Laine Karin
Karin Laine toimi lottana lääkintäjaostossa.
Karin Laine (o.s. Nieminen) syntyi 31.7.1921 paperitehtaan koneenkäyttäjän tyttäreksi Harlussa, Laatokan Karjalassa. Isä työskenteli Läskelän paperitehtaalla, kunnes perhe päätyi Tainionkosken kautta Kymenlaaksoon, Myllykosken paperitehtaan tiiviiseen työläisyhteisöön Karinin ollessa seitsemänvuotias.
Karin oli aktiivinen ja urheilullinen nuori, joka oli innostunut urheilusta ja partiosta. Topakkana toimen ihmisenä lotaksi värväytyminen oli hänelle sodan uhatessa itsestään selvä asia. Karinin pelotonta luonnetta kuvaa hyvin se, että ilmahyökkäyksen aikana kotona Myllykoskella vanhemmat ja muut sisarukset pidättivät hengitystään kellarin suojissa, kun taas Karin jäi leipomaan pullaa, koska ei halunnut jättää aloittamaansa hommaa kesken. Kun perhe tuli «Ilmahälytys ohi» -merkin jälkeen takaisin asuntoon, Karin tarjoili tyytyväisenä vastapaistettua nisua. Ilmahyökkäyksiä Myllykosken alueella oli useita, sillä Kouvola oli talvisodan aikana yksi vihollisen kohteista ja Viipurin jälkeen pommitetuin kaupunki. Kouvolan ratapihan tuhoaminen olisi vaikuttanut huomattavasti huolto- ja henkilökuljetuksiin. Siinä Neuvostoliitto ei kuitenkaan onnistunut.
Talvisodan jälkeen Karin kävi kuuden kuukauden mittaisen Lotta Svärd -yhdistyksen lääkintälottakoulutuksen Myllykoskella ja teki lupauksen lähteä rintamalle, jos uusi sota syttyy. Koulutus sisälsi paljon luonnekasvatusta, ja jo sen aikana osa naisista perääntyi ja lopetti kurssin kesken. Luonteen lujuutta tarvittiin jo siihen, että lääkintälotan koulutukseen ylipäätään pääsi. Herkemmät ohjattiin toisenlaisiin tehtäviin. Isä oli ylpeä tyttärestään, joka palveli isänmaata vaikeina aikoina, kun poikia ei ollut. Häntä itseään tarvittiin kovasti tehtaalla, sillä nuoremmat miehet olivat kaikki sodassa. Kurssi päättyi siihen, että Karin antoi yhdessä muiden lottakokelaiden kanssa Myllykosken kirkossa lupauksensa kunniasanalla palvella isänmaata, mikäli sota vielä syttyy.
Haaveet taidekoulusta saivat jäädä, kun jatkosodan syttyessä lotta Nieminen lunasti lupauksensa, otti komennuspaperit mukaansa ja lähti lääkintälotaksi 4. divisioonan kenttäsairaalaan nro 25 juhannuksena 1941. Hän oli kuin luotu hoitajaksi, mutta rintamalla kaikkien lottien taidot joutuivat koetukselle äärimmäisissä olosuhteissa, sillä kaikkeen he eivät olleet pystyneet valmentautumaan tai valmistautumaan henkisesti.
Kenttäsairaala 25:n ensimmäisenä sijoituspaikkana jatkosodassa oli Melkkolassa. Sen jälkeen vanha raja ylitettiin ja siirryttiin Jessoilaan. Lotat asuivat aluksi teltoissa, sillä kaikki rakennukset olivat täynnä sotilaita. Tällä paikkakunnalla Karin sai kokea ensimmäisen kenttäsairaalaa uhkaavan pommituksen, jossa yksi lotta kuoli ja toinen haavoittui. Petroskoin valtauksesta tuotiin potilaita, jotka olivat maanneet suossa päivätolkulla. Heitä yritettiin lämmitellä ja puhdistaa.
Työ sairaalassa oli jaksottaista; välillä oli pitkiä hiljaisia kausia ja toisinaan taas rintamalta tuotiin useita kuormallisia eriasteisesti haavoittuneita sotilaita ja kuolleita, «hiljaisia veljiä». Lottien tehtävänä oli haavoittuneiden peseminen ja sitominen, välineiden sterilointi, lääkäreiden avustaminen leikkauksissa, potilaiden henkinen tukeminen sekä vainajien käsitteleminen. Ilmapommitukset ja tykistötulet uhkasivat kuitenkin myös kenttäsairaalan toimintaa. Silpoutuneet sotilaat, sankarikuolemat ja oma väsymys pakottivat lotat sinnittelemään voimiensa äärirajoilla.
Karhumäen valtauksen alettua Kenttäsairaala 25 sijaitsi pitkään Juustjärvellä. Lotat asuivat talossa, jossa vähäinen lämpö karkasi katonrajaan. Pylväiden päähän rakennettiin kehikko, jonne tehtiin pedit. Lotat katsoivat petipaikoiltaan lamppujen kanssa, kun rotat vilistivät pitkin lattiaa. Oli nälkätalvi eikä perunaa ollut. Ruokana oli joka päivä hernerokkaa tai hernemuhennosta.
Seuraava tukikohta oli Osterjärvi, jossa kenttäsairaala vietti pisimmän ajan hyökkäysvaiheen kääntyessä asemasodaksi. Välillä potilaita tuli paljon, mutta välillä oli niin hiljaista, että lotilla oli aikaa käydä uimassa ja onkimassa sekä kerätä ämpärikaupalla puolukoita läheisestä metsästä. Sairaalan ulkopuolella heillä oli aina pyssymies turvana. Karinin hyvä lottaystävä oli Laine-Maire Kyöstilä, josta tuli aktiivinen Rintamanaisten vaikuttaja.
Kesäkuussa 1944 kenttäsairaalan kirurgiksi saapui Rikhard Sotamaa, joka on myöhempinä vuosina tunnettu Kekkosen henkilääkärinä. Sairaala oli evakuoitu vauhdilla Äänisen pohjoispäästä Käppäselästä ja sen paetessa länteen Sotamaa tuli vastaan ja käski kaikkien kääntyä takaisin. Sairaala perustettiin Illilän kartanoon muutaman kilometrin päähän Ihantalasta. Vain viisi päivää myöhemmin sairaalan oli taas siirryttävä toisaalle, sillä vihollinen tuntui olevan liian lähellä. Uudeksi paikaksi tarjoutui Jääsken Kontu, mutta Sotamaa siirrätti pian sairaalan Lottolan kansakoululle. Syynä oli se, että hän halusi olla lähempänä rintamalinjoja, jotta hoitoon pääsy olisi mahdollisimman nopeaa. Toinen osaaja, sotakirurgi Heikki Nohteri oli myös Kenttäsairaala 25:n palveluksessa.
Suurhyökkäyksen aikana suomalaisten vastaiskut tuottivat tappioita ja runsaasti haavoittuneita virtasi sairaalaan. Sotamaa halusi leikata toivottomiltakin tuntuneet tapaukset, joista toiset sanoivat, että ei kannata edes yrittää operoida. Karin pesi vatsaan haavoittuneiden miesten suolet saavissa, minkä jälkeen Sotamaa kursi rikkoutuneet osat yhteen. Jos tulehdusta ei tullut, potilas yleensä selvisi. Vatsaan haavoittuneiden oireena oli usein kova jano, mutta juomista ei saanut antaa. Kasvot olivat kalpeat ja päässä virtasi kylmä hiki. Lottien tehtävänä oli valaa toivoa huomiseen mahdottomasta tilanteesta huolimatta. Monen kuolevan sotilaan viimeinen sana oli «äiti».
Olot leikkaussalissa olivat alkeelliset. Tila oli usein ahdas ja sitä valaistiin Petromax-lampuilla. Antibiootit eivät olleet vielä käytössä, mutta haavoja desinfioitiin Sterisolilla. Kipuun ja shokkiin annettiin morfiinia. Karin piteli miesten raajoista kiinni amputaation aikana ja kuljetti ne leikkauksen jälkeen ämpärissä poltettaviksi pannuhuoneeseen. Sotamaa leikkasi kymmenenkin vuorokautta putkeen pervitiinin voimalla ja torkkui hieman potilaiden välissä. Lotat sytyttivät hänelle jatkuvasti uuden tupakan, kun edellinen sammui. Myös vainajien käsittely kuului lotan töihin. Menehtyneet piti käsitelle sitä silmällä pitäen, että omaiset voisivat vielä kerran katsoa ja jättää hyvästit. Omanikäisten miesten menehtyminen teki Karinille erityisen tiukkaa. Hän puheli jälkikäteen hyvinkin ronskisti, mutta toisaalta arkipäiväisesti, näitä karmeita yksityiskohtia työstään sotasairaalassa. Hän oli karaistunut eikä mikään tuntunut häntä enää hätkähdyttävän.
Karin teki muun lääkintähenkilökunnan tavoin töitä pervitiinin ja kofeiinitablettien voimalla valvoen useita vuorokausia peräjälkeen. Pisin aika, jonka hän joutui hoitamaan potilaita yhteen menoon, oli 36 tuntia. Sen jälkeen päästettiin nukkumaan, ja herätettiin jälleen parin tunnin kuluttua. Usein kävi niin, että kun olisi saanut luvan kanssa nukkua, uni ei tullut piristävien lääkkeiden takia. Nämä lääkkeet vaikuttivat Karinin elämään vielä vuosia sodan jälkeen, ja hänellä oli pahoja univaikeuksia. Lääkkeen lopetuksen jälkeen meni monta vuorokautta valvoessa ja kun Karin vihdoin onnistui nukkumaan, hän hämmästeli toisille ääneen: «Ajatelkaa, mie nukuin!»
Fyysiset jälkioireet loppuivat aikanaan, mutta Karin kantoi sotamuistoja sielussaan lopun ikänsä kuin syvälle ihoon painettuna polttomerkkinä eikä ikinä lakannut puhumasta kokemastaan kolmelle lapselleen ja kuudelle lapsenlapselleen. Sodan jälkeen asioita oli vaikea käsitellä, koska lottana toimimisesta tuli häpeällistä: järjestön toiminta katsottiin fasisistiseksi ja lopetettiin. Vasta 1980-luvulla alettiin perustaa paikallisia rintamanaisten järjestöjä ja niitä yhdistävä Rintamanaisten Liitto. Karin oli perustamassa Kaakkois-Suomen rintamanaisten järjestöä ja toimi siinä aktiivisesti vuosikymmeniä. Varsinaisten lottien arvostus alkoi kasvaa vasta Neuvostoliiton hajottua. Veteraanius ei koskaan poistunut Karinista, ja se oli itse asiassa viimeisiä asioita, joita hänelle jäi muistiin, kun ymmärrys hävisi lähes kokonaan. Hän olisi toivonut saavansa parempaa hoivaa loppuvuosinaan Lappeenrannassa nimenomaan siksi, että aikanaan oli luvattu, että «veteraanit hoidetaan».