Roth Martta
Martta Roth toimi lottana ilmavalvonnassa.
Liityin Lottiin, Noskuan kyläosastoon vuonna 1934. Olin alusta asti Ilmavartiossa.
Martta Roth (o.s. Paajanen) syntyi 1.9.1918 Antreassa, Noskuan kylässä. Hän kertoo lapsuusvuosistaan ennen sotia:
”Meiltä oli maatalo ja iso perhe, 12 lasta ja minä olin vanhin tytär. Talon töitä piti tehdä niin, ettei kerinnyt minnekään muualle. ”Ei meilt jouva”, sanoi äiti, kun olisin ollut jonnekin menossa. Oppikouluunkaan en päässyt, talon töissä tarvittiin ja töitä oli paljon.
Liityin Lottiin, Noskuan kyläosastoon vuonna 1934. Olin alusta asti Ilmavartiossa. Meillä oli noin 30 jäsentä. Toimin osaston sihteerinäkin ja välillä puheenjohtajana. Ilmavalvontaan minut koulutettiin vuonna 35 kahden viikon kurssilla Viipurin sotilaspiirissä. Viipurin linnaa vastapäätä oli päävartio ja sotilaspiirin tilat, jossa me asuimme kurssin ajan. Kapteeni Turunen ja lottapäällikkö toimivat kouluttajina ja harjoittelimme myös maastossa.
Puinen ilmavalvontatorni Antrean asemalla oli 18 metriä korkea. Siitä vartioitiin ilmatilaa ja ilmoitettiin havainnoista ilmatorjuntapatterille, joka oli 300 metrin päässä tornista. Antreassa Vuoksen yli kulki rautatiesilta ja siitä pitkin meni Sortavalaan menevä rata, joka oli huollon kannalta tärkeä. Venäläiset yrittivät saada sitä pommitettua rikki.”
Kokemuksistaan talvisodassa Martta kertoo:
”10.10.39 ilmavalvontalotat saivat hälytyksen, se tuli yhtä aikaa kun miehillekin. Olin tullut junalla Viipurista ja kotiin päästyä äiti sanoi, että suojeluskuntalainen oli käynyt kotona ja että pojat ovat jo lähteneet. Lepäsin ja söin ja klo 20 läksin polkemaan vartiopaikalle Antrean asemalle, jonne oli matkaa 18 km. Reppu piti olla aina valmiina lähtöä varten ja siinä kaksi alusvaatekertaa ja sukat ja mitä nyt tarvittiin, kahden viikon varustus. Kun silloin lähdin kotoa, en palannut sinne enää, vaan olin ilmavalvonnassa Talvisodan loppuun asti.
Edellisellä viikolla oli ilmavalvontaharjoitus ollut asemalla. Yleensä harjoituksen lopuksi purettiin tapsit ja puhelinkoneet pois, mutta silloin sanottiin, että antakaa olla, kyllä miehet purkavat. Olisiko silloin tienneet, että jotain tulee pian tapahtumaan!
Valvontapaikalla herrat olivat hermostuneita, jokainen rupesi järjestämään omaa asiaansa. Me lotat osattiin oma hommamme. Tornissa kiikaroitiin, kaksi lottaa kerrallaan ja kolmantena vartiopäällikkö. Vartiovuorot kestivät kolme tuntia, vuorokauden ympäri. Kun tuli vaihto, vain toinen lotta poistui, milloinkaan ei saanut jättää vartiopaikkaa tyhjäksi. Portaat torniin oli tehty patikoista, kiitti Luojaansa, kun pääsi perille. Lattian läpi luukusta mentiin, seinät tornissa olivat noin 1,5 metriä korkeat.
Ilmatorjuntakonekivääri oli siinä lattian keskellä kääntyvän pyöreän alustan päällä, ampuja oli kiinnitetty siihen vyöllä. Lotat olivat puhelimen ja kiikareiden kanssa yhdessä nurkassa. Pakkasta oli, vaatetuksena minulta oli oma talvitakki ja armeijalta saatiin mantteli ja karvalakki. Majoituimme fanerista tehtyyn telttaan, jossa meitä oli seitsemän henkeä. Maassa maattiin jonkun alusen päällä. Ruoka oli samaa, kun sotilaillakin.
Kun rintama läheni, lotat määrättiin pois. Antrean kirkon torniinkin siirrettiin lottia tähystämään. Antreasta meidät siirrettiin Jääskeen ja sieltä Sortavalaan, missä päivystin puhelinta. Sortavalan ympäristöön oli määrätty perustettavaksi valvonta-asemia, mutta niitä ei ehditty tekemään, venäläiset tulivat perässä. Sanoivat, että se oli viimeinen linja-auto, jolla lotat ja it —miehet tulivat Sortavalasta pois.
Sota loppui 13.3.40. Tulin Tampereen teknilliselle opistolle 30.3. Siellä oli ilmavalvonta-aluekeskus, jossa seurattiin venäläisten liikkeitä. Ei uskottu, että ne pysyvät rajan takana. Puhelinta päivystettiin vuorokauden ympäri. Minun sotani päättyi vasta vappuaattona 1940 kun kotiuduin Tampereelta.”
Talvisodan jälkeen Karjalaiset lotat olivat ihmeissään, missä kenenkin kotiväki on: Martan vanhemmat ja nuoremmat sisarukset olivat tulleet Lopelle joulukuussa vuonna 39. Martalla oli sodassa kolme veljeä, joista kaksi haavoittui pahasti, toiselle jäi kranaatin sirpale pysyvästi keuhkoon.
Kesällä 1940 Martta oli Aitoon kotitalouskeskikoulussa kesäkurssilla. Martan vanhemmat saivat maapaikan Ryttylästä, jonne Martan kaksi veljeä jäi viljelemään, kun Martta oli taas talon töissä.
Vaikka Martta ei jatkosodan aikana ollut enää lottatehtävissä, työtä riitti:
”Olin tavannut Noskuan nuorisoseurassa samalta kylältä olleen Kauko Rothin, joka oli minua kuusi vuotta vanhempi. Naimisiin mentiin syksyllä 1943. Menin miniäksi taloon, jossa olimme anopin kanssa kahdestaan. Mies oli rintamalla ja miehen sisko opettajana Kurkijoella. Talo oli rakennettu uudestaan takaisin palattua. Työtä oli paljon, mies sodassa ja kaikki talon työt jäivät minulle. Meillä oli viisi lehmää, maitoa piti luovuttaa maitotaloon. Mies ei halunnut hankkia lapsia sota-aikana. Hän oli nähnyt, miten haavoittuneet viimeisillä voimillaan sopersivat: ”Pitäkää lapsista ja naisista huolta!
Kesällä 1944 lähdimme Noskualta evakkoon. Vanhempani olivat myös palanneet takaisin ja yhdessä heidän kanssaan kuljetimme karjan junakyydillä Siuroon.
Sodan jälkeisestä elämästään Martta kertoo:
”Saimme Kaukon kanssa Hausjärveltä kunnan maista Varunteesta yhdeksän hehtaarin maapalan, josta raivasimme viljelysmaata. Puut kunta oli kaatanut, mutta kannot oli raivaamatta, vaikka olisi pitänyt. Oli kovaa työtä siitä perata peltoa. Yhdessä miehen kanssa siinä töitä teimme. Kantoja raivatessa saatettiin päästä nukkumaan vasta puoli 12 ja jo ennen 4 piti nousta taas töitä jatkamaan. Myöhemmin ostettiin vielä kuusi hehtaaria lisämaata. Lapsia meille syntyi kolme, kaksi poikaa ja tyttö.
Hausjärvellä olen toiminut Martoissa ja Rintamanaisiin kuuluin myös. Vieläkin käyn Riihimäellä Rintamanaisten kerhossa.”