Lahti Inkeri
Inkeri Lahti toimi pikkulottana Kirvussa.
Inkeri Lahti syntyi 22.6.1929.
Inkeri Lahti kertoo kirjassaan Polulta ja pientareelta (2000) elämästään karjalaisena pikkulottana Kirvussa, kokemuksistaan evakkona ja rauhanajan toimista. Alla oleva henkilöesittelyn lähteenä on käytetty tätä teosta.
Inkerin isä oli toimittanut vaimonsa ja viisi lastaan pommituksia pakoon Hilma-siskonsa luokse Läylölän kylään. Elämä kotikylässä Sairalassa oli käynyt sietämättömäksi pommitusten tihentyessä talvella 1940. Hilma-täti oli jäänyt yksin huoltamaan perheen kahta poikaa ja pientä tyttöä karjanhoidon lisäksi, hänen miehestä Lauri Laalon ollessa siellä jossain.
Eräänä päivänä Inkerin isä Eino polki Sairalasta Läylölään ja ilmoitti, että heillä olisi kaksi tuntia aikaa lähteä evakkoon. Mukaansa pakattiin lääkkeet, evästä ja välttämättömiä tavaroita. Päälleen kaikki pukivat lumipuvut, jotka oli jo aiemmin ommeltu valmiiksi. Inkerin äidin ja tädin harteille jäi kahdeksan lapsen hoitaminen. Linja-auto vei heidät Eilisenvaaran asemalle, josta he menivät evakkojunaan, joka vei heidän Siuroon. Matka jatkui kuorma-auton lavalla Hämeenkyrön Honkalaan, jossa evakoille osoitettiin uudet sijoituspaikat. Siellä heidät sijoitettiin Linnainmaan maalaistaloon, jonka pihapiiristä he saivat asuttavakseen väentuvasta pienen huoneen ja keittiön. Tila oli ahdas ja nukkumapaikat alkoivat jo ovensuusta, mutta he tulivat kuitenkin toimeen.
Inkerin isä oli jäänyt sotilaspoliisin tehtäviin Kirvuun ja pelkäsi perheensä joutuneen Eilisenvaaran pommitusten uhreiksi. Inkerin oli vaikea suhtautua toimettomuuteen ja vierailla oloon, koulunkäyntikin oli keskeytynyt. Inkerin yhdeksi tehtäväksi jäi suurperheen astioiden tiskaaminen, joka tuntui suorastaan tervan juonnilta. Näin Inkerin äiti järjesti itselleen aikaa käsitöiden tekoon.
Jatkosodan sytyttyä anoi Inkerin isä siirtoa kotiseuduilleen Kirvuun. Siellä hänet otettiin kärkiryhmän joukkoon tarkoituksena valmistella pitäjäläisten paluumuuttoa kotikonnuilleen. Perhe sai paluuluvan, kun kotitalo oli korjattu ja siivousryhmä oli siivonnut sen asuttavaan kuntoon. Paluumatkalla oli vapautunut tunnelma, mutta perillä kotikylä tuntui kumman vieraalta. Lotta-ravintola oli palanut ja jäljellä olleet talot olivat venäläistyneet väreiltään ja muilla rakennelmillaan. Sotatarvikkeita oli pitkin tienvartta ja alkeellisen ristin päällä oli ammuksen lävistämä kypärä. Elämä vilkastui kylällä kuitenkin päivä päivältä.
Sairalan evankelisesta kansanopistosta puistoineen, saarineen ja siltoineen tuli Inkerille hyvin tutuksi, sillä hänen ystävänsä Anneli asui siellä. Kesäleikkeinä heillä oli uinti ja sukeltelu pohjamutiin sekä soutelut kanootilla ja veneellä. Joka suvinen kohokohta oli opiston puistossa pidetty juhannusjuhla. Talvisin he kävivät sunnuntaisin järjestetyissä toveri-illoissa, joista on jäänyt mieleen muun ohjelman lisäksi oppilaskuoron mahtavat esitykset ja hengelliset laulut. Tilaisuuden lopussa oppilaat saattelivat vieraansa omalla tunnuslaulullaan ”Vain sun veres Jeesus on turvana mulla…”.
Kirvun kunnan esikunta sijaitsi vanhassa opistorakennuksessa ja Inkerin vanhin veli Ilmari pääsi sinne lähetiksi keväällä 1943. Lähettinä ollessaan hän oli tekemisissä myös sotavankien kanssa, joilta hän oppi venäjän kieltä. Talvisin jäällä ja kesäisin maantietäpitkin eri työkohteisiinsa kulkevat sotavankikolonnat olivat jokapäiväinen näky. Myös Inkerin kotona työskenteli kaksi sotavankia, joiden tehtävänä oli pilkkoa talven puut. Lapset seurasivat tien laidalla vankien työskentelyä ja joskus lapset kähvelsivät isänsä vanikkalaatikosta leipää ja vei ne salaa tutuiksi tulleille vangeille.
Kesällä 1944 oli rintamalta kuulunut jo muutaman päivän ajan voimistuvaa tykistötulen ääntä. Inkerin vanhemmat kuuntelivat radio uutislähetyksiä. Lopulta Kirvuun saapui jo jonkin aikaa pelätty evakuoimismääräys, joka koski myös Inkerin perhettä. Evakuoidut perheet pakkasivat tavaransa ja joutuivat lähtemään evakkomatkalle tietämättä määränpäästään. Karjalaiset joutuivat lähtemään jälleen kotiseutunsa, jonka jälleenrakennustyöt oli juuri saatu päätökseen. Inkeri lähti hänen 15-vuotissyntymäpäivän aamuna 22.6. evakkomatkalle, hänen äitinsä ja veljensä olivat lähteneet matkaan jo aiemmin jalkaisin ja lehmää taluttaen. Inkeri istui kuorma-auton lavalla ja kyyneleet tipahtelivat hänen poskipäilleen, kun he ohittivat hänelle rakkaan opiston. Juhannusjuhla jäi siltä vuodelta juhlimatta eikä hän ollut ehtinyt hyvästellä ystäväänsä Annelia.
Perhe pysähtyi väliaikaisesti Rautjärvellä sijaitsevaan Rajalan taloon, jossa he odottivat junakuljetusta eteenpäin. Toimettomuus sai lapset pitkästymään. Lopulta Inkerin isä sai toimipaikakseen jälleen Honkajoen, minne koko perhe lähti junakuljetuksella. Odottamaton ilmahälytys viivästytti junan lähtöä. Kolme viholliskonetta kaarteli evakkojunan ympärillä tarkoituksenaan sen pommittaminen. Inkerin veljet juoksivat metsään piiloon, kun Inkeri jäi äitinsä ja kuusivuotiaan Heikki-pojan kanssa vaunuun. Peloissaan äiti asettui polveilleen suojellen nuorta poikaa kehonsa alla kuin kanaemo poikastaan. Onneksi junaa ei kuitenkaan pommitettu ja evakkojuna pääsi jatkamaan matkaansa.
Jo alkumatkasta saksalaiset sotilaat vilkuttelivat vastaantulijoille hyvin maastoutuneesta junastaan. Tavaravaunun seinän yläosassa oleva liukuluukku veti lapsia puoleensa, koska se oli ainoa kontakti ulkomaailmaan junan ollessa liikkeellä. Kurkistelua luukusta haittasi tosin junan etupäähän sijoitettu ruumisvaunu, josta kantautuva kalman haju tunkeutui neniin. Juna eteni hitaasti ja pysähtyi välillä pitkäksikin aikaa. Pysähdyksien aikana hoidettiin junassa olleita lehmiä. Riihimäellä juna pysähtyi pidemmäksi aikaa ja lotat tarjosivat kaikille evakoille herkullista hernekeittoa ja leipää. Sieltä matka jatkui Tampereelle ja edelleen Kankaanpäähän, jossa vaunun lasti purettiin ja lastattiin uudelleen kuorma-autoon.
Inkerin perheen matka päättyi Honkajoelle, jossa heidät sijoitettiin aluksi kosken rannalla sijaitsevaan suureen maalaistaloon. Kirvun tyhjentyessä asukkaista, tuli Inkerin isä hoitamaan poliisintehtäviä Honkajoelle. Syksyn tullen talon isäntä ei aluksi suostunut lupauksistaan huolimatta ottamaan Inkerin perheen lehmää omaan navettaansa, vaan kehotti viemään eläimen huonokuntoiseen latoon. Inkerin isä ei tähän suostunut ja asiaa käsiteltiin käräjillä asti, mutta päättyi niin, että Ruusu-lehmä sai parhaan paikan talon navetasta.
Suomessa oli kova työvoimapula sodan jälkeen ja sijoitustalon isäntä kehotti myös Inkeriä ja hänen veljeään osallistumaan tilansa töihin. Inkerin isä ei kuitenkaan siihen suostunut, koska lapset olivat vielä alaikäisiä. Tilalla työskenteli myös sotavanki Viljo ja Mari-niminen inkeriläisnainen. Inkeri kutsuttiinkin elokuussa Kankaanpäähän suorittamaan rippikoulu muiden kirvulaisten nuorten kanssa. Rippikoulun ajan hän asui erään kirvulaisen perheen luona. Ripille Inkeri pääsi Kankaanpään kirkossa syksyllä 1944. Juhlatilaisuutta tai lahjoja ei ollut, mutta mustan rippipuvun Inkeri sai.
Kun Moskovan rauhansopimuksen ehdot luettiin radiossa 19.9.1944, etsi Inkerin isä käsiinsä Suomen lipun ja veti sen puolitankoon.
Suomessa vallitsi huutava asuntopula, mitä vaikeutti materiaalin puute. Inkerin perheen onnistui kuitenkin vuokraamaan sopivamman asunnon kosken rannalta. Elintarvikkeista suuri osa tuli hankkia kauppojen ulkopuolelta ja Inkerin isä kirjoitti kirjeitä milloin minkäkin talon isäntäväelle, joissa hän pyysi myymään lihaa tai voita. Kaksi lasta lähti asialle ja jännityksestä huolimatta, suhtautuivat ihmiset lapsiin varsin myönteisesti eivätkä he joutuneet palaamaan tyhjin käsin kotiin.
Inkeri oli Honkajoen nuorisoseuran jäsen ja oli mukana sen monissa toiminnoissa. Hän kävi myös Suomen Nuorison Liiton voimistelu ja kansantanhujen ohjaajakurssin Suomen Urheiluopistolla Vierumäellä. Tämän jälkeen hän ohjasi naisten voimistelu- ja kansantanhuohjelmia eri paikkakunnilla pidettäviin nuorisoseuran kesäjuhliin ja muihin tilaisuuksiin. Inkerin mukaan Honkajoelle asettuneet karjalaiset nuoret eivät tunteneet, että paikkakunnalla olisi ollut selkeää luokkaeroa karjalaisten ja paikallisten välillä.
Vuonna 1989 Inkeri lähti Sairalan entisten kyläläisten kanssa vierailemaan kotiseuduillaan Karjalassa. Pienistä alkuvaikeuksista huolimatta matkalaiset pääsivät käymään Kirvussa. Inkerin onneksi isän rakentama kotitalo ja naapuritalot olivat vielä pystyssä. Tämän matkan jälkeen Inkeri on käynyt lähes vuosittain Karjalassa. Kirvu-juhlat ovat jääneet mieleen antoisina. Hän on saanut vierailla ja yöpyä omassa kodissaan Sairalassa ja ystävystynyt talon nykyisten asukkaiden ja naapureiden kanssa.