme.” Ja auttoihan se Taimin ruikutus niin paljon, että jättivät minut Liippuaan.
Minua kylläkin harmitti, että näin kävi. Kuulimme sitten myöhemmin, että siihen paikalle, mihin minua kaavailtiin, tuli Elsa Parkkinen. Meni sitten joitakin viikkoja, kun esikuntaa vihollinen pommitti. Tuli siitä meillekin tietoja, mitä vahinkoja tuli. Siinä pommituksessa kuoli mm. Elsa Parkkinen.
Taimi sanoikin tapahtuman jälkeen: ”Kuvittele Elsa, sehän olisi voinut olla sinun kohtalosi.” Enhän minä ollut koskaan nähnyt tätä Elsa Parkkista, mutta se nimi on kumminkin jäänyt ikuiseksi mieleenkin. Minulle hän oli ”Tuntematon lottasisko”.
Ajattelen useinkin, mitä sota vei isältä ja äidiltä. Jäihän vielä jäljelle ne kaikkein nuorimmat. Joskus ajattelen, että kyllähän ne vanhemmat menettivät aivan liian paljon.”