Kotiaho Aune
Aune Kotiaho toimi lottana muonitusjaostossa.
Äitini Aune Kotiaho os. Virtaniemi ent. Zacheus syntyi Kuopion maalaiskunnassa 24.01.1901.
Vanhemmat olivat maanviljelijöitä. Kotitila Vilholan päärakennus on edelleen olemassa. Koulunkäynnin hän oli aloittanut kiertokoulussa, jonne hän meni isompien mukana. Saatuaan päästötodistuksen nykyisen Siilinjärven siihen aikaan neliluokkaisesta Risuharjun koulusta oli aika siirtyä Kuopion suomalaiseen tyttökouluun.
Oli syksy 1917. Kaupungilla oli ollut levottomuuksia. Torin poikki ei saanut kulkea kouluun, venäläiset harjoittelivat torilla. Tammikuussa 1918 puhkesi sisällissota. Äitini oli tyttökoulun neljännellä luokalla. Koko kouluajan hän oli ollut innokas partiolainen. Partioliike oli virallisesti puolueeton, mutta sitä pidettiin isänmaallisena toimintana. Sisällissodan syttyessä liike sai valkoisen leiman, ja partiolaiset toimivat erilaisissa heille sopivissa tehtävissä. Äitini ja Irja-tätini olivat tarjoilijoina kasarmilla, jossa suojeluskuntalaiset kävivät syömässä ennen rintamalle lähtöään. Koulutyöhän oli keskeytyksissä helmikuun alusta aina toukokuun loppuun saakka.
Saatuaan päästötodistuksen Kuopion suomalaisesta tyttökoulusta 1919 hän kävi Kuopion talouskoulun. Helsingin kasvatusopillisesta korkeakoulusta hän valmistui talousopettajaksi vuonna 1922. Ensimmäisiä työpaikkoja oli Riutulan lastenkoti Inarissa. Toimiessaan opettajana Peltosalmen kotitalouskoulussa 1924-1926 hän tapasi isäni agronomi Aimo Kotiahon. Solmittuaan avioliiton he hakeutuivat Muuruvedelle, äitini kotitalouskoulun opettajaksi ja johtajattareksi, isäni maamieskoulun opettajaksi ja johtajaksi.
Aktiivinen toiminta lottana alkoi Muuruvedellä. Lotta Svärd järjestöön hän oli liittynyt jo aikaisemmin. Sen kertoo valokuva vuodelta 1925. Kuvassa ovat äitini Aune ja Auvo setäni. Pohjois-Savon piirin Muuruveden paikallisosastoon hän liittyi 1928. ”Armeijan leipuri” -on määritetty alkuperäiseksi tehtäväkentäksi. Paikallisosaston aktiivisena johtajana hän toimi usean vuoden ajan edustaen paikallisosastoa lukuisissa alueellisissa ja valtakunnallisissa tapahtumissa. Erilaisia kursseja lotille ja pikkulotille oli järjestetty jo ennen talvisotaa. Maatalouskoulun tilat antoivat siihen hyvän mahdollisuuden.
Nöyränä ja kiitollisena olen lukenut osaston vuosikokousten pöytäkirjoja. Kaikki se työ – kaikki se yhteishenki – nöyränä voin vain kiittää.
”Entä millaiset olivat tunnelmat, kun talvisota syttyi?” Syksyllä -39 ennen talvisodan syttymistä tilanne oli jännittynyt.
Kun sota syttyi, ensimmäinen päivä oli äärimmäisen raskas – säikähdin – Siperiaan lähteminen tuntui niin vaikealta. Migreeni uhkasi tulla päälle. Lottana tein kuitenkin kaiken mitä lottana piti tehdä.
Uskon, että äitini yritti kaikkensa säilyttääkseen tasapainonsa oppilaiden ja talon henkilökunnan vuoksi. Hänen piti olla vahva. Seuraavana päivänä hän kertoi jo koonneensa itsensä – ”ja siitä se alkoi.”
”Sekä kotitalous- että maamieskoulu olivat vielä toiminnassa. Tyttöjen koulu lopetettiin hieman tavallista aikaisemmin. Maamieskoulun pojista osa joutui jo rintamalle, nuoremmilla koulu vielä jatkui. Lopettajaiset pidettiin kotimme olohuoneessa. Tilaisuus oli vaikuttava. Monet pojat itkivät.”
Koulun tiloissa alkoi monenlaista toimintaa. Suutarit tekivät ns. tallukoita ja emännät leipoivat leipää rintamalle lähetettäväsi. Ommeltiin lumipukuja ja kaasunaamareita. ”Maamieskoululla valmistettiin suksia, turkkeja, jalkineita ja alusvaatteita sekä leivottiin leipää. Joka kylässä neulottiin yksisormisia lapasia, kasvosuojuksia, villasukkia ja -paitoja.” Näin kerrotaan kirjassa Emäpitäjästä tehtaan varjoon. Elämää ja tapahtumia muuruvetisten matkassa.
Piharakennuksessa oli majoitettuna kaksi evakkoperhettä. Lauantaisin toisessa evakkoperheessä leivottiin piirakoita, toisessa sultsinoita. Voi että ne maistuivat! Erityisesti sultsinat ovat jääneet mieleeni. Päärakennuksen yläkerrassa taas majoittuivat Ilomantsin ja Petäjärven sukulaisevakot.
Elintarvikkeista alkoi olla pula. Vuonna 1939 perustettiin kansanhuoltoministeriö huolehtimaan elintarvikkeiden säännöstelystä ja tasapuolisesta jakelusta kansalaisten kesken. Maanviljelijöille määrättiin ns. luovutusvelvollisuus, joka koski kaikkia maatalouden tuottamia tarvikkeita. Kuluttajille jaettiin ostokortteja, joilla elintarvikkeita pystyi hankkimaan. Ostokorteista leikatuilla kupongeilla sai ostaa säännöstelyn alaisena olevia elintarvikkeita. Määräykset koskivat myös maamies- ja kotitalouskoulua ja Kauniinkankaan koulutilaa. Koulutila oli tuottaja, oppilaitos taas kuluttajia, molemmat olivat valtion laitoksia, joiden kirjanpidon oli täsmättävä. Päävastuu tämän suuren yhteisön ruokahuollosta ja monesta muusta toiminnasta oli äidilläni. Toki äitini mainitsi myös ns. muut tahot ruokatavaroiden hankinnassa Muistan itsekin noita hamstrausreissuja, kun soudettiin Kuninkaiseen – paikallinen maalaistaloon – voita hakemaan. Kortensa kekoon olivat omalta osaltaan kantaneet myös koulun oppilaat tuomalla jauhoja.
Erityisesti on jäänyt mieleeni eräs tapaus. Siihen aikaan ei Muuruvedellä ollut vielä eläinlääkäriä. Tiedettiin, että isäni joutui koulutilalla huolehtimaan eläimistä, ja agronomina oli toki perehtynytkin asiaan. Läheisen pienen talon isäntä tuli kysymään voisiko isäni tulla katsomaan sairasta lehmää. Pääsin mukaan tälle ”sairaskäynnille.” Navetta oli pieni ja pimeä. Muistan vain, että jotain lääkettä sairaalle annettiin. Seuraavana yönä heräsin, kun ovellemme kolkutettiin. Isäni oli jo avaamassa. En toki silloin ymmärtänyt asioiden kulkua ja merkitystä. Olin vain murheellinen pihalla vällyn alla makaavan lehmän puolesta. Kiitoksena avusta isäntä oli tuomassa lehmää pimeällä katseilta piilossa koulutilalle. Ruokaa sai isäntä ja ruokaa sai koulun henkilökunta. Yhdessä hoidettiin asioita – joskus vähän määräysten vastaisestikin.
Isä kutsuttiin palvelukseen aivan talvisodan loppuvaiheessa, jatkosodassa heti sodan syttyessä. Mitä moninaisin toiminta ”kotonani” kuitenkin jatkui. Yhtenä vuonna koulutilan tilanhoitaja, poikien puuntyönopettaja ja isäni – kaikki miehet olivat rintamalla. ”Sinä vuonna yritin räpeltää tilanhoidossakin.” Kirjeessään isälle hän pyytää anteeksi, kun ei ole kirjoittanut tarpeeksi usein. Väsynytkin hän myöntää olevansa. ”Hyvin täällä kuitenkin pärjätään. Syystyöt alkaa olla tehty – perunat on nostettu, ja pellot kynnetty.”
Äitini oli aina ollut aktiivisesti mukana useiden järjestöjen toiminnassa. Sota-ajan poikkeusoloissa hänen osaamistaan tarvittiin. Puheenjohtajana hän toimi ainakin Mannerheimin lastensuojeluliiton paikallisosastossa, Lotta Svärdin paikallisosastossa, paikallisessa sota-ajan kansanhuollossa ja Västinniemen kansakoulun johtokunnassa. Nykyään ehkä sanottaisiin, että hän oli verkostoitunut. Kontaktejaan ja aktiivisuuttaan hän pyrki käyttämään yhteiseksi hyväksi. Mannerheimin lastensuojeluliiton kautta saadut lastenvaatteet tulivat tarpeeseen. Vaatteistakin oli kova puute. Paikalliset olot tuntevat lotat olivat lähetyksiä selvittämässä – jakamassa sekä paikallisille että evakoille – eniten tarvitseville. Katsoa saa muttei koskea – tuo sääntö koski talon omia lapsia.
”Onko Annilla kahvia?” Tuo kysymys on vahvasti painunut mieleeni. Moninaisista tehtävistään väsyneenä äiti varmaan kotiin tuli – ja kahvia tarvittiin. Kotona auttoivat Anni, monivuotinen apumme, ja äitini äiti, ”Kuopion mummo”. Arki pyöri. Toki oman perheen ja läheistenkin asioista oli myös huolehdittava, vaatehuoltoa ja siihen liittyviä järjestelyjä kuvaa hyvin mummoni kirje äidille.
Aune rakas!
”Lähetän tämän Sirkan mekon Saaralle. Sirkka pyysi Sinua lähettämään aamulla niiden tavaroiden mukana sen leningin ja etuset myös. Liisa vihitään juhannussa niin viepi sen leningin pienennettäväksi jos se tarvitsee pienentää. Teidät kutsutaan myös sinne, teetä tyttöin mekot ja Antti Jussin puku siihen mennessä.”
Leninkejä kierrätettiin suvun kesken. Sirkka-tätini mekko tuli sisarelleni Saaralle, ja ilmeisesti äitini leninki pienennettiin Sirkka-tädille. Kahdesta vanhasta taas tehtiin yksi uusi. Nuhraantunut takki purettiin – kulumaton nurja puoli pääsi nyt esille – ja niin oli takki uudistettu. Erityisesti muistan yhden leninkini, keltaisesta ja ruskeasta vanhasta yhdistetyn. Tykkäsin siitä kovasti. Äitini olisi pannut sen jo matonkuteisiin – niin nuhraantuneen näköinen se hänestä oli. Piilotin sen patjan alle – toivoen, että äiti unohtaisi koko matonkuteisiin laiton, kun ei näkisi mekkoani vähään aikaan.
Mummin kirje jatkuu:
”Koita hommata Katrille ne pyörän kumit. Hänellä on pyörä. Katri soitti, että jos jollekin toiselle hommaisit ne kumit ja se möis sittä Katrille. Eikö tiakonissa eli terveyssisar sais lupaa ja antasivat sittä Katrille. Laita varmasti se kinkku aamulla. Tulen sittä Maija Leenaa Annin loman ajaksi hoitamaan.”
Terveisin Äiti
Jatkosodan syttyessä isäni kutsuttiin heti palvelukseen, sijoituspaikkana Joensuun lentokenttä. Venäjää ja saksaa osaavana hänen tehtävänsä oli selvittää naapureiden viestintää sekä helpottaa yhteistyötä saksalaisten ”Waffenbrudereiden” kanssa.
Äitini oli kaksi kertaa mukana viikon kestävällä kotiseutuyhdistyksen ja Lotta Svärdin paikallisosaston järjestämällä retkellä Syvärille, toisen kerran talvella ja toisen kesällä. Tavaraa heillä oli kummallakin kertaa mukana noin 800 kiloa – oli kahvia, perunoita, sianlihaa. Kyllä sianlihakastike pojille varmasti maistui ja oikea kahvi. ”Hyvin meidät otettiin vastaan.” Ensimmäisellä kerralla retkikunta meni etulinjoihin saakka.
Pelotti, mutta katsoin ympärilleni ja huomasin kaikkien seisovan päät pystyssä – niin tein minäkin.
Toisella retkellä vanhempani tutustuivat vuonna 1941 entiseen Hiilisuon sovhoosiin perustettuun suomalaiseen emäntä- ja isäntäkouluun Petroskoin eteläpuolella.
”Ensimmäiset sankarihautajaiset Muuruveden kirkossa olivat juhlalliset, hyvin koskettavat, kaikki olivat aivan hiljaa – itkivät. Suru oli yhteinen, se kosketti jokaista. Kirkon keskikäytävällä seisoi lottien kunniakuja – samoin kuin kaikissa muissakin sankarihautajaisissa.” Äitini oli yksi noista lotista – joka ainut kerta.
”Entä kun tieto sodan päättymisestä tuli, millaisia tunteita se herätti?”
Tieto sodan päättymisestä ja rauhanehdoista herätti monenlaisia tunteita – surua, huolta siitä miten tästä jaksetaan eteenpäin – mutta päällimmäisenä tunteena oli kuitenkin helpotus – suuri helpotus.
Työ Muuruveden kotitalouskoulun opettajana jatkui. Aktiivinen yhteiskunnallinenkintoiminta jatkui. Hän oli mukana kunnallispolitiikassa toimien mm. kunnanvaltuuston puheenjohtajana. Eduskuntaehdokkuudesta hän kieltäytyi.
Aika kuluu – siirrytään jatkosodan jälkeiseen aikaan ja isäni kohtaloihin. Muistan elävästi nuo tapahtumat. Olin tulossa Västinniemen kansakoulusta, jonne oli matkaa viisi ja puoli kilometriä. Kotini, Muuruveden maamieskoulun pihalle oli rakennettu uusi työkaluvaja. Vajan edessä seisoi kuorma-auto, tuollainen vanhanaikainen nokka-auto, joita näkee vain vanhoissa Suomi-filmeissä. Tietenkin menin katsomaan mitä siellä tapahtuu. Paikalla oli isäni, koulutilan työnjohtaja Eljas sekä vieraita miehiä. Vajan lattia oli kaivettu auki. Auton lavalle heiteltiin pyssyjä. Illansuussa auto ajoi pois. Isä joutui vankilaan.Miksi – sitä en täysin ymmärtänyt. Siitä olin kuitenkin varma, ettei isäni ollut tehnyt mitään väärää.
Paljon myöhemmin äiti kertoi, kuinka hän havahtui yöllä, kun isä nousi ylös – puki päälleen ja meni ulos. Ikkunasta hän näki isän lähtevän hevosella ja reellä – jonnekin. Koskaan äiti ei kysynyt minne isä meni. Hän tajusi, että nyt tapahtuu jotakin sellaista, josta hänen ei kuulu kysellä. Vasta, kun aseita tultiin hakemaan, hän ymmärsi. Lottana hän ymmärsi toimia oikein.
Isäni kuolema 1959 mursi äidin terveyden. Edessä oli muutto Kuopioon. Oli hyvästeltävä meille kaikille niin rakas Kauniinkankaan koulutila ja Muuruvesi.
Äitini saamien kunniamerkkien pitkä rivi kertoo hänen aktiivisuudestaan, ja varmasti myös aikaansaannoksistaan:
Ensimmäisen luokan vapaudenmitali
Talvisodan muistomitali
Suomen valkoisen ruusun mitali kultaisen ristin kera
Vapaussoturien Huoltosäätiön sininen risti
Suomen Huolto ry ansiomitali
Lotta Svärd järjestön ansiomerkki
Mannerheimin lastensuojeluliiton ansiomerkki
Vuosikertomus Lotta-Svärd yhdistyksen Muuruveden paikallisosaston toiminnasta vuodelta 1940 päättyy seuraavaan tekstiin. Uskoa eteenpäin ei menetetty. Kiitämme kaikkia paikallisosastomme lottia kuluneen vuoden aikana suoritetusta uhrautuvasta ja arvokkaasta työstä rakkaan isänmaamme hyväsi. – Me olemme paljon menettäneet viimeksi kuluneen raskaan vuoden aikana. Paljon rakkaitamme jäi palaamatta jälleenrakennustyöhön. Useat ovat menettäneet terveytensä. Osa maasta on ollut pakko luovuttaa, ja siten ovat monet menettäneet kotinsa. Korkeat lunnaat joutuu Suomi vapaudestaan maksamaan, mutta me tiedämme, että uhraukset eivät olleet turhia. Olemme myös paljon voittaneet. Vähäarvoisimmaksi ei suinkaan tule arvioida sitä voittoa, jonka yksimielisyydessä olemme saaneet. Jos tätä henkeä edelleen vaalitaan ja käytännöllisin toimin hoidetaan niin isänmaastamme tulee entistäkin voimakkaampi. Toivottavaa olisi, että tämä henki leviäisi kaikkialle. Vain siten voimme luoda sisään ja ulospäin voimakkaan Suomen.
Korkein työtämme siunatkoon jo alkavankin vuoden aikana.
Paikallisosaston puolesta Aune Kotiaho, puheenjohtaja
Galleria esittelyn kirjoittaja Kaisa Heikinheimo, pikkulotta
Tietolähteitä
EMÄPITÄJÄSTÄ TEHTAAN VARJOON
Elämää ja tapahtumia Muuruvetisten matkassa, toimittanut Anu Rissanen
MUURUVEVELTÄ MAAILMALLE
Sukutietoa ja muistelmia, Saara Nietosvaara o.s. Kotiaho, sisareni
Äitini Aune Kotiahon haastattelu vuonna 1957. Haastattelijana lankoni Aarno Nietosvaara.
Suomen Kansallisarkisto
Muuruveden paikallisosaston vuosikokousten pöytäkirjat v. 1937-1944