Lahtela Sisko
Sisko Lahtela toimi pikkulottana.
”Sisko, sinä olet hyvä pikkulotta ja sinusta tulee vielä parempi lotta.” Nämä sanat ovat jääneet Siskon mieleen tärkeinä ja hetki ikimuistoisena. Tulevaisuus kuitenkin päätti toisin ja lotaksi Sisko ei koskaan ennättänyt, sillä lottajärjestö lakkautettiin vuonna 1944
Sisko Helena Lahtela (os. Toivola) syntyi 28.11.1932 Uuraisissa.
Siskon perheeseen kuului isä Eero Nikolai Toivola, äiti Hilma Katariina (os. Jäntti), 7 vuotta vanhempi veli Iiska Yrjänä ja 3 vuotta vanhempi sisko Aila Annikki. Elämä lapsena oli turvallista ja Sisko oli kuopuksena lellitty. Naapurissa oli paljon lapsia ja kaikki leikkivät yhdessä. Siskon kertoman mukaan elettiin tervettä ja suojattua elämää. Sisko kävi kansakoulua Uuraisilla 2 vuotta ja oli oppikoulussa Saarijärvellä. Kouluun oli vain kilometri matkaa, joten koulumatkat sujuivat helposti. Siskon kotona oli aina koiria. Poliisi-isä oli innokas metsästäjä ja äiti toimi kätilönä, minkä vuoksi hän matkusti hoitamaan kotisynnytyksiä ja oli useita päiviä poissa kotoa. Tämän vuoksi kotona omakotitalossa oli aina kotiapulainen. Nälkää ei maalla jouduttu näkemään, maalaistaloista sai ruokaa. Myös itse viljeltiin paljon. Kotona oli myös suuri kanala, mutta kun talvisota syttyi vuonna 1939 ja isä lähti rintamalle, tulivat poliisit laittamaan huovat ikkunoihin. Kanoista jouduttiin siis sodan sytyttyä luopumaan, koska kanat tarvitsivat valoa ja siitä piti tinkiä. Myös koulu loppui ja opetustilat otetiin muuhun käyttöön. Talvisodan päätyttyä 13.3. palattiin taas kouluun ja elämä jatkui normaalisti, mutta jatkosodan alettua Sisko vietti Saarijärvellä ainakin viikot. Lauantaitkin olivat koulupäiviä, mutta joskus pääsi kotiin viikonlopuiksi. Kuulemma lapsille, jotka kävelivät pitkiä matkoja kouluun, jaettiin tulitikkuaskeja susien varalle.
Sodan alettua äiti itki paljon, kun isä lähti sotaan, vaikka hauskana muistona äiti ompeli isän sotilaspaidan kainalot kiinni, kun luuli kainalon aukkojen olevan rikkinäisiä, vaikka niissä oli tarkoituksella aukot, että hiki haihtui. Vaikka ”Iitin tiltu” häiritsi radiolähetyksiä ja sodasta sai niukasti tietoa, kirjoitti isä kuitenkin kirjeitä ollessaan sotapoliisina. Hän toimi junissa, joissa mm. kuljetettiin haavoittuneita pois rintamalta. Siskon veli Iiska lähti myös sotaan 17 vuotiaana ja viipyi sillä tiellä 5 vuotta ottaen osaa myös Lapin sotaan. Veljen lähtö tuntui vaikealta ja velikin itki. Siskon täti oli myös lottana koko sodan ajan ja myös Siskon sedät osallistuivat sotaan. He selvisivät kaatumatta, vaikka toinen setä sai ammuksen silmään, ja toiselle veljelle kävi sama hieman myöhemmin.
Sota oli Siskon mielestä jännittävää, eikä niinkään pelottavaa aikaa ja hän muisteleekin, että kun hälytys tuli vedettiin lakana niskaan ja juostiin metsään, koska ei ollut pommisuojia. Sisko ajattelee, oli sota-aikana ehkä liian pieni, eikä siksi ymmärtänyt sodan kauhuja. Hän muistaa vain, että aikuiset itkivät paljon. Tunteita näytettiin ja oli helpompi näyttää, kun ei ollut yksin surun kanssa. myös lapset pitivät metsän kuolleille eläimille hautajaisia, koska sota aiheutti ajatuksia kuolemasta ja se liittyi oleellisesti elämään tuolloin. Uuraisilla kuoli myös 28 miestä ja heille pidettiin kylän voimin yhteiset hautajaiset. Tunnelma oli niin tiivis, että Sisko muistaa sen edelleen. Siellä Sisko jopa pyörtyi jännityksestä. Uuraisille tiputettiin kerran myös kaksi desanttia, nainen ja mies, mutta kun he pysäyttivät poliisiauton, heidät saatiin kiinni.
Päästäkseen pikkulottiin piti olla vähintään 8 vuotias ja Siskolla oli kova hinku mukaan, koska Aila-sisko oli jo nuoriso-osastossa mukana. Itsenäisyyspäivän juhlaan tarvittiin runon esittäjä ja kukaan ei uskaltanut lähteä. Sisko kuitenkin innostui mukaan, kun hänelle luvattiin palkkioksi lottapuku. Niin hän sai liittyä pikkulottiin alaikäisenä, 7-vuotiaana. Juhlatilaisuudessa juhlapuhujana toiminut Majuri joutui lähtemään kiireellä sotatilanteen takia ja Sisko pienestä jännityksestä johtuen ei kuullut ohjelman muutosta, vaan meni ja luki runon majurin paikalla. Reippaan runonlausunnan jälkeen majuri tuli Siskon luo ja laittoi käden hänen olalleen sanoen: ”Sisko, sinä olet hyvä pikkulotta ja sinusta tulee vielä parempi lotta.” Nämä sanat ovat jääneet Siskon mieleen tärkeinä ja hetki ikimuistoisena. Tulevaisuus kuitenkin päätti toisin ja lotaksi Sisko ei koskaan ennättänyt, sillä lottajärjestö lakkautettiin vuonna 1944.
Pikkulotat saivat sidonnan opetusta, ja suorittivat uimakursseja ja ruokakursseja. Kun lotat pitivät huolta haavoittuneista sotilaista, pikkulottana Sisko sai avustaa hakien saippuaa, pyyhkeitä jne. Kun toipilaita tuotiin, pikkulotat lauloivat ja Sisko kertoi satuja, joista Punahilkka oli suosikki. Muutaman kerran kuussa tehtiin sideharsoista rullia ja kuluneista lakanoista haavataitoksia. Tuntemattomille sotilaille kirjoitettiin kirjeitä, joihin laitettiin kirjeen lisäksi sukkia, leipää ja ruokaa. Erääseen kirjeeseen Sisko oli kirjoittanut näin: ”Naapurin Hilta toi kaksi siansorkkaa ja äiti luuli niitä rotiksi, mutta niistä tehtiin hernerokkaa.” Ja vastaus kuului sotilaalta: ”Kyllä mekin syödään hernerokkaa, mutta ei ole vielä tarvinnut rottia syödä.” Tarinalle on kuulemma naurettu useaan otteeseen. Ilmavalvonta hoidettiin puissa olevilla lavereilla. Siellä juotiin kahvia, jota pikkulotat kuljettivat. Kuitenkin liian nuori Sisko ei päässyt kuljettamaan kahvia, mikä harmitti suuresti. Lisäksi pikkulotat ja lotat hoitivat lapsia, ulkoiluttivat vanhuksia ja tekivät peltotöitä ja muuta, vaikka Sisko oli vielä noihin aikoihin liian nuori. Naapuriavulla autettiin sotaorpoja ja myös Amerikasta tulleita apupaketteja jaettiin sotaorvoille. Sisko muistaa, että ensimmäiset appelsiinit tulivat tuolloin ja niitä maistettiin kuorineen, kun ei tiedetty miten niitä syödä. Kaiken kaikkiaan oli pikkulottana vietetty aika Siskolle onnellista aikaa. ”Pikkulotta aika on ollut mahtavaa aikaa, sieltä sai oppia ja ikään kuin kivijalan elämää varten.”
Sodan päätyttyä Sisko kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1953, jonka jälkeen hän opiskeli Helsingissä valtiotieteitä noin 3 vuotta, kunnes isän sairastuttua Sisko aloitti sairaanhoitajakoulun. Siirtyminen lakiopinnoista hoitoalalle tapahtuikin isä toiveesta, sillä isä toivoi toisesta tyttärestään kunnan valkokenkäistä eli sairaanhoitajaa ja koska toinen sisko ei innostunut, Siskosta se sitten tuli. Valmistuttuaan Sisko teki töitä Laakson sairaalan leikattujen keuhkopotilaiden osastolla. Sieltä hän jatkoi opiskelua ja erikoistui terveyssisareksi. Sitten hän toimi yksityisellä sektorilla työterveyshoitajana ja miehensä äkillisen kuoleman jälkeen vuonna 1986 toimi Helsingin kaupungilla noin 6 vuotta kotisairaanhoidossa.
Aivoinfarkti vuonna 1988-89 aiheutti sen, että Sisko päätti jäädä eläkkeelle.