Niskanen Martta
Martta Niskanen (o.s. Kraft) syntyi 3.10.1921 Iisalmella.
Martta oli 12-lapsisen perheen vanhin tytär. Vuonna 1938 Martan ollessa 17-vuotias, hänen äitinsä kuoli synnytyksessä. Martta jäi vastuuseen nuoremmista sisaruksistaan, eräänlaisena varaäitinä. Lapsia oli tupa täynnä eikä ”syli ei riittänyt kaikille”. Tädit riensivät apuun, kuopus otettiin isän siskon kotiin kasvatettavaksi ja Puustilan vanhimmille tytöille Martalle ja Siljalle tehtiin lista tupa- ja navettatöistä, joista he olivat vuoroviikoin vastuussa. Elämä jatkui ja töitä riitti.
Lottatöissä
Martta lähti lottakoulutukseen ja ajoi 25 km matkan kaupunkiin polkupyörällä joka päivä kolmen viikon ajan. Isä Ales ei olisi vanhinta tytärtään sotaan päästänyt, mutta kun Martta täytti 21 vuotta, lähti tytär samana päivänä. Martta toimi viestilottana ilmavalvontatehtävissä Iisalmessa, keskuslottana Äänisjärven Sungun niemimaalla ja Helsingin ilmavoimien esikunnassa.
Sotien jälkeen
Sodassa hän tapasi miehensä ja meni naimisiin 1944 Väinö Niskasen kanssa. Perheeseen syntyivät lapset Olli 1945 ja Anneli 1948. Miehen sotilasuran rinnalla järjestyi Martan oma elämä kiertolaisena: Turku, Helsinki, Hanko, Suomenlinna ja Kajaani tulivat asuinpaikkana tutuiksi. Töitä löytyi aina: Hyvonilla Hangossa, Skohassa Helsingissä, Hokissa Suomenlinnassa ja Sotilaskodissa Kajaanissa. Ensimmäisessä muutossa särkyivät kaikki kihlalahjaksi saadut kahvikupit, vain sokerikko jäi muistoksi. Sen jälkeen ei kuulemma tarvinnut itkeä huonosti pakattujen esineiden perään.
Kun lottajärjestö sodan jälkeen lakkautettiin, tuli sotilaskotityö Martalle sydämen asiaksi. Parikymmentä vuotta hän toimi vapaaehtoisena sisarena aktiivisesti. Tässä työssä tulivat Suomenlahden linnakesaaret tutuiksi. Kun Kajaanissa valmistui suuri sotilaskoti, hänet pyydettiin sen johtajaksi. Hän toimi tässä tehtävässä 9 vuotta.
Väinö jäi majurina eläkkeelle Kainuun prikaatin huoltopäällikön tehtävästä v. 1967. He muuttivat eläkkeelle Hernejärvelle, jonne rakennettiin uusi talo v. 1975. Talo nousi vanhan kesämökin lähelle, Ruunaharjuun. Väinön kuoltua 1993 asui Martta talossaan yksin kunnes terveys petti niin, että joutui hoitokotiin pari vuotta ennen kuolemaansa.
Seurallinen erakko
Oman äidin menettäminen varhain sekä sota-ajan kokemukset jättivät haavat, jotka eivät koskaan tuntuneet parantuvan. Työ ja tekeminen olivat kunniassaan, ”Luoja ei laiskoja elätä” kaikui hänen askelissaan. Tarmoa ja temperamenttia riitti. Martta halusi olla itsenäinen – ja hän oli itsepäinen. Elämä teki hänestä selviytyjän, joka ei jäänyt neuvottomaksi koskaan. Hänen oli vaikea kestää heikkoutta ja ymmärtää erilaisuutta. ”Läpi harmaan kiven” sopi hänen elämänohjeekseen. Jos piti rakentaa kiviaita, se tehtiin. Jos piti kuljettaa sata pulloa viinimarjamehua maalta Suomenlinnaan, se onnistui. Martta ei tunnustanut sanaa mahdoton. Sisua riitti: lotta-aikana hän hiihti viestikilpailussa ankkurina kultaa – kädet rakkuloilla edellisen päivän palosta.
Martta oli eläinrakas. Puustilan hevoset olivat erityisessä asemassa ja sodassa hän sai ratsastaa Väinön kauniilla valkoisella Soko-nimisellä hevosella. Kiertolaisena eläminen vahvisti kotiseuturakkautta. Asetuttuaan Hernejärvelle hän ei hevin sieltä halunnut poistua. Hän nautti saadessaan itse päättää omasta elämästään ja tekemisistään. ”Seurallinen erakko” ehkä kuvaisi häntä hyvin. Vasta iäkkäämpänä hän salli itselleen lepoakin välillä. Mutta sekin oli ensin ”ansaittava” tekemällä jotain fyysistä askaretta.
Lapsenlapset olivat ilonaihe, heidän elämäänsä seurattiin ja heitä ihailtiin. Hän sai nähdä vielä pienet lapsenlapsenlapsetkin – ”ihania ja niin kauniita lapsia” hän päätään puisteli ja toisteli!
Ansioistaan Martta on saanut Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan I lk:n mitalin, Sotainvalidien Veljesliiton ansiomerkin, merivoimien ja ilmavoimien muistoristit ja Sotilaskotiliiton kultaisen ja hopeisen ansiomerkin.
Martta Niskanen kuoli 13.2.2014.