Maasilta Kaisa
Pikkulotta Kaisa Maasillan tehtäviin kuului mm. kaasunaamareiden valmistaminen.
Kaisa Maasilta (os. Heiskanen) syntyi 1932 Vuoksenrannassa. Hän teki työuransa sairaanhoitajana Lammin työlaitoksessa, joka myöhemmin toimi päihdekuntoutuskeskuksena.
Kaisa Maasilta muisteli pikkulotta-aikaansa myöhemmin seuraavalla kirjoituksella:
”Menin sinä syksynä alakouluun. Olin keväällä täyttänyt seitsemän vuotta. Vaikka kotini oli koululla, en kuitenkaan käynyt sitä. Alakoulua pidettiin Kujasin Antin talossa, ihan tavallisen pienen maalaistalon tuvassa, ehkä vajaan kilometrin päässä meiltä kotoa. En muista, että koulussa olisi puhuttu mitään sodasta tai en ymmärretty, mitä se oli.
Isä oli Vuoksenrannan suojeluskunnan paikallispäällikkö.
Jotain levottomuutta oli kuitenkin lapsen mielessä havaittavissa, ainakin meillä kotona, isolla koululla, jossa isäni ja äitini olivat opettajina. Meille oli muutenkin keskittynyt kaikki sotilaallinen toiminta ja suojeluskuntatoiminta – olihan isä Vuoksenrannan suojeluskunnan paikallispäällikkö. Eikä kylässä tainnu olla muuta puhelintakaan kuin koululla. Isälle tuli ensimmäisenä kaikki tieto, ja meiltä sitä vietiin eteenpäin. Aapo-veljeni vei sitä juoksujalkaa talosta taloon. Kuuluihan hänkin jo silloin sotilaspoikaosastoon. Samalta ajalta ovat varmaan myöskin ensimmäiset pikkulottakokemukseni. Siihen aikaan kerääntyivät naiset ja tytöt meille koululle tekemään sotilaille joitakin varustuksia.
Tehtiin sotilaille kaasunaamareita
Mieleeni on jäänyt jonkinlainen kaasunaamari. Se tehtiin raidallisesta miesten alushousuflanellista. Pussin sisään laitettiin täytettä ja sidottiin tavallisella harmaalla rei’itetyllä sukkanauhalla. Liekö niitä koskaan käytetty? Ei tiedossa.
Koko lapsen elämäni pyöri lottatyön ympärillä, sillä se oli keskittynyt meidän koululle. Äiti oli puheenjohtaja, ja meillä oli kaikki siihen liittyvä materiaali. Seisoipa pihassa niin sanottu ”Lottapömpeli”, jossa säilytettiin kaikki lottien astiat, kenttäkeittiöt, lautaset, mukit, …
Olli-veljeni lähti sinä syksynä vapaaehtoisesti armeijaan. Siitä lähdöstä minulla on jonkinlainen muistikuva, kun oltiin häntä saattamassa koulun pihalla. Ja sillä tiellä hän sitten olikin. Minun mielestäni niin kauan kuin lähes kolmekymppisenä siirtyi rajavartiostoon – sotilasuran jälkeen siviilivirkaan.
Kyliin ei jäänyt muita lapsia kuin veljeni ja minä
Äkkiä se ensimmäinen lukukausi koulussa loppui. Opettaja sanoi, ettei meidän enää tarvinnut tulla kouluun. Se kai tiesi sodan alkamista. Ajankulu on hämärtynyt, mutta kohta sen jälkeen kylää alettiin tyhjentää siviiliväestöstä. Vuoksenrannan Sintolan kyläläiset lähtivät evakkoon. Kylään ei jäänyt muita lapsia kuin veljeni ja minä. Meidän koululla oli linnoitustyömaa. Äidin piti asemansa vuoksi jäädä sen muonitusta johtamaan. Viimein meidät lapset siirrettiin muutaman kilometrin päässä olevaan Pullin taloon. Sieltäkin oli isäntäväki jo muissa tehtävissä, karjaa hoitivat sukulaistalon tyttö ja poika. Talo sijaitsi ihan metsän keskellä – kaiketikin turvassa.
Lihatiinu haudattiin ajokalusolaan
Sen muistan, että oli kova pakkanen. Pullin talosta hiihdimme usein äidin luo, kun oli kovasti ikävä. Sillä lailla mentiin jouluakin viettämään. Se oli jo sotajoulu. Jotain hauskaa muistuu siitäkin mieleen; voi kirnuttiin kotona. Kirnu oli veivattava. Kerran siitä ei tullutkaan voita, vaikka kuinka kirnuttiin. Lopuksi siitä tehtiin pannukakku- ja lettutaikinaa…
Isä oli siihen aikaan tehtäväpaikassaan Vuoksenrannan suojeluskuntatalolla. Meidän kotia ei oltu vielä siinä vaiheessa evakuoitu, tavarat olivat kaikki kotona. Varauduttiin kuitenkin siihen, jos täytyy lähteä; isä kaivatti ajokalusolaan suuren kuopan ja siihen haudattiin meidän suuri lihatiinu, johon peitettiin kaikki sen syksyn säilykkeet, hillot ja mehut kellarista. Tiinu peitettiin hyvin, maata päälle ja ajokalut paikalleen. Kukaan ei tiennyt kätköstä mitään. Sieltä ne sitten aikanaan hyvin säilyneinä löytyivätkin.
Lentokoneita piiloon mentiin ison leivinuunin suojiin
Pullilta meidät lapset siirrettiin joulun jälkeen seuraavaan paikkaan, Vuoksenrannan kirkolle erääseen taloon. Se sijaitsi aukean mäen päällä, josta ei ollut suojaa mihinkään päin. Siellä olimme monta kertaa vaaratilanteessa, kun lähellä oli linnoitusmiehiä, joita päällä lentelevät ryssän koneet yrittivät ampua.
Meidän turvapaikkamme oli sen talon iso leivinuuni. Me ryömimme leipäuunin ympärillä sitä mukaa kummalla puolella taloa koneet olivat. Kuinka paljon siitä olisi suojaa ollut? Ei kuitenkaan mitään käynyt.
Nukuin junan lattialla, sotilaita oli paljon
Minä kuljin punaisessa hiihtopuvussa ja punaisessa lentäjänmallisessa hatussa, kun kaikilla muilla oli valkoiset lumipuvut päällä. Punaisissa vaatteissa syöksyin maantien ojaan, kun venäläisten koneet ampuivat meitä kohti.
Viimein maaliskuun kahdeksatta päivää vasten yöllä talvisodan loppuvaiheessa isä sai pakattua meidän pois sodan jaloista. Sinä yönä evakuoitiin Vuoksenrannan postitoimisto. Siihen samaan postilinja-autoon isä sai meidät mukaan. Muistan tarkalleen sen päivämäärän, kun Aapo-veljeni täytti sinä päivänä 11 vuotta.
Ja sitten sitä lähdettiin. Määräyshän oli, ettei mukaan saanut ottaa muuta kuin mitä käsissään jaksoi kantaa. Niin oli meidänkin vaneriseen matka-askiin pakattu pöytähopeat ja valokuvat. Ne olivat tunnearvoltaan kalleinta, mitä meillä oli. Oli vielä toinenkin paketti ja siihen oli pakattu ruokasalin seinäkello, jonka Sortavalan ukki oli tuonut perheeseen silloin, kun Aapo-veli oli syntynyt.
Jostain sitten käytiin junaan, joka oli aivan täysi ihmisiä, sotilaita… pitkin penkkejä, vaunuhyllyjä, lattioita. Minäkin nukuin junan lattialla. Kurikka oli kuitenkin päämäärä, johon tulimme. Siellä oli meidän ensimmäinen evakkokoti Peltomäen talon vinttikamari Kurikan aseman vieressä.
Sitten vinttikamariin saapui muutaman päivän kuluttua myös isä, kun rauha oli tehty 13.3.1940 tietyin sopimuksin. Isän viimeinen käynti kotona oli hyvin katkera. Kyllä koululla oli aina ollut polttopuita, mutta kaikesta huolimatta isän mennessä sinne, joku vieras sotilas lämmitti meidän ruokasalin uunia meidän omilla huonekaluilla.
Isälläni oli sama ajatus kuin monella muulla viimeisen kerran siellä käyneellä, että sytyttää sen lähtiessä palamaan. Mutta onneksi hän ei tehnyt sitä, sillä me pääsimme vielä kerran kotiin takaisin. Meillä oli silloin entinen koti. Nyt sitä ei enää ole.”