Moijanen Eila
Eila Mirjam Moijanen (o.s. Lehtonen) syntyi 15.3.1921 Karstulassa opettajan perheeseen. Hän oli viidestä sisaruksesta vanhin.
Hän kävi kahden viikon muonituslottakurssin suojeluskuntatalolla Karstulassa, joka oli ollut hyödyllinen ja suosittu.
”Muistan kuinka onnellinen olin, kun matkustin kotoani Karstulasta Jyväskylään muonituslotan hommiin. Ajattelin hyvin selkeästi, että minusta voisi olla apua Suomelle, kun talvisota oli juuri syttynyt. – – Mieleni oli täynnä sekä isänmaallista että nuorta seikkailuhenkistä intoa. Tuo into vei minua sitten kauaksi kotoa ja monesti kuolemanvaaraan.”
Talvisodan syttyessä vuonna 1939 hän lähti muonituslotaksi Jyväskylään. Eila oli tottunut laittamaan ruokaa, mutta kotirintaman valtavien muuripatojen käyttäminen oli hyvin erilaista ja ruuanlaittoon tarvittavien tonkkien nosteleminen raskasta. Joulukuun lopussa Eila ja Konginkankaalta kotoisin ollut Aino Minkkinen pyysivät lottatoimistosta komennusta lähemmäs sotarintamaa.
”Jälkeenpäin ajatellen naurattaa ja ihmetyttää minun ja 17-vuotiaan Ainon ajatuksenjuoksu. Halua mennä eteenpäin ei vähentänyt edes se, että olimme vasta kokeneet Jyväskylän keskustaan osuneen venäläispommituksen, joka oli vienyt monen hengen. Kömmin silloin ylös hiekan seasta pommisuojasta. – – Koin silloin Jyväskylässä, että rintaman läheisyydessä olisi jotenkin kunniakkaampaa työskennellä. Lottatoimiston virkailija taas teki varmaan virheen, kun ei kysynyt ikiämme.”
Juna Viipuriin lähti kuudelta illalla. Juna joutui pysähtymään Pieksämäellä pommitusten takia ja Mikkelissä kaikki matkustajat käskettiin metsään pommitukselta suojaan. Eilisenvaarassa pommi rikkoi junan yllä kulkeneen sillan. Kun Eila ja Aino pääsivät perille Viipuriin, pyysivät he väsyneinä ja järkyttyneinä matkastaan päästä takaisin kotirintamalle. Mutta koska lotista oli pulaa, ei tähän pyyntöön suostuttu. Aluksi Eila työskenteli Viipurin keskikaupungissa kanttiinissa. Hän myi kanttiinissa kahvia, teetä, suklaata, pullaa, tulitikkuja ja kirjoituspaperia. Kanttiinin toiseen päähän kuitenkin osui pommi, joka hajotti astiat ja teki kanttiinista käyttökelvottoman. Eilalta kysyttiin haluaisiko hän lähteä rintamalle päin toisen kanttiinilotan kanssa.
”Halusimme, mutta matkalla mietimme, että mihinhän jouduimme, kun tykkien jyske kuului koko ajan voimakkaammin ja voimakkaammin. Meidät käskettiin pystyttää kanttiini autioon kylää maalaistalon näköiseen paikkaan. Selvisi, että olimme aivan rintaman tuntumassa, minkä takia ulos mennessä piti pyytää aina sotilasta mukaan.”
Kanttiini oli aivan rajan tuntumassa. Kerran Eila joutui etulinjalle tuuraamaan kenttäkeittiön sotilasta. Yhtäkkiä hävittäjälentokone aloitti tulituksen, jolloin Eilan kämmeneen osui reestä irronnut terävä osa. Muutaman päivän päästä heitä käskettiin jättämään kanttiini, pakkaamaan tavarat ja lähtemään päinvastaiseen suuntaan rintamasta. Joku auto pysähtyi, mutta ei voinut ottaa lottia kyytiin, koska auton peräosa oli täynnä kaatuneita sotilaita. Lotat kävelivät yli 30 kilometriä Antrean kaupunkiin, jossa heidät komennettiin kotiin.
”Helsinkiin päin menevässä junassa kaksi miestä ilmoitti, että rauha on tullut. Ensin kukaan ei puhunut mitään, mutta kun puheensorina alkoi, ilonremakoita ei syntynyt, sillä kukaan ei tiennyt rauhanehdoista.”
Jyväskylästä Eila matkusti yli 50 kilometriä postiauton katolla pakkaskelissä kotiin. Kun Eila tapasi hevon parissa touhuavan isänsä, oli hän ihmetellyt, oliko Eila todella siinä. Kotona oli luultu Eilan kuolleen, koska hänestä ei ollut kuulunut mitään moneen viikkoon eikä hänen lähettämänsä kirjeet olleet menneet perille.
”Sitten kohta minulle tuli itku. Sille ei meinannut tulla loppua. Tajusin vähän myöhemmin, etten ollut käsitellyt kokemiani asioista sodan aikana.”
Välirauhan aikana Eila suoritti kuuden kuukauden lääkintälottakoulutuksen Punkaharjulla. Tämän jälkeen Eila oli lastenhoitajaharjoittelijana Jyväskylässä. Eilalla oli aikomus pyrkiä yhteiskunnallisen korkeakouluun, mutta jatkosota sekoitti suunnitelmat – hän joutui kanslialotaksi Elintarvikevarikko 9:ään Viipuriin.
Seuraava komennus vei Eilan lääkintätehtäviin Viipuriin Sotasairaalaan ja sieltä Itä-Karjalaan Kenttäsairaalaan, joka sijaitsi Äänislinnan pohjoispuolella. Lääkintälotan työpäivät olivat usein pitkiä ja raskaita. Vastuuta annettiin myös paljon. Kaikesta huolimatta Eila kertoi, että nuoret lotat osasivat iloita pienistä hetkistä. Toivo sodan loppumisesta pysy kirkkaana mielessä.
Eila tutustui tulevaan mieheensä luutnantti Hannu Moijaseen sodan aikana. Avioliitto solmittiin 31.12.1944, jonka jälkeen Eila muutti miehensä kotitaloon Nurmijärven Lepsämän kylään. Talo oli maalaistalo – iso karja ja paljon työtä. Eila ei ollut tottunut maalaistalon töihin, joten alussa oli vaikeaa. Lapsia avioparille syntyi kolme.
Eila hakeutui kodin ulkopuolelle töihin toimien vuosina 1974-1990 kotisairaanhoitajana yksityisille henkilöille sekä Helsingin kaupungin sosiaalitarkkailijana Nurmijärvellä, Vihdissä ja Tuusulassa. Hän on ollut myös aktiivinen toimija useissa järjestöissä Nurmijärvellä, mm. Rintamanaisissa, Nurmijärven Sotaveteraaneissa sekä SPR:ssä, Martoissa ja Lepsämän kylän erilaisissa toiminnoissa.
Eila on palkittu monilla arvokkailla ansiomitaleilla ja häntä on aina luonnehtinut positiivinen elämänasenne sekä syvä rakkaus isänmaahan.
Lähteenä käytetty Eila Moijasen haastattelua, HS Teema 5/19.