Lehtinen Kaarin
Kaarin Lehtinen toimi muonituslottana ja viestilottana Savonlinnassa.
Kaarin Lehtinen (o.s. Heimo) syntyi 2.4.1921 Riihimäellä. Kaarinin lottatehtävät kestivät koko sodan ajan. Hän toimi talvisodassa ensin Savonlinnan sotilaspiirin muonituksessa Säämingin kunnan talolla lähellä Savonlinnaa muonittaen mm. lomalla olevia sotilaita, mutta siirtyi talvisodan loppuvaiheessa viestitehtäviin johtuen siitä, että oli kesäaikaan ennen sotaa kesälomittajana Savonlinnan valtion puhelinkeskuksessa. Vaikka Kaarinilla olikin aiempaa kokemusta viestitehtävistä, suoritti hän kuitenkin myös toimisto- ja viestikurssin Savonlinnassa. Kaarin jatkoi jatkosodan ajan edelleen viestilottana, välillä hänet komennettiin viestitehtäviin myös salaiseen keskukseen, vaikka hän itse ei ollutkaan tietoinen, mitä operaatioita siellä toimitettiin. Kaarin myös koulutti itse viestilottia jatkosodan aikana.
Muonittajana ollessaan Kaarin koki pelottavia tilanteita. Kerran kun hän oli muiden lottien kanssa tekemässä voileipiä tuli ilmahälytys ja Savonlinnan 1. pommitus alkoi. Lotat olivat ymmällään, kun eivät tienneet mihin voisi mennä suojaan. Mitään paikkaa ei ollut ilmoitettu, joten osa meni kellariin ja osa jäi sisälle. Pian kunnan talon nurkkaan putosi palopommi, mutta kukaan ei loukkaantunut, vaikka ikkunat hajosivat ja voileivätkin olivat täynnä lasinsirpaleita. Kaarin oli kuitenkin sijoittunut aivan oven viereen, joka kaatui sisään, jolloin Kaarin sai kaulaansa ovesta tikun. Tuolloin toiset kellarissa voihkivat ”nyt Kaarin kuoli”, mutta onneksi Kaarin selvisi vähäisillä vammoilla. Muonituspaikkaa jouduttiin kuitenkin siirtämään talolle, jossa ei ollut mahdollista tehdä lämmintä ruokaa ja muona koostuikin pitkälti voista, leivästä, makkarasta ja maidosta. Taas tuli hälytys, sillä Neuvostoliiton joukot pyrkivät pommittamaan Kyrösalmen siltaa, joka tarjosi ainoan yhteyden itään. Vaikka lotat ehtivät suojaan, näkivät he, kuinka talot molemmin puolin siltaa vaurioituivat ja lossitupa lensi ilmaan tuusan nuuskaksi. Vaikka pommeja putoili jäälle ja sen läpi, jäi silta kuitenkin ehjäksi. Kaarinin muonitustehtäviin kuului myös evakkojunien matkustajien ruokkiminen ja ruokaa tehtiinkin ja päivystettiin yötä päivää. Kun hälytys tuli, lotat pyrkivät parhaansa mukaan pelastamaan lapset. He ottivat lapsia syliin maasta ja juoksivat läheiseen maastoon turvaan.
Puhelinkeskuksessa töissä ollessaan Kaarin muistaa, että vartiomiehet keskuksen rapun pielessä vaativat aina lupalapun nähdäkseen, joskus piloillaan, koska tunsivat lotat. Puhelinkeskuksen viereisessä lottakahvilassa, jossa kahvi oli puoliksi kahvia ja puoliksi korviketta, kävivät myös siviilit, kunnes se kiellettiin. Kuulemma kahvi oli parempaa kuin kotona. Tositilanteita tuli Kaarinille eteen myös viestilottana ollessaan: ilmahälytyksen tullessa ei saanut poistua pöydän äärestä ja hätäpuheluilla ilmoitettiin, kun vihollisen koneet lähestyivät. Kerrankin tuli ilmoitus, että 16 konetta oli tulossa Savonlinnaa kohti ja pelolla odotettiin milloin räiske alkaisi ja kohtahan se alkoikin. Vaikka keskukseen ei iskuja osunut, kun Kaarin lähti töistä, huomasi hän kaaoksen vallanneen kaupungin: sähköpylväät lojuivat pitkin poikin katuja ja kaikkialla oli tulipaloja. Kaarinilla oli myös huoli omaisista, mutta onneksi he kaikki selvisivät pommituksesta.
Sota-aika oli nuorelle lotalle jännittävää aikaa, mutta myös järkyttävää. Kun esimerkiksi pommituksen uhrien hiiltyneitä ruumiita tuotiin Savonlinnan asemalle ja sieltä vietiin ruumishuoneelle, ruumiit olivat kuorma-auton lavalla huovilla peitettyinä, ja kaupungissa oli melkein käsinkosketeltava surutunnelma. Välirauhan tullessa muistaa Kaarin itkeneensä Lottakahvilan lottien kanssa joukolla, kun he kuulivat välirauhan ehdot, mutta kun sota jälleen alkoi, tuntui se Kaarinista monin verroin pelottavammalta. Olihan talvisodan kauhut jo koettu.
Kaarinille on myönnetty molempien sotien muistomitalit.