Kuittinen Aune
Aune Kuittinen toimi lottana lääkintäjaostossa Sortavalassa.
Lääkintälotta Aune Kuittinen os. Mononen liittyi Lotta Svärd järjestöön vuonna 1935. Hän oli Sortavalan piirin Sortavalan paikallisosaston lääkintäjaoston jäsen. Hän osallistui iltakursseille vuonna 1937. Aune on saanut Lottaneulan ja kurssimerkin.
Hänelle on myönnetty sodan 1939-1940 muistomitali soljella – Karjalan kannas, Sodan 1941-1945 muistomitali. 2. luokan Vapauden mitali. Kalparisti osanotosta 7 divisioonan vaiheisiin suunnassa Pälkjärvi-Sortavala-Pyhäjärvi-Kaskana-Latva-Syvärinniska-Osta-Gora-Juksovskaja-Vieljärvi-Loimola vuosina 1941-1944.
Aune toimi sekä Talvisodassa että Jatkosodassa lääkintälotan tehtävissä eri paikkakunnilla. Lääkintälotan työt alkoivat Kirvun Luonnonparantolassa. Hänen siellä olo aikana (30.8.1939-2.12.1939) parantola muutettiin haavoittuneiden hoitopaikaksi. Talvisodan kuukaudet joulukuusta 1939 maaliskuulle 1940 ja välirauhan aikana hän toimi 16 Kenttäsairaalassa (2.12.1939-20.5.1940). Välirauhan aikana Aune työskenteli 30 Sotasairaala Jyväskylässä, Keski-Suomen keuhkotautiparantolassa (5.6.1940-30.8.1940). Sodan syttyessä uudelleen, Aune työskenteli Jyväskylässä yleinen sairaala (27.6.1941-20.10.1941). Lokakuussa 1941 hän lopetti työnsä hetkeksi auttaakseen vanhempiaan Sortavalan Kirjavalahteen takaisin muuton johdosta.
Aune toimi os. 4/14 D.E kiertävänä lääkintälottana Repola, Rukajärvi 1941-1942. muistokirjassa merkintä 14.6.1942 Tiiksjärvi, Äänislinna.
Ajanjakson 21.10.1942-15.12.1944 hän työskenteli os.4 Lin. R.P. Yksiköiden 9600 ja 3516 sairastuvilla. Muistokirjassa mainitaan paikkakuntia: 20.12.1942 Stseliki sekä 7.10.1943 Evässaari. 17.4.1944 Niilajoki, 19.4.1944 Murola. Asemasodan aikaan hän oli Syvärillä Pitmassa sairastuvalla ainakin elokuulta1943-16.6.1944. Muistokirjassa merkintöjä 20.6 1944 Loimola, Syyspohja 25.9.1944, Tetriniemi 12.11.1944.
Aunen muistokirjassa on merkintä 15.11.1944, ettei siirtyminen Pohjoisen rintamalle toteutunut, koska Lotta Svärd lakkautettiin 23.11.1944.
”Alkuelämys, ne kaksi viikkoa, jotka 7-viikkoa lottakoulutusta omaavana jouduin työssäni toteuttamaan, tuli olemaan Kirvun Luonnonparantolassa. Kovin oli jännittävää tarttua tosi työhön. En voinut tätä kaikkea kuvitella silloin, kun suurina elämänhaluisina lottasisarina istuimme kurssilla, joka oli ikiajoiksi mieliin painuva. Olin niin herkkä ja lapsellinen luonne, johon voi todella juurtua se, mikä on siihen kerran kylvetty. Vuonna 1937 tammikuun alussa ensimmäisillä tunneilla suureksi siunaukseksi tulleen kurssimme johtajan Saida Laaksosen sanat kantoivat kaiken kautta vuosien vaarallisten ja suurten hetkien keskellä, kiusausten ja sodan: ”Lotat- rakkaat ja lottasisaret, teemme työtä sodan hyväksi, mutta rukoilemme rauhaa”. Aunen päiväkirjasta.
Alkuelämys, ne kaksi viikkoa, jotka 7-viikkoa lottakoulutusta omaavana jouduin työssäni toteuttamaan, tuli olemaan Kirvun Luonnonparantolassa. Kovin oli jännittävää tarttua tosi työhön.
Aune syntyi perheen nuorimpana 22.7.1915 Kiihtelysvaarassa. Maanviljelijä, sahan ja myllyn omistaja Antti Mononen ja Maria Mononen perheineen muutti Suistamon Jalovaaraan vuonna 1917 ja Soanlahdelle vuonna 1930. Sortavalan Kirjavanlahdessa perhe asui vuosina 1937-1940 ja 1941-1944. Perheeseen kuului Aunen lisäksi Onni, Uuno, Maikki, Aino ja Annikki. Isä Antti Mononen kuoli heinäkuussa vuonna 1944 sydänkohtaukseen ja on haudattu Sortavalan vanhalle hautausmaalle. Hautajaispäivänä oli 6 ilmahälytystä. Aunen isä oli kuollessaan 67-vuotias. Aunen äiti kuoli 82-vuotiaana vuonna 1957 Tampereella.
Aunen kävi neljä luokkaa kansakoulua Suistaman Jalovaarassa. Sen jälkeen maa- ja karjatila tarvitsi hänen työpanostaan kotona. Hän aloitti jo 9-vuotiaana lehmien paimentamisen. Hän mainitsee päiväkirjoissaan lehmien aamu- ja iltalypsyt ja puutarhan hoidon. Toisaalta hän kertoi myös saaneensa viettää onnellista rauhan ajan lapsuutta ja nuoruutta, ilman huolen häivää. Talouskurssin (Soanlahti 2,5kk) hän sai käydä sillä ehdolla, että tulee kotiin lypsämään lehmät aamuin illoin, sekä harjaa lehmät puhtaiksi. Ensimmäinen kodin ulkopuolinen työpaikka oli Lahdessa kotiapulaisena keväällä 1939, hänen ollessaan 24-vuotias.
Sodan päättymisen jälkeen paluu arkeen ei ollut rintamalta palaavalle Lääkintälotalle helppoa. Koti oli jäänyt vanhan rajan taa, jonne myös perheen isä oli haudattu. Sisarukset olivat kukin omalla tahollaan.. Aunella ei ollut kotia mihin palata, eikä työtä. Työllistyminen vaati ponnisteluja, koska Lotta Svärd järjestö piti lakkauttaa ja kaikki se tuki, jota sieltä oli sodan aikana saatu, ei enää voinut toimia. Sitkeällä etsimisellä hän kuitenkin onnistui työllistymään, kun oli valmis lähtemään töihin ihan mihin tahansa Suomessa.
Hän työskenteli sairaanhoito tehtävissä Joensuun kaupungin sairaalassa (1.1.1945-30.5.1945) sekä Nummelan parantolassa (1.6.1945-30.11.1946)
Hän toimi Liperin kunnan kulkutautisairaalan hoitajana ja Liperin kunnansairaalassa sekä kunnalliskodin sairasosastolla niinä aikoina kun kulkutautipotilaita ei ole ollut. (3.12.1946-19.2.1949)
Aune avioitui 15.8.1948 Leo Kuittisen kanssa Liperissä. Aune ja Leo olivat kohdanneet ensimmäisen kerran rintamalla siellä jossain vuonna 1943 kuljetus auton lavalla. Toisesta tapaamisesta Aune kertoo päiväkirjassaan: ”Liperissä tuli suuri Maamiesseuran juhla ja minulle tultiin kertomaan, että tarvittaisi laulajia. Ihmeellinen sattuma, sieltä tuli hymyilevä nuori mies ensimmäiseen harjoitukseen, esitteli itsensä ja sanoi, mehän olemme tavanneet ennenkin. Missä; minä ihmettelin. Leon kertoessa tapaamisestamme kuorma-auton lavalla ja että hän oli antanut sokeria korvikkeen kanssa. Muistin minäkin tämän tapauksen. Hyvän Jumalan suojeluksessa saimme kulkea yhteistä matkaa lähemmäs 40 vuotta”. Perheeseen syntyi Helvi Kaarina vuonna 1949. Helvi sairastui 7-vuotiaana leukemiaan, johon hän menehtyi vuonna 1957. Martti Juhani syntyi vuonna 1955 ja vuonna 1958 Maija Annikki.
Aune ei enää lasten syntymän jälkeen palannut työelämään. Leo-isä oli reissutöissä viikot piiriesimiehen tehtävissä ja Aunelle riitti töitä kodin – ja lastenhoidossa sekä miehensä sihteerinä toimimisessa kotikonttorissa. Aune harrasti postimerkkien keräämistä ja kuorolaulua. Kukat olivat myös hänelle tärkeitä, niitä hän kasvatti ja hoiti mielellään. Vaatteiden ompelu, pitsiliinojen ja päiväpeittojen virkkaaminen, sukkien kutominen, ristipistotyöt ja ryijyt olivat myös mieluisia käsitöitä. Aune harrasti koko elämänsä ajan luonnossa liikkumista ja päivittäiset kävelylenkit kuuluivatkin päiväohjelmaan. Aune oli ahkera kirjojen lukija, hän luki kaikki 12 osaa Kansojen historiaa. Hän opiskeli Kirjekurssin kautta psykologiaa ja elämäntaitoa, joka nykyisin vastaisi yliopiston approbatur tasoa. Laulaminen kirkkokuorossa ja musiikin kuuntelu olivat hänelle koko elämän ajan yksi tärkeimmistä asioista. Musiikki, usko ja luonto olivat läpi elämän kantavia voimavaroja. Aune aloitti päivänsä kuunnellen aamuhartautta ja illalla päivän työt loppuivat iltahartauden kuunteluun.
Hän haaveili nuorena laulajattaren urasta ja otti yksityisesti laulutuntejakin. Toinen haave sotien jälkeen olisi ollut pääsy opiskelemaan terveyssisarkouluun, mutta kumpikaan näistä toiveista ei toteutunut. Miehensä kuoltua vuonna 1984, Aune ei jäänyt yksin surussaan vellomaan, vaan jatkoi entiseen tapaan omia harrastuksiaan. Hän otti alivuokralasia ja seurasi kiinnostuneena elämää ympärillään. Iloa hänelle toivat omat lapset ja lastenlapset. Aune sairastui vakavasti vuonna 1987. Hän vietti 2 viimeistä vuotta Varparannan vuodeosastolla ja kuoli tammikuussa 1989.
Aunen tyttären Maija Järvisalon os. Kuittisen jälkikirjoitus:
Seuratessani äidin sotapolkua, en voi olla ihmettelemättä, miten ihmeessä hän säilytti mielenrauhansa ja iloisen mielensä kaikkien raskaiden sotavuosien ajan. Itse hän kuvaa olleensa hiukan lapsellinen ja herkkä, johon Lotta Svärd ihanteet upposivat hyvin. Niitä oppeja noudattamalla ja vankan uskonsa turvin hän jaksoi hymyillä ja teki työnsä niin kuin hän sanoi, omalla paikallaan, niin hyvin kuin pystyi. Tätä pyyteetöntä työntekoa useat työtodistukset puoltavat, joissa häntä kuvataan ahkeraksi, lempeäksi ja väsymättömäksi puurtajaksi. Hänen omista kirjoituksistaan saa sen käsityksen, että vapailla ja lomilla haettiin voimaa ystävien kohtaamisista, yhteisten kokemusten jakamisesta. Kaiken keskellä haettiin iloa myös luonnon kauneudesta, missä sitä oli jäljellä. Nuoria kun olivat, he myös keksivät pieniä ”hullutuksia” ja naurua riitti yhteisissä tapaamisissa.
Äiti kirjoittikin päiväkirjassaan, etteivät sotaolot naisten kannalta olleet ollenkaan vain kurjuutta täynnä. Yhteinen vihollinen yhdisti ja antoi kaikelle elämällä syvemmän merkityksen. Yhdessä jaettiin ilot ja surut. Jokainen teki parhaansa isänmaan puolesta. Naiset saivat aivan uusia vastuita ja heidän varassaan olivat pitkälti myös kotirintaman työt.