Lohi Irma
Irma Helena Lohi toimi sairaanhoitajana ja lääkintälottana.
Irma Helena Lohi o.s. Uotila syntyi 13.12.1915 Messukylässä ja kuoli 13.12.1997 Espoossa.
Essee/Leea Lohi-Liukko (tytär)
Pakkasta on pari astetta, hanki on puhdas ja ilta kirkas. Kaikki on hyvin. Voin siirtyä kirjaston ja elokuvien avulla ajassa ja paikassa turvallisesti mihin vain. Väinö Linnan kirjaa Tuntematon sotilas luen kotisohvalla ja televisiosta ihailen yli satavuotiasta lottaa lausumassa eräänä Itsenäisyyspäivänä Sirkka Seljan runoa Älä tätä päivää sure.
”Älä tätä päivää sure.
Päivä on pian illassa,
ja aamu koittaa.”
Ja silloin se iskee, suuri kunnioitus ja häpeä.
Vuonna 1939 pakkasta oli yli kolmekymmentä astetta ja sota päällä. ”Tulimme uuteen kylään ja etsimme kylän isoimman rakennuksen. Yleensä se oli koulu. Porasimme luokkahuoneen seinään reiän ulos ja rakensimme kourun opettajanpöydältä reikään. Pöydälle toimme leikattavaksi haavoittuneita. Veri pääsi kurua pitkin ulos talosta”, sinä kerroit. Äitini oli lääkintä- ja kenttälotta.
Vuoteen 1943 mennessä 22 000 lääkintälottaa työskenteli muun muassa kenttä-, sotavanki- ja sotilassairaaloissa, sairasjunissa, sotilasapteekeissa, lääkintävarikoilla, toipilaskodissa ja kaatuneiden evakuointikeskuksissa. Työ oli fyysisesti ja henkisesti kuormittavaa.
Varastossani on koskematon hylly. Nyt on tullut sen aika. Löydän isoäitini kirjoittamia kirjeitä rintamalle. ”Toini on tänään saanut kortin kersantti P. Tervoselta Kpk.1.9214, jossa tämä lyhyesti ilmoittaa, että Eero haavoittui vatsaan. Kortti on lähetetty 15 päivänä tätä kuuta (15.7.1941).” ”Eilen saimme uuden viestin, että Eero on kaatunut. Eräs pastori oli Toinille kirjoittanut siitä ja maininnut, että rykmentin pastori siunasi hänet sankarihautaan.” En tiedä kuka oli Toini, mutta Eero oli setäni, sisaruksista nuorin. Ei ollut kotia, mihin sota ei olisi tunkeutunut.
Varaston pölyssä on kunniakirja Mannerheimin allekirjoituksella ”Isänmaan nimessä ja Puolustusvoimien Ylipäällikkönä annan Teille, Sairaanhoitaja Irma Helena Uotila sodan 1939-1940 muistomitalin soljella: Suomussalmi.” Ja uudestaan kunniakirja sodassa 1941 II luokan vapaudenmitalin punaisen ristin kera. Löydän kaikkiaan seitsemän mitalia sekä ilmeisesti urheilumerkin. Suomen kansalta. Urheudesta, för tapperhet. Kunnia isänmaa. Isänmaan hyväksi. Murusia sinun historiastasi. Meidän historiastamme.
Pengon lisää ja löydän kaksi päiväkirjaasi vuosilta 1939-1942. Paikkoja, nimiä, kuvia, nuoren naisen unelmiasi, sotatapahtumia, joukossa lehdestä leikattu vitsi: ”Missä nyt on se raja?” Vien päiväkirjasi turvaan.
Avaan valokuvakansiosi. Hymyilet mustavalkoisessa kuvassa. Olet kaunis. Sairaanhoitajapukusi on valkoinen, mutta lottapukusi on harmaa puuvillakankainen. Siinä on neljä taskua, kangasvyö, pitkät hihat, valkoinen esiliina, valkoinen irrotettava kaulus ja sen helma on 25 senttimetriä maasta. Puku edellytti arvokasta käytöstä. Vain yhdistyksen omia merkkejä sai käyttää puvun kanssa, vihkisormus oli poikkeus. Sinulla ei sellaista vielä ollut. Pitkän etsimisen jälkeen löydän hopeisen lottaneulasi, jossa sinistä hakaristiä ja Lotta-Svärd -tekstiä reunustavat neljä heraldista ruusua. Vanhoja onnen ja rakkauden symboleja. Lottaneulasi numero on 68 914. Suurinumeroisin Lottamuseon kokoelmista löytyvä lottaneula on numero 171 362.
Lotta Svärd -järjestön jäsenilleen laatimissa Kultaisissa sanoissa numero 10 sanotaan: Ole vaatimaton esiintymisessäsi ja puvussasi ja numero 4 oheistaa: Vaadi aina enin itseltäsi. Olen varma, että olit sisäistänyt sanat.
Muistan tarinoitasi. Minäkin olin tarinoittesi mukana rintamalla eikä minua teininä voinut vähempää kiinnostaa. Nyt kiinnostaisi. ” Tuolla tuokin noin hyvin vaan puhuu, vaikka oli silloin kokonaan ilman alaleukaa”, saatoit televisiota katsoessasi yhtäkkiä huudahtaa. Kerroit, miten nuoret pojat, sotilaat, huusivat tuskissaan äitejään maatessaan kenttäsairaalaksi muutetun koulun käytävillä haavoittuneina. Huusivat aina vain äitejään, joskus sinua, sairaanhoitajaa. Ohi kävellessäsi tunnistit joukosta luokkakavereitasi. Hoitamasi sotilaat lähetettiin takaisin rintamalle, josta he palasivat uudestaan ja uudestaan luoksesi, kunnes ei enää ollut mitään tehtävissä. Turhauduit, mutta teit velvollisuutesi. Hämmennyit, kun synnyttämään tullut ojensi sinulle paperin lapsen isän tiedoista. Paperissa luki ”Auf Wiedersehen”. Veit niityltä keräämäsi kukat kuolleelle lapselle ja järkytyit, kun kukkakimpusta nousi musta raadonsyöjä kävelemään lapsen kuunvalkoisia kasvoja pitkin. ”Näinkö nopeasti ne tulevat?” kerroit minulle ajatelleesi. En kysynyt lisää.
Valtioneuvosto lakkautti Lotta Svärd -järjestön Moskovan välirauhan ehtojen perusteella Liittoutuneiden valvontakomission vaatimuksesta sodan jälkeen vuonna 1944. Lakkauttamisen jälkeen vapaaehtoisen puolustustyön historia politisoitui ja puheenjohtaja Fanni Luukkonen sivuutettiin. Lotat kätkivät merkkinsä ja vaikenivat.
Lottien virallinen maineenpalautus tapahtui syyskuussa 1991, jolloin järjestettiin Lotta Svärd -järjestön 70-vuotismuistojuhla. Ehdit sen kokea. Pikkulotan Kultaiset sanat numero 4: Kunnioita mennyttä ja usko tulevaisuuteen.
”Tässä ajassa on jotain samaa kuin talvi ja jatkosodassa, ja se on pelottavaa”, sanoi Iltalehden haastattelussa (6.12.21) entinen pikkulotta Aili Pihlaja. Itse liityin Helsingin seudun maanpuolustusnaisiin 2010-luvulla. Liiton jäsenmäärä kasvaa joka vuosi. Olen suorittanut kalliosuojakoulutuksen, marssinut puolustusvoimien lippupäivän valtakunnallisessa paraatissa, osallistunut itsepuolustuskursseille, käynyt seminaareissa ja näyttelyissä, eduskunnassa ja pörssissä, tutustunut suojattuun yhteydenpitoon ja käynyt ampumassa Santahaminassa. Ajattelin sinua, kun osallistuin Töölön sairaalan ja sairaalamuseon tilaisuuteen. Sairaala toimi vuosina 1939-1944 Helsingin väestönsuojelun sairaala-asemana. Sinä opetit minua osallistumaan ja varautumaan. Ei tulisi mieleenkään, että joku halventaisi minua sen takia. Eikä ainakaan sen takia, että olen nainen.
Vein sinut elokuviin katsomaan isolta kankaalta ja tehokkain ääniefektein Tuntematonta Sotilasta (1985, Mollberg). Istuit vakavana, hievahtamatta paikoillasi, puristaen tuolin käsinojia. Vaikenit, mutta minä näin. Kuinka vähän silti ymmärsinkään. Sodan käyneet kantavat arpia kehossaan ja arpeutuneita muistojaan sisällään. Sinulle tämä ei ollut elokuvaa vaan totista totta, jouduit elämään sodan mielettömyyden uudestaan. Kuinka mielellään olisit tullut katsomaan kanssani romanttista komediaa sen kerran, kun vein sinut elokuviin. Sillä sinä tiesit. Tiesit, että historialla on tapana toistaa itseään.
Kirjahyllyssäni on lottaviiri, mutta itse lotta on poissa. Anna anteeksi äiti, etten kuunnellut tarkemmin, ymmärtänyt.
Essee Turun yliopiston luova kirjoittaminen/Omnia,
Leea Lohi-Liukko