Pietilä Laila
Laila Pietilä toimi pikkulottana.
Laila Pietilä (os. Tyvelä) syntyi Haukiputaalla vuonna 1928 ja toimi sota-aikana pikkulottana Pateniemessä.
Oheinen teksti on lyhennelmä Lailan tyttären Sirkku Kinoksen haastatteluiden pohjalta koostamasta artikkelista Laila Pietilä – Sota-ajan lapsuuskokemukset ja luottamus pienten ihmisten pieniin tekoihin. Artikkeli on alun perin julkaistu Naisten ääni(siirryt toiseen palveluun) -sivustolta.
Sotavuosina, kun isät, miehet ja pojat olivat rintamalla, naisilla oli kädet täynnä työtä. Koti- ja maataloustöiden lisäksi naiset osallistuivat yhteisiin aputöihin, joihin työvelvollisuuslaki velvoitti kaikki 18–59-vuotiaat. Pateniemessä aputöitä organisoi työvoimapäällikkö Veikko Virpimäki. Jokaisen naisen piti esimerkiksi tehdä motti (1 m²) polttopuita lähimetsistä, jotta Pateniemen talot pysyivät lämpimänä talvella.
Me lapset pystyimme auttamaan asiassa keräämällä käpyjä metsästä isoihin säkkeihin ja laatikoihin. Muistan, kuinka kilpaa keräsimme aina ensin isot kuusenkävyt, koska isoilla kävyillä säkki tuli nopeasti täyteen. Yhdessä pikkusiskojeni ja ystäväni Sinikan työnsimme isoja käpykuormia kotiin Kalle-pappani tekemillä isoilla ja painavilla kottikärryillä. Kärryn puuratas pyöri pienten tyttöjen puskemana metsästä kotiin, jossa kaadoimme käpykuormia isän tekemään suureen käpylaariin. Laarista käpyjä sitten haettiin ämpärillä ja keittiön hella lämpeni nopeasti niin meillä Tyvelässä kuin ystäväni Sinikan kotona Risuniityn koululla. Kun meidän tyttöjen palelevat varpaat ja tiskivesi lämpenivät hellan lämmössä, kaikki oli kotona hyvin. Mieltä lämmitti tietoisuus siitä, että olimme omalla käpykeräilyllämme säästäneet vähäisiä polttopuita sekä tuoneet iloa ja lämpöä koteihimme.
Muistan erityisellä lämmöllä Risuniityn koulun opettajia Iida Jussilaa ja Eeva Veijolaa sekä Suomen vanhinta lottaa Salme Haltiaa, jotka pyörittivät sota-aikana koululla pikkulottatoimintaa. Iältään noin 8-16-vuotiaat pikkulotat kantoivat vettä kaivosta, käärivät sideharsorullia, kuorivat perunoita ja auttoivat “oikeita lottia” ruoan laitossa, kun sotilaita majoitettiin koululle sodan eri vaiheissa. Me pikkulotat teimme paketteja tuntemattomille sotilaille rintamalle ja opimme lottien mukana myös kutomaan sukkia ja kynsikkäitä rintamalle tehtäviin paketteihin. Tuntemattoman sotilaan pakettiin käärittiin leipää, tupakkaa, lämpimiä vaatteita ja kaikkea mitä perheet kodeistaan pystyivät antamaan. Muistan tunteen, joka pienen tytön rinnassa sykki, kun potkin isän tekemällä potkukelkalla Pateniemen postiin viemään paketteja lähetettäväksi tuntemattomille sotilaille rintamalle.
Myös Pateniemen vanhantien varressa oli Lotta Svärdin kioski, jossa olin muiden pikkulottien kanssa iltaisin myymässä ja tiskaamassa kahvikuppeja. Myytävänä oli ainakin pihlajamarjamehua ja -karamelleja, pullaa, teetä, lehtiä ja tupakkaa.
Me lapset emme kokeneet olevamme ulkopuolisia, vaan mukana toimiminen ja auttaminen loivat meille tunteen mukana olemisesta, hyödyllisyydestä ja merkityksellisyydestä. Koimme vahvasti, että pienikin ihminen voi vaikuttaa ja luoda iloa pienillä teoillaan. Kaikki puhalsivat yhteen hiileen – ajan henki oli sellainen.
Syksyisin me pikkulotat kävimme Pateniemen taloissa auttamassa esimerkiksi perunannostossa. Muistan vieläkin, kuinka loppumattoman pitkältä perunapenkit tuntuivatkaan, kun kuokimme niitä tyttöporukalla. Saimme paljon kiitosta taloista ja koimme perunoita kellareihin varastoidessamme konkreettisesti toimintamme merkityksellisyyden ja hyödyn. Lottatoimintaa voisi ehkä verrata tämän päivän lasten harrastustoimintaan, jossa lapset saavat toimia yhdessä vetäjiensä luotsaamana. Lottatoiminnassa opimme paljon ja monelle pikkulotalle oma tuleva työ tai ammattikin saattoi aueta lottatoiminnan kautta, ammattiin valmistavaa koulutusta, kun ei tuohon aikaan juuri vielä ollut ainakaan tytöille.
Hain tyttökouluun noin 11-vuotiaana mutta kun koulun alkaminen tuli syksyllä ajankohtaiseksi, isäni totesi: “Laila, sinua tarvitaan kotona ja kaupassa, et voi lähteä kouluun.” Asiasta ei keskusteltu sen enempää, enkä muista äitimme kommentoineen asiaa lainkaan. Toki tiesin valtavan työmäärän, joka kotona oli, koska perheemme piti kodin yhteydessä sekatavarakauppaa. En kapinoinut isän päätöstä vastaan, vaan ehkä päinvastoin tuo luottamuksen ja tarpeellisuuden osoitus minua kohtaan vain lisäsi tunnetta omasta merkityksellisyydestäni ja vaikuttavuudestani yhteisen hyvän eteen.
Sodan vaikutukset konkretisoituivat meille lapsille, kun Karjalan ja Petsamon siirtolaisille alettiin etsiä tilapäismajoitusta ja asuntoja. Naapuriimme tuli siirtolaisena Karjalasta myös Aino äitinsä kanssa. Perheen isä oli menettänyt toisen jalkansa rintamalla ja oli sotilassairaalassa. Me tytöt ystävystyimme heti Ainon kanssa. Kaikki leikit ja touhut olivat yhteisiä niin metsässä kuin kasvimaallakin, ja pikkuhiljaa Aino muutti kaikessa hiljaisuudessa meille ihan asumaan. Ainon äiti, joka teki raskasta laivanlastaustyötä, hyväksyi tyttärensä ratkaisun. Välillemme muodostui ikuinen ystävyys, joka jatkuu edelleen, vaikka asumme nyt eri puolilla Suomea.
Sodan loputtua kävelin luokkakaverini Paulan kanssa koulusta Taskiselle Paulan kotiin, Paula kertoi isoveljiensä Juhanin, Olavin ja Kalevin palanneen rintamalta kotiin. Rintamalta palanneiden miesten tapaaminen jännitti ja nuo 20–26-vuotiaat sodan käyneet miehet näyttivät silmissäni vanhoilta miehiltä. Sanoin käsipäivää sodan laihduttamille ja vanhentamille miehille enkä voinut aavistaa, miten kohtalo vielä puuttuisi peliin ja Olavista tulisi aviomieheni viisi vuotta myöhemmin. Vanhemmat naiset tiesivät, miten sota oli kohdellut miehiä ja varoittivat seurustelemasta, saati kihlautumasta sodan käyneen miehen kanssa. Sukulaistäti neuvoi: “Jos sinun on pakko seurustella Taskisen poikien kanssa, riiaisit edes nuoremman veljen kanssa.” Jälkeen päin ymmärsin, että tätini varmaan yritti suojella minua sodan miehiin mahdollisesti jättämiltä arvilta. Kuten niin monesti, aikuisten neuvot kaikuivat kuuroille korville ja häät pidettiin syyskuussa 1950 kotipihallani Tyvelässä. 64 vuotta kestänyt avioliitto päättyi sotaveteraanipuolison poismenoon keväällä 2014.
Olen nyt jälkeenpäin ihmetellyt, kuinka emme mieheni tai ystäviemme kanssa juuri koskaan puhuneet sodasta ja sen kamaluuksista. Koko kansa katsoi vain eteenpäin. Kiihkeä jälleenrakentaminen ja yhteinen ponnistelu sotakorvausten eteen leimasi tuota sadan jälkeistä aikaa.
Julkaistu kirjoittajan luvalla.