Kyllönen Aili
Aili Kyllönen toimi lottana kenttäsairaalassa.
Aili Mirjam Kyllönen (o.s. Viiri) syntyi Rovaniemellä Oikaraisen kylässä 2.6.1921 esikoisena Viirin perheeseen. Perheen muodostivat äiti Hilja Maria, isä Eelis Arthur sekä sisarukset Aili, Mauno, Onerva, Maire ja Hannes. Ailin lottatyö alkoi kotikylässä Oikaraisella jo talvisodan aikana suojeluskuntalaisten muonituksessa ja vartiointitehtävissä sekä ilmavalvonnassa. Talvisota runteli kotikylää ja lähipiiriä traagisella tavalla, sillä yksi Ailin enoista laskettiin sankarihautaan. Ailin oma isä selvisi kuitenkin talvisodasta vähäisin vaurioin eikä ikänsä perusteella enää rintamakomennusta jatkosotaan saanut.
Jatkosodan puhjettua komennuksen saaneet lotat matkasivat nykyisen itärajan takana sijaitsevaan Sallan vanhaan kirkonkylään, josta matka jatkui moottoriveneellä Tuutijärven halki ensin Hautajärven kylään ja sitten Tuntsajoen varteen Alakurtille. Siellä Ailin komennus Alakurtin kenttäsairaalassa alkoi, vuonna 1941. Asunnoksi neljän lotan ryhmälle tarjottiin mäen rinteeseen kaivettu korsu. Korsu oli asiallinen kamiinalla varustettu asunto, kaksikerroksinen ”ritsi” -sänkyineen. Kalustuksena oli lisäksi pieni pöytä, pari tuolia ja seinähylly. Vaatteita varten oli korsun seinämässä syvennys. Korsuun johti vankka ovi, joka oli hirsiseinäisen käytävän perällä. Kenttäsairaala samoin kuin asuntokorsut olivat aivan likellä taistelulinjoja. Vihollisen sotatoimet ylsivät myös kenttäsairaalan alueelle ja eräänkin kahinan yhteydessä lottien kamiinan piipusta ammuttiin sisään:
Tuhkathan siinä kyllä pöllähtivät ja karstat karisivat kamiinan torvesta, mutta vakavampaa vahinkoa ei sattunut.
Varsinkin kesä 1941 oli hyvin helteinen ja muonituksessa oli suuria ongelmia ruokatarpeiden säilytyksen suhteen. Kenttäoloissa vältettiinkin suuria varastoja, ja siksi ruokatarpeita kuljetettiin päivittäin veneillä ja proomuilla asemapaikkaan. Proomujen paluukyydeissä kuljetettiin puolestaan kaatuneita ja haavoittuneita sotilaita. Ailin tehtävät lottana olivatkin moninaiset. Muiden lottien kanssa hän hoiti ruokahuollon astioiden pesemisineen samoin kuin vaatehuollon ainaisine pyykkäyksineen, mikä kenttäoloissa vaati paljon voimavaroja ja aikaa. Lisäksi oli kuitenkin ehdittävä auttaa lääkintämiehiä haavoittuneiden kanssa, minkä lisäksi Lotat avustivat myös kaatuneiden huollossa.
Työvuoron päättyessä olimme kyllä ”rättiväsyneitä”, se kuitenkin katsottiin velvollisuudeksi. Ei siellä purnattu, vaan tartuttiin kyselemättä eteen tuleviin tehtäviin.
Eräänä päivänä tehtävien lomassa tapahtui onnettomuus ja sairaalan kenttäkeittiö kaatui, jolloin kiehuva vesi roiskahti polttaen Ailin sääret. Pienen kenttäsairaalan hoitojakson jälkeen Aili pääsi kotiin kolmen viikon toipumislomalle, jonka jälkeen matkasi takaisin Alakurtille. Kenttäsairaala oli rintamalinjojen muututtua välillä parakissa ja telttoja tuotiin tarpeen mukaan. Eräänä yönä tilanne muuttui vaaralliseksi, kun kenttäsairaala joutui ilmapommituksen kohteeksi. Potilaita oli paljon myös telttasairaalassa, jossa lotat olivat haavoittuneiden turvana. Paineaallon osuessa telttaan se huojui ja melkein romahti. Lotat ja muu henkilökunta yrittivät kontaten selvittää tilannetta ja auttaa vuoteissa makaavia potilaita.
Vaikka kenttäsairaala oli tarkoitettu lähinnä suomalaisten sotilaiden hoitoon, tuotiin sinne välillä joku saksalainenkin. Lottien potilaita olivat myös vangiksi otetut haavoittuneet venäläiset. Kaikki saivat asianmukaisen hoidon ja ruokahuollon. Kenttäsairaalaan tuodut kaatuneet tai sairaalassa menehtyneet vietiin omiin ns. hiljaisten telttoihin. Suomalaisia kaatuneita varten oli sininen teltta ja venäläisiä varten ruskea. Oikein pahasti runneltujen kaatuneiden arkkuun kiinnitettiin huomautus: ”Ei saa avata”, koska haluttiin välttää pahentamasta omaisten järkytystä.
Aili muistelee, kuinka raskas oli näky, jossa haavoittuneita tuotiin linjoista joko hevosvetoisilla purilailla tai kuorma-autoilla, joiden lavoilta valui verivana. Ehdottomasti vaikeimpia ja raskaimpia hetkiä lottana toimiessa oli kuitenkin se, kun kenttäsairaalaan, jossa Aili toimi, tuotiin kaatuneena hänen enonsa ja hieman myöhemmin vielä setä — hengissä, mutta jalkansa menettäneenä. Puolestaan Lapin sodassa Ailin Mauno-veli vammautui niin pahoin, että hän kymmenen vuotta sairastettuaan menehtyi kesällä 1954.
Aselevon jälkeen Aili sai kotirintamalla komennuksen lähteä ohjastamaan karjaa evakkotaipaleelle kohti länsirajaa ja Ruotsia. Matka oli pitkä ja evakkoon vaeltava karja tarvitsi heinää ja rehua, joten tomerana Aili tempaisi isäntien virittämät latojen pönkät ja salvat auki. Monisatapäinen karja pelasti Lapin läänin ihmiset nälältä evakkomatkan aikana.
Evakkomatka Ruotsiin kului sota-ajan tunnelmissa, eikä sinne Aili kuten eivät sisaretkaan kotiutuneet. Heti, kun luvat saatiin, kiirehdittiin kotiin sodanjälkeisen ankeuden keskelle. Tiet ja sillat, jopa puhelinpylväät oli räjäytetty, kodit poltettu, pellot ja jokitörmät miinoitettu jne. Vaikka maisema oli lohduton, kaipuu kotiin oli vahva, mutta sopeutumista kotioloihin ankeutti myös valvontakomission ja kuulusteluihin joutumisen pelko. Juuri nämä tuntemukset johtivat siihen, että mm. lottapuvut revittiin luutuiksi tai peräti poltettiin.
Huonosti kävi myös Ailin lottapuvulle, joka sota-aikana kuitenkin oli jo pahasti nuhraantunut. Olihan se laadultaan halvinta sorttia, sillä mökkien tyttärillä ei useinkaan ollut rahaa hankkia kalliimmasta kankaasta tehtyä pukua.
Lottapuvuthan olivat omia. Sotilaat saivat asunsa armeijan varastoilta, mutta lotat hankkivat omat asunsa, vaikka olivat samoissa tehtävissä ja maanpuolustuksessa miesten kanssa. Näin jälkeenpäin tämä eriarvoisuus tuntuu ihan kummalliselta. Me lotathan halusimme tehdä vain velvollisuutemme ja valtiovallan arvostus on tullut jälkijunassa rintamatunnuksen ja tammenlehvän muodossa.
Sotavuosien kovat kokemukset ja raskaat jälleenrakentamisen vuodet eivät Ailia lannistaneet. Hän solmi avioliiton liikennöitsijä Antti Kyllösen kanssa vuonna 1946 Kuhmossa. Pari asettui Kuhmon Lentiiran Kuivalaan, jossa Aili hoiti talon karjan. Avioliitosta syntyi kaikkiaan yhdeksän lasta. Myöhemmin pari rakennutti talon Kuhmon kirkonkylään, ja Kuivala jäi vapaa-ajan asunnoksi. Kuhmossa Aili osallistui muun muassa Martta-toimintaan. Entisen kenttäsairaalalotan Aili Kyllösen muistot nuoruusvuosilta pysyivät loppuun asti kirkkaina muistissa.
Aili Kyllönen kuoli 91-vuotiaana 21.8.2012.
Henkilöesittely on kooste Hannes Viirin kirjoittamasta artikkelista.