Oksanen Siiri
Siiri Oksanen toimi ilmavalvonnassa, lääkintätehtävissä ja muonituksessa.
Siiri Oksanen syntyi 1.11.1918 ja kuoli 26.3.1997. Hänen veljensä Lauri Oksanen haastatteli siskoaan tämän lotta-ajoista 1990-luvulla:
Ensimmäiset tehtäväni olivat ilmavalvontaa
Olin lottana jatkosodan alusta sodan loppuun. Ilmoittauduimme Lotta-Svärd -järjestöön 1941 kesällä nimismiehen kansliassa rouva Helmi Lahoselle, Rauhalan Kaija ja minä. Olin jo talvisodan aikana halunnut lähteä mukaan, ja nyt toteutin ajatukseni. Ensimmäiset tehtäväni olivat ilmavalvontaa. Rautelan santanummen harjalla oli valvontatorni, siellä Teräsen Annikin kanssa olimme vartiossa kahden tunnin vuoroissa. Someron yli kulki venäläisten pommikoneiden reitti Paldiskin lentotukikohdasta Virosta kohti Tamperetta ja Forssaa. Myöhäiskesän yöt olivat jo kylmiä. Saimme nukkua vapaavuoromme Jaatisen Alman tuvan lattialla. Aamukorvike ja voileivät odottivat, kun työvuoro oli ohi.
Oli vain totuttava niihin oloihin
Syksystä 1941 kevääseen 1942 olin Sotasairaala 58:ssa Kannuksessa Keski-Pohjanmaalla, siellä hoidettiin lähinnä venäläisiä haavoittuneita. Sinne jouduin ilman mitään sairaalakoulutusta, oli vain totuttava niihin oloihin. Keväällä 1941 ja vielä syksylläkin tuli paljon potilaita, sodassa oli hyökkäysvaiheen aika. Sotavangit potilaina ja työntekijöinä käyttäytyivät yleensä rauhallisesti ja ystävällisesti. Joukossa oli nuori politrukki, toinen jalka oli amputoitu. Hän seisoi usein yksinään käytävässä. Ohi mennessäni annoin hänelle leivänpalan, hän kirjoitti minulle myöhemmin useita kortteja. Yöhoitajana oli usein itäkarjalainen, vepsäläiskylästä syntyisin oleva nainen, suomea puhuva. Hän oli erityisen lämminhenkinen ja avulias kaikille. Monesti olimme yhdessä yövuorossa ja ystävystyimme.
Lääkäri ja ylihoitajat, kaksi diakonissaa, valitsivat minut muista töistäni leikkaussaliin. Kun tätä ihmettelin, lääkäri ja hoitaja sanoivat, että koulutus ei ole tärkeintä, minulla on siihen tehtävään sopiva luonne, ja lisäksi minua tässä tehtävässä ei enää kiusata. Leikkaussalin henkilöt muodostivat oman erillisen ryhmänsä. Vähitellen totuin tähän raskaaseen työhön. Potilaat olivat usein vaikeasti haavoittuneita, monet olivat menettäneet toisen tai molemmat jalkansa. Leikkaussalissa työskenteli vain lääkäri, kaksi diakonissaa, nukutushoitaja ja minä apulaisena. Vaikeita leikkauksia tehtiin, jalkoja amputoitiin monia, minun tehtäväni oli avustaa. Nyt muistelen näitäkin aikoja mieluisina muistoina. Oli usein raskasta ja hankalaa, mutta aika on muuttanut mieluisaksi niitäkin tapahtumia, jotka silloin olivat jopa vaarallisia.
Siihen jäi haravani
Välillä minut määrättiin Forssaan muutaman viikon lääkintäkurssille. Kurssin päätyttyä annoimme Forssain kirkossa lottalupauksen, joka vastaa sotilaitten sotilasvalaa. Tilaisuus olikin oikein juhlava. Pääsin kurssilta lomalle kotiin kesällä 1942. Olin Mattilassa heinätöissä Isolla-Pellolla. Oli juuri kahviaika. Tuli veljenpoika Juha juosten hengästyksissään ja läähätti: ”Sinun täytyy heti lähteä jonnekin, heti, vielä tänä ehtoona.” Siihen jäi haravani. Seuraavana aamuna sain määräyksen lähteä, ensin Lappeenrantaan. Sitten junalla kohti Äänislinnaa (Petroskoi), kuten silloin jo suomeksi sanottiin. Rata kulki Sortavalan ja Suojärven kautta Äänislinnaan, jossa se kohtasi tärkeän Muurmanninradan. Rajatoimistossa piti ilmoittautua.
Ruokaakin sai syödäkseen, kun oli apuna sen valmistuksessa.
Muutaman päivän olin muonitustehtävissä Äänislinnassa, keitin puuroa ulkona. Sitten tuli siirto Tervasojalle, Derevjannoeen. Nykyisessä kartassa Derevjannoe on nyt suomeksi merkitty nimellä Puujoki, mutta sellaista nimeä ei silloin tunnettu. Jouduin monet kerrat jalkaisin kulkemaan Äänisjärven rannalta kaksi kilometriä maantielle, siitä viisi kilometriä maantietä ja sitten yksinäistä metsäpolkua noin kymmenen kilometriä, kunnes tulin Muurmanninradan varteen Orsikan asemalle (Orzega). Nämä matkat oli alkuun tarpeen tehdä muonan tilausta ja hakua varten. Perillä oli usein yövyttävä kaksikin yötä, ennen kuin kuorma-autokyyti muonalle järjestyi.
Orsikassa oli meidän yksikkömme pääjoukko, ehkä parikymmentä miestä. Lotilla oli täällä omat tilansa asua, oikein vaneripohjaiset sängyt heinillä täytettyine patjoineen. Hantuuki oli omasta takaa tyynyn päälle, mantteli peitoksi. Ruokaakin sai syödäkseen, kun oli apuna sen valmistuksessa.
Matkaosuus puolestaan Äänislinnaan johtavalla maantiellä oli noin viisi kilometriä. Tällä tiellä oli liikennettä, siitä kulkivat yhteydet Äänisen rannan ja Ylä-Syvärin alueille. Yleensä liikenne sujuikin hyvin, mutta kyllä venäläiset parhaansa mukaan häiritsivät. Ohjeena minulla oli, että voin yrittää saada kyytiä sotilasautoilta.
Olin Derevjannoessa pitkään Iida Vuohelaisen kanssa kahden, muita lottia ei siellä ollut. Sitten olin yksin pimeästä syksystä 1943 alkaen. Iida joutui Äänislinnaan valmistelemaan uutta muonituspaikkaa, ja myöhemmin olimme yhdessä aina sodan loppuun asti. Päämaja ilmoitti kesäkuun viimeisenä päivänä: ”Äänislinna tyhjennetty kesäkuun 27. ja 28. välisenä yönä.” Laitoimme asiamme lähtökuntoon. Äänislinnan pohjoislaidalla olleelta Solomannin (Solomennoe) lentokentältä kuului räjähdysten jyrinää. Lähtö Itä-Karjalasta oli monelle varmaan haikeakin. Oli jo totuttu oloihin siellä. Monet karjalaisetkin olisivat halunneet lähteä mukaan.
Sodan loppuvaiheet
Kun alkoi Lapin sota, sielläkin tarvittiin muonittajia. Siiri kulki aina Enontekiölle asti. Alussa emännän tehtäviä vaikeutti varusteiden ja muonavarojen puute. Saksalaiset olivat polttaneet Lapin. Ei ollut rakennuksia mihin majoittua. Talvipakkasissa asuttiin teltoissa.
Jo marraskuussa 1944 Valtioneuvosto lakkautti Lotta-Svärd -järjestön valvontakomission ollessa Suomessa. Mutta sotilaat tarvitsivat muonansa. Siiri jäi Työmaahuolto r.y. -nimisen organisaation palvelukseen entisiin tehtäviinsä. Hän viipyi Lapissa pitkään vielä sodan päätyttyäkin.
Siiri oli edelläkerrotuissa tehtävissä lähes neljä sotavuotta. Työ oli ajoittain raskasta ja vaarallistakin. Mutta hän oli nuori ja tietoinen tehtävänsä tärkeydestä, ja niin hän jaksoi.
Sotien jälkeen
Sodan jälkeiset vuodet, varsinkin 60-luku, olivat yleensäkin vallalla olevilta asenteiltaan masentavia, niin sotilaille kuin lotillekin. Vasta 80-luvulla Siirille myönnettiin jatkosodan muistomitali ja rintamasotilaan nyt arvossapidetty tunnus, tammenlehvä. Ja sen hän on hyvin ansainnut.
Veteraanijärjestössä Siiri ei viihtynyt, hänellä oli tunne, että se on ”isosten” joukkoa ja hän on peräisin köyhistä oloista.
Sota jätti Siirin mieleen omat jälkensä, painajaisunetkin. Mutta tehtyä työtään hän piti arvokkaana ja tärkeänä, kuten se nyt jo yleensäkin osataan arvossa pitää. Vapaaehtoisesti hän oli mukana ollut eikä siitä erikoisemmin kiitosta tai julkisuutta kaivannutkaan. Ehkä tyytyväinen mieli oli paras kiitos.