Lehtonen Anja
Anja Lehtonen toimi lottana eläinlääkinnässä Aunuksessa.
Anja Lehtonen (o.s. Sainio) syntyi 26.2.1924 Laitilassa.
Anja liittyi lottiin olleessaan vasta 16-vuotias. Perhe asui Turun liepeillä, joten Anja kuului siellä olevaan osastoon n:o 3. Pian liittymisen jälkeen Anja sai komennuksen silloiseen Turun lääninsairaalaan, missä lotat kunnostivat sotilaiden varusteita. Talvisodan ajan Anja oli viettänyt turvallisesti lapsuudenkodissaan. Jatkosota oli jo alkanut, kun Anja joutui Riihimäen varuskuntaan muonituslotaksi.
Parolassa oli alkamassa Hämeenlinnan Punaisen tähden kurssi eläinlääkintälotille, jonne Anja hakeutui. Kolmen kuukauden kurssin aikana opetettiin kaikkea mahdollista hevosten hoitoon liittyvistä asioista, jopa kengitystä ja valjastamista. Anja antoi tänä aikana Hämeenlinnan kirkossa lottalupauksen tilaisuudessa, johon osallistui suuri määrä lottia.
Välittömästi kurssin päätyttyä Anja sai komennuksen Aunuksessa sijaitsevaan kenttähevossairaala neljääntoista, jossa hän työskenteli runsaat kolme vuotta. Lottia oli kenttähevossairaalassa neljä, joista Anja oli joukon nuorin. Sairaalan esimiehenä oli eläinlääkäri. Lotat asuivat parakissa, jonka toinen pää oli tallimiesten asuttama. Heidän käytössään oli myös pieni saunarakennus. Ruuat lotat valmistivat itse ja se tapahtui usein vasta iltamyöhään, kun päivällä ei siihen ollut aikaa. Tallimiesten ruuasta piti huolen heidän oma kokkinsa. Kenttähevossairaala toimi aivan Aunuksen keskustassa keskelle laajaa peltoaukeaa rakennetussa pitkässä tallissa, jonne johti pellolta lankkutie. Sunnuntaisin, jos lotat kiireiltään ehtivät, kävivät he Aunuksen kirkossa.
”Aunuksessa viettämäni aika oli vaikeaa ja raskasta. Odotetulle lomareissulle pääsimme noin kolmen kuukauden välein. Sota toi tullessaan jatkuvan pelon ja ahdistuksen tunteen, epämukavat olot ja paljon muuta. Täytyy kuitenkin sanoa, että se ajanjakso oli elämäni rikkainta ja antoisinta aikaa; sainhan viettää sen minulle niin rakkaiden hevosten parissa. Olen aina ollut hyvin eläinrakas.
Sota-aikainen työmme kenttähevossairaalassa oli varmaankin hyvin samanlaista kuin sairaanhoitajan työ sotasairaalassa, erona ainoastaan se, että hoidokkeina olivat hevoset. Työpäivät olivat pitkiä ja epäsäännöllisiä. Kovien taisteluiden riehuessa sairastalli täyttyi haavoittuneista hevosista. Pesimme ja puhdistimme haavat, desinfiointiin käytettiin jodia ja lopuksi haavapulveria. Kavion lähellä olevat haavat sidottiin, muualla olevat saivat parantua sellaisenaan. Kaiken taitomme mukaan pyrimme pelastamaan pahoinkin haavoittuneen hevosen. Se ei aina onnistunut vaan eläin piti lopettaa.
Siihen aikaan ei käytössämme ollut suojakäsineitä, kaikki työ tehtiin paljain käsin. Eräälle lotalle sattui kerran vahinko ja hänen selkärepussaan oleva jodipullo hajosi, vaatteet kastuivat ja jodi virtasi pitkin selkää. Kyseinen nainen on kertonut jälkeenpäin, että tämä ”jodikylpy” on todennäköisesti aiheuttanut hänelle vanhemmalla iällä ilmenneen pysyvän sairauden. Sodassa lotilla ja sotilailla oli tuntolevy kaulassa, hevosilla ”tuntolevynä” oli numerosarja takalavan päällä.”
Suurin osa Aunuksen asukkaista oli evakuoitu muualle, mutta osa oli jäänyt koteihinsa. Parakin lähellä pienessä mökissä asui äiti viiden lapsensa kanssa, jonka mökin kodikkuutta ja puhtautta Anja ihaili. Lotat tutustuivat muihinkin paikkakuntalaisiin ja ostivat heiltä maitoa. Kerran lotat valjastivat hevosen ja auttoivat erästä naapuria perunan istutuksessa. Palkaksi he saivat istahtaa talon ruokapöytään, jossa oli tarjolla keitettyjä kananmunia, perunaa ja karjalanpiirakoita. Ruokailuvälineitä, veitsiä ja haarukoita ei ollut, mutta ruokailu sujui silti hyvin. Anjalle ei ruoka maistunut, koska hän oli nähnyt talon emännän voitelevan karjalanpiirakat mustalla, kovin epämääräisen näköisellä rätillä. Hädissään hän tunki piirakan ja kananmunan saapashousujensa taskuun.
Juhannuksen alla 1944 tuli määräys sairaalan evakuoinnista. Kaksi nuorinta lottaa, Anja ja Eeva, eläinlääkäri ja muutama sotilas joutuivat jäämään vielä sairaalaan. Pelko valtasi mielet, sillä taistelujen pauhu läheni koko ajan. Linjasta tuotiin jatkuvana virtana haavoittuneita hevosia. Tämä vaihe kesti vain muutaman päivän ennen kuin he joutuivat jättämään sairaalan ja perääntymään vihollisjoukon edestä. He ottivat mukaansa kynnelle kykenevät hoidokkinsa ja jättivät sairaala-alueen.
He perääntyivät pitkin Laatokan rantaa. Läskelässä he majoittuivat vanhaan mökkiin. Yön tultua he havaitsivat, että mökissä asusti valtaisa määrä ”punasotilaita”, luteita! Seuraavana päivänä he muuttivat asumaan Läskelän kartanoon. Venäläiset olivat nousseet maihin Laatokan itäpuolella ja katkaisseet tiet Syväriltä ja muilta rintamilta perääntyviltä suomalaisilta. Myös Anjan seurueen juuri käyttämä kulkuväylä oli katkaistu.
He perustivat sairastallin Läskelän kartanon navettaan ja olivat alueella koko syyskesän. Lopulta sieltäkin oli lähdettävä ja seuraava pysähdyspaikka oli Kallislahti. Siellä he asuivat vanhassa suojeluskuntatalossa. Marraskuussa porukka siirtyi Ypäjälle, mistä heidät vihdoin kotiutettiin. Sota oli vihdoin päättynyt.
Anja ei tuntenut useinkaan pelkoa Aunuksessa, olihan hän nuori, reipas ja rohkea. Toisenlainen pelko valtasi hänet kuitenkin sodan jälkeen eikä hän uskaltanut kertoa kenellekään sodanaikaisesta lottatyöstä. Tästä syystä hän poltti eräänä päivänä kotinsa saunan pesässä kaikki sodassa käyttämänsä asusteet, lottapuvun, saapashousut ja jopa kunniamerkitkin. Myöhemmin Anja on tätä katunut.
Kesällä 1946 Anja oli mennyt naimisiin ja hän asui miehensä kanssa ensin Ruovedellä, mutta he muuttivat pian Raisioon. He rakensivat omakotitalon, jossa he asuivat lähes 40 vuotta. Anjan puoliso oli vaikeavammainen sotainvalidi, joka oli haavoittunut Syvärillä samana päivänä, kuin hänen veljensä oli kaatunut 24.6.1944. Sodassa saamiensa vammojen vuoksi ei Anjan puoliso ollut enää vuosikymmeniin työelämässä. Anja työskenteli aluksi työnjohtotehtävissä Barkerilla ja sen jälkeen korsetteja valmistavassa tehtaassa Turussa.
Anja oli pitkään mukana sotainvalidinaisten toiminnassa ja oli järjestön puheenjohtaja 26 vuotta. Samanaikaisesti hän toimi matkanvetäjänä tehden lukuisia matkoja kotimaassa ja ulkomaille.
Anja vieraili myöhemmin retkikunnan mukana Aunuksessa ja etsiskeli sieltä sodan aikaista olinpaikkaansa. Hän löysi pienen sillan, mutta hevostallista ja asuinparakista ei näkynyt jälkeäkään. Ainoastaan vanha, kaunis kirkko seisoi entisellä paikallaan. ”Silmäni kyyneltyivät, kun kuljimme tuttua rantatietä ja katselimme lähellä siintävää Laatokan selkää.”