Linnansaari Sylvia
Sylvia Linnansaari toimi lottana lääkintäjaostossa ja johtotehtävissä Huopanassa.
Sylvia Linnansaari (o.s. Bökman, suom. Satupyökki) syntyi Vetelissä vuonna 1907. Sylvian isä oli apteekkari Gustaf Adolf Bökman (1861-1921) ja äiti klaveerinsoittaja ja laulaja Märtha Aurora Mechelin (1872-1954). Lapsia perheeseen syntyi yhdeksän, joista kaksi kuoli pieninä. Joen törmällä sijaitseva apteekkirakennus pihoineen käsitti puutarhan marjapensaineen, perunoineen ja juureksineen sekä tilaa lampaille. Koska Vetelissä ei ollut omaa lääkäriä, apteekkari toimi osittain lääkärinä. Sylvian äiti Märtha soitti pianoa ja hän lauloi esiintyen kirkossa ja juhlatilaisuuksissa. Isän sisko Wilma-täti vastasi taloudesta ja hoiti myös lapsia.
Sylvia liittyi pikkulottiin jo tyttönä Vetelissä. Koska siellä ei ollut yhteiskoulua, lapset kävivät koulua Kokkolan Suomalaisessa yhteiskoulussa. Matkan vuoksi asuttiin oppilasasuntolassa. Sylvian lapsuus oli luonnon, eläinten ja musiikin parissa onnellinen lukuun ottamatta sotaa, joka kosketti myös tätä perhettä. Onnellista nuoruutta varjosti erityisesti myös isän kuolema Sylvian ollessa 14-vuotias.
Isän kuoltua Bökmanin leski lapsineen muutti Jyväskylään. Perheessä arvostettiin sivistystä ja naisten koulutusta. Vanhin sisko Katri koulutettiin Helsingissä apteekkariksi. Koska varallisuutta ei ollut, lapsista Sylvia samoin kuin Kerttu-sisko päättivät mennä Jyväskylän kansakoulunopettajaseminaariin. Molemmat valmistuivat kansakoulunopettajiksi vuonna 1927, ja Sylvian ensimmäinen työpaikka oli Ylihärmän kirkonkylässä yläkoulun naisopettajan puolen vuoden viransijaisena, sitten toinen puoli vuotta Utrassa.
Huopanassa
Kolmas viransijaisuus oli Viitasaaren Huopanan koululla, josta tuli vuonna 1929 hänen vakituinen työnsä vuoteen 1949 saakka, vaikka hän otti opettajan tehtävistä virkavapaata suorittaakseen sairaanhoitajaharjoittelun 1.2.-31.5.1931. Vuodesta 1928 Sylvia toimi Huopanassa myös lottakyläosaston puheenjohtajana vuoteen 1944 asti, ja tyttötyön johtajana vuodesta 1932 vuoteen 1944. Talvisodan aikana Sylvia toimi lääkintälottana Taipaleen kenttäsairaalassa (10.10.1939- 25.3.1940) ja jatkosodassa lääkintälottana 23. osastossa (Kiiuruvesi-Kontupohja 18.8.1941- 10.1.1942). Tämän lisäksi Sylvia toimi Lotta Svärd -järjestön Sisä-Suomen piirin valistuneuvojana (1.2.1941-30.4.1941), ja valistus- ja huoltotehtävissä (7.10.1942- 30.9.1943).
Ensimmäiset vuodet olivat raskaita ja varsinkin vuosi 1936 oli Sylvialle surun vuosi. Sylvia menetti sekä nuoruudenaikaisen rakkaan ystävänsä että dobermankoiransa Boyn. Sylvia kirjoitti:
”Kuolema on käynyt yli ihanan maan. Sieluni yllä leijaa harmaa niljainen usva ja uhkaa tukahduttaa kaikki, kaikki. Nytkin on kesä, tosin syyskesä – ennenhän olivat kaikki vuodenajat yhtä ihania. Luonto on sama kuin ennen: järvi yhtä ihana tyvenenä, taivas seesteinen, värien kyllyys sanoin kuvaamaton, mutta Sydän on väsynyt ja vanha. Mikään ei ole mitään, vain pettymys, tuska ja uupumus ovat todellisuutta”.
”Tänään laitoin uskollisen koirani arkkuun. Peitin kukkasin, kyynelin ja syyslehdin uskollisimman, ritarillisimman ja uljaimman ystäväni viimeiseen leposijaansa. Samaan arkkuun kätkin viimeisen valoisan nuoruudenuskoni ihmisiin. Sähköäkään ei tullut tänä iltana. Ulkona myrskyää ja ryskää. Olin Suolahdessa opettajainkokouksessa. Kokous oli kyllä ihana, vaikka en tiedä, onko kukaan opettaja ennen ajatellut kokouksessa yli kaiken koiraansa ja itkenyt sydämessään sitä.”
Kun kirjailija, soturi, ajattelijanero ja kaukonäkijä luutnantti Uotila tuli vierailulle Huopanaan, muodosti hänen käyntinsä yhden käännekohdan Sylvian elämässä, ja tämän elämänusko palasi:
”Pois omat huolet, omat pettymykset ja harhat. Tilalle ehyesti ja kokonaan: Isänmaa. Suuret tehtävät odottavat jokaista isänmaallista suomalaista. Eikö se ole enemmän kuin kylliksi, sitähän vain olen lapsesta asti toivonut ja sitä varten itseäni valmistanut, nytkö uupuisin, kun olen lähempänä tehtävääni kuin koskaan.”
Lotta-ajoistaan Sylvia kirjoitti pienille vihkosille kuorma-autojen lavoilla ja majoituspaikoissa, joihin hän rintamalla joutui. Niissä kerrotaan matkoista, joiden päämäärä on epävarmuuden peitossa: ei tietoa, mihin joutuu, missä nukkuu, mitä syö ja milloin pommit tulevat. Kuvauksia on myös luonnon kauneudesta, kukista ja ihmisten hyvistä teoista toisiaan kohtaan. Oma tehtävä on vankkumaton: isänmaan puolesta sotilaiden rohkaiseminen ja auttaminen. Sylvia kirjoittaa kiireellisestä varusteiden valmistamisesta, siirtoväen majoituksesta ja muonituksesta, sekä keräyksistä, joiden varat käytettiin muun muassa sotasairaaloiden perustamiseksi ja varustamiseksi. Hän kirjoittaa myös ihmisistä sodan kauhujen keskellä:
”Ihmiset eivät ole niin suurenmoisia rauhan ajan arkielämässä kuin sodan hirvittävissä koettelemuksissa ja kärsimyksissä. Tällaisena raskaana aikana saa syvästi tuntea, että henki voittaa aineen.”
Kenttäsairaalassa työskennellessään Sylvia otti tehtäväkseen huolehtia pahoin haavoittuneiden amputoitujen käsien ja jalkojen hautaamisesta. Hän halusi haudata ne hartain ja kunnioittavin mielin. Sodassa ja lottana hän hallitsi pelkonsa. Kerran junassa rintamalle matkustaessaan tuli pommihälytys. Kaikki miehet junasta juoksivat hätääntyneinä piiloon metsään. Sylvia Linnansaari koki tehtäväkseen rauhoittaa muita ja jäi junaan istumaan. Toisaalta vuosikymmenten jälkeen vielä Sylvia Linnansaari näki painajaisia vaarallisista tilanteista, joihin hän joutui.
Vuonna 1941 Sylvia meni naimisiin pastori Pauli Linnansaaren kanssa. Vihkiminen pidettiin rintamalta saadun molempien loman aikana Jyväskylässä Sylvian perheen kodissa Pihlamökillä. Huopanassa 1946 syntyi ensimmäinen lapsi – tyttö Floora, joka ei elänyt päivääkään. Suru oli musertava. Tytär Päivi syntyi Huopanassa 1947.
Kivijärvellä
Sylvia Linnansaari olisi halunnut jäädä rakastamaansa työhön ja kylään Huopanaan, mutta kun Pauli Linnansaari valittiin kirkkoherraksi Kivijärvelle, oli parin muutettava. Lähtö oli vaikea. Uudessa kodissa odotti kuitenkin lapsuudenkodin Sylvian äidin soittama pianiino ja Sylvian väsymys alkoi kääntyä virkistykseksi.
Kivijärven vuodet olivat työntäyteiset. Lapsista Heljä syntyi 1949 ja Paavo 1951. Sylvia toimi kirkonkylän yläkoulun viransijaisena ja väliaikaisena opettajana. Toimelias kirkkoherra Pauli kehitti Kivijärven seurakuntaelämää, sivistys- ja raittiustyötä, nuorisotyötä ja diakoniatyötä. Tukenaan ja apunaan hänellä oli vaimonsa, jonka aloitteesta perustettiin mm. kunnankirjasto.
Muuruvedellä
Vuonna 1956 perhe muutti Muuruvedelle. Muuruvedeltä ei aluksi tahtonut löytyä Sylvialle opettajan töitä, mutta lopulta hän sai väliaikaisen miesopettajan paikan ja kansalaiskoulun yleisaineiden tuntiopettajuuksia 1957-1961. Sylvian palkasta vähennettiin epäpätevyyslisä 10%, koska kyse oli miesopettajan tehtävästä ja hän oli nainen, mikä tietenkin vihastutti Sylviaa, hoitihan hän työnsä hyvin. Hän kirjoitti kirjeessään vanhalle opettajaystävälleen:
”Kysypäs arvoisalta puolisoltasi Tarkastajana, voiko pätevä olla epäpätevä? Olen niin vihainen hengessäni, että täytyy kirjoittaa jollekin. Vuosikausia on Suomen koulussa maksettu täyttä palkkaa kaikenlaisille penikoille, kun he vain ovat olleet maskuliineja ja olkoot he sitten tehneet mitä tahansa. Tälläkö asiat muka parannetaan, että pätevät naisopettajat pannaan epäpäteviksi. Tämä on jo oikeudenmukaisuus-herjausta. Aiemmin olen opettanut pojille voimistelua 21 vuotta ja luulenpa pärjääväni niille nykyaikaisille liikunnon liehtojille. On aivan käsittämätöntä nuo mies- ja naisopettajien paikat erikseen. Eivätkö tarkastajat ole nähneet, että naiset pystyvät hoitamaan asiat yksin. Vai onko miehuus Suomessa jo niin matalalla, että sitä pitää näinkin pönkittää.”
Helsingissä
Kun aviomies kutsuttiin uuteen tehtävään vuonna 1961, oli muutto jälleen edessä, Helsinkiin. Syyslukukaudella 1961 Sylvia opetti päivien ja viikkojen sijaisena Myllykallion, Malmin, Mellunkylän ja Santahaminan kouluissa. Pidempiaikaisia sijaisuuksia hän sai Kruununhaan Valmistavasta koulusta, Myllykalliosta ja lopuksi useamman vuoden Myllypuron koulusta. Siellä hän toimi myös samanaikaisesti toisen luokan ”apuopettajana”, kun oppilaat olivat levottomia.
Koulumatkat ja opettaminen parakkirakennuksissa 1960-luvun oppilasmäärien kasvun aikoina ottivat lujille. Oppilaiden ja opettajien bussimatkat lähiökouluihin saattoivat kestää lähes tunnin suuntaansa ja ne olivat meluisia.
Vapaa-ajalla pianonsoitto, kirkko ja klassisen musiikki toivat lohtua ja virkistystä. Sylvia jaksoi myös aina olla kannustava, innostava, toisia ajatteleva ja valmis auttamaan ja antamaan uupumuksenkin keskellä. Kerran Helsingissä eläkkeellä ollessaan hän oli syömässä ravintolassa. Vieressä istui mies, joka joi vain kahvia ja katseli annosta. Sylvia kääntyi miehen puoleen ja kysyi, haluaisitteko puolet tästä annoksesta, sillä en ole koskenutkaan vielä ruokaan. Mies sanoi olevansa erittäin nälkäinen ja kiitollinen, jos saisi puolet.
Lopuksi
Lottajärjestön lakkauttaminen 1944 tuotti suurta murhetta ja vihaa ja samoin se, että sodassa olleet eivät aikoinaan saaneet osakseen arvostusta ja kunniaa. Sylvialle myönnettiin Talvisodan muistomitali, Taipaleen risti, Jatkosodan muistomitali, Kiilan muistoristi, Lotta Svärd ansiomitali ja Vapaudenmitallit 2 sotamarsalkka Mannerheimin allekirjoituksella. Pitkän ammattiuransa ja lottatehtäviensä ohella Sylvia toimi elämänsä aikana myös monissa luottamustehtävissä ja pysyi aina toimeliaana.
”Kerran – siitä on hyvin kauan, eli onnellinen nuori tyttö. Ei ollut mitään, mitä hän ei luullut saavuttavansa: taivaan sini, kesän vehreys, keijujen karkelot, sinipiikojen haaveet, kaikki oli hänen ulottuvillaan. Ja herkkä sielu värisi värien kyllyydestä, lintusten laulun ihanuudesta.”
”Ja mikä on parasta ollut, se on työ ja tuska ollut.”
Kooste Heljä Linnansaaren tekstistä
