Kontkanen Anne
Anne Kontkanen toimi lottana toimisto- ja viestijaostossa.
Anne Alma Agnes Kontkanen (o.s. Ruottinen) syntyi 06.10.1922 Juuassa.
Annen Iida-äiti piti kahvilaa Juuan kirkonkylässä sijaitsevassa pienessä punaisessa talossa, jossa heidän kotinsakin oli. Iida oli kätevä käsistään ja Anne muisteli, että hänellä oli aina yllään kauniita äidin tekemiä vaatteita. Iida-äiti kuoli äkillisesti vuonna 1939, Anne oli tuolloin 16-vuotias ja hänen veljensä Alpo 13-vuotias.
Anne koulutie oli alkanut suoraan kolmannelta luokalta, koska koulukypsyyttä ei tuolloin mittailtu, vaan alle neljävuotiaana lukemaan oppinut tyttö oli seitsemänvuotiaana ” valmis” kolmannelle luokalle. Rahat eivät riittäneet kansakoulua pidempään koulunkäyntiin, mutta hän autteli äitiä kahvilassa ja oli tätinsä pikkuapulaisena sekä lapsenhoitajana vuonna 1930 syntyneelle Pirjo-serkulle.
15-vuotiaana hän sai mieluisan paikan myyjättärenä Heikki Ovaskaisen Elanto- kahvilassa ja kaupassa. Vielä vanhanakin hän muisteli leipomon omenaleivoksista ja vesirinkeleitä, joita parempia hän ei ollut koskaan myöhemminkään saanut.
Anne kertoi ajastaan lottana näin:
’’Vuoden 1942 ajan olin töissä Outokummussa Lottalassa, josta siirryin vuoden 1943 alussa Rukajärvelle.
Menomatka sinne oli pitkä ja kylmä. Ensin pääsin meijeriauton lavalla Nurmekseen, josta matkustin junalla Lieksaan, kolonnan lähtöpaikalle. Onnekseni serkkuni Unto Miettinen, joka oli lääkintäkersanttina Rukajärven suunnalla, oli palaamassa takaisin lomaltaan. Hän huolehti minusta kaikin tavoin ja järjesti minulle paikan kuorma-auton koppiin matkan ajaksi.
Matka alkoi illalla yötä myöten, Pitkän matkan jälkeen minun piti jäädä pois Kympin tienhaarassa, josta oli matkaa perille vielä kymmenisen kilometriä. Kauempana kuului laukausten ääniä, mutta siihen piti vaan jäädä hämärään talvipäivään odottamaan oikeaan suuntaan kulkevaa autoa. Yhtä aikaa oli kolonnasta pois jäänyt kapteeni Lyly, joka pysäytti kuorma-auton, jonka kopissa matkustin viimeiset kymmenen kilometriä perille saakka.
Tammikuusta 1943 syyskuuhun 1944 työpaikkani oli IVAK eli ilmavalvontakeskus Rukajärvellä.
Työhön kuului viestien ja sääsanomien vastaanottoa ja niiden eteenpäin toimittamista. Työ oli kiireistä ja tarkkaa. Lähin kenttämme oli Tiiksjärvellä. Meidän alueemme ylsi Paateneeseen, Uhtuaan ja Repolaan asti. Työvuorot olivat aina kolmen tunnin pituisia. Vaikka minulla olisi ollut vapaa yö, herkkäunisena herättelin samassa huoneessa sikeästi nukkuvia tyttöjä pitkin öitä työvuoroihinsa puolentoista vuoden ajan. Siitäköhän johtuivat öiset univaikeudet myöhempinä vuosinakin.
Rukajärven keskustassa toimi Korvenradio, josta kuultiin uutisia, säätiedot, viihdettä ja musiikkia. Radion päällikkönä oli näyttelijä Kauko Kokkonen. Vapaalla ollessamme kävimme toisinaan siellä korvikkeella ja kun ohjelmasta oli toisinaan puutetta, saimme joskus kuuluttaakin. Minäkin kuulutin muutaman kerran. Kolme-neljä kertaa vuodessa saimme viikon loman, jonka yleensä vietin Juuassa tai Joensuussa. Yhdellä lomalla matkustin käymään lotta- ystäväni luona Helsingissä asti.
Kerran alkukesällä, kun minulla oli vapaapäivä tulossa, sain komennuksen mennä kolonnan mukana Lieksaan ostamaan itikkaverkkoja, Mielelläni lupauduin ne hankkimaan. Menomatka sujui hyvin, ostin verkot ja kävin samalla serkkuni luona kylässä.
Illalla paluumatkalla autossamme oli edessä kuski ja kuriiri, takapenkillä uusi lääkintälotta ja minä.Ilma oli tihkuinen ja tiet huonot. Etummaisena ajoi varmistusauto, jossa oli sotilaita lavalla, seuraavana henkilöauto, me tulimme Oldsmobilessa kolmantena. Yhtäkkiä edessämme olleesta autosta moottori lensi ilmaan, kun se oli osunut lankamiinaan. Katsoin oikealle puolelle ja suoraan minuun päin katsoi vihollisen sotilas osoittaen meitä kainalossa olevalla konepistoolilla, ja hän avasi tulen meitä kohti. Sanoin heti lotalle: ovi auki, ja syöksyimme vasemmalle puolelle ojaan, kuriiri hyppäsi ulos. Ojassa kimpussamme oli valtavat itikkalaumat.
Kukaan ei loukkaantunut kummassakaan autossa, vaikka meidän autostamme löytyi yhdeksän luodinreikää. Luodit olivat osuneet etuistuimiin, omaan istuimeeni, pääni viereen ikkunaan ja takalasiin. Vihollinen oli ollut vähän hätäinen vetäessään lankamiinaa, koska miina osui toisessa autossa vain moottoriin, sekuntia myöhemmin olisi käynyt toisin.
Tankkiauto hinasi meitä Tiiksvaaralle saakka, jolloin kuljettajan täytyi katsoa avonaisesta sivuikkunasta, miten ohjata, kun kuraa lensi niin kamalasti, ettei tuulilasista nähnyt mitään. Loppumatkan IVAKiin pääsimme normaalissa autossa. Eräs matkalla ollut upseeri sanoi meille, että ymmärrättekö te, miten suuri varjelus teillä oli. Jumala varjeli teitä! Saattoi se niin ollakin.
Olin valvonut kaksi yötä matkoilla ja päivystysvuoroni alkoi melko pian perille päästyäni, Onneksi satoi, eikä ollut kiirettä. Jaksoin hoitaa oman vuoroni, vaikka olisi minun annettu vaihtaa vuoroa.
Kerran olin hiihtämässä lottakaverini kanssa ja näimme viholliskoneen kiertelevän korkealla taivaalla. Menimme kuitenkin kaiken varalta seisomaan ladon seinää vasten. Heiluttelin sauvaani ja kaivelin lumessa olevaa metallin palaa. Kun se tuli enemmän esille, säikähdimme, kun se näytti pommilta. Menimme kiireesti tiedottamaan asiasta, jonka jälkeen tarkistuksessa selvisi, että se oli ihan toimintakuntoinen suutariksi jäänyt pommi. Pioneerijoukot kävivät tekemässä pommin vaarattomaksi.
Sodan loppuaikoina siirryin kolmeksi viikoksi Pismajoelle ja sieltä vielä Tiiksjärvelle. Siellä oli kova tahti, kun taistelut olivat kovia. Kerran vuoroni aikana ikkunasta näkyi maataistelukone syöksyvän ja pommittavan kenttää melkein maan tasalla. Ei siinä ehtinyt kuitenkaan pelätä, kun oli koko ajan kiire omassa hommassa.
Sodan loputtua 5.9.-44 siirryin pariksi viikoksi arkistointihommiin. Vielä tuli yksi määräys palata takaisin, kun esimieheni, viestipäällikkö Eino Hulkko määräsi minut ensin viikoksi Repolaan ja sieltä Kajaaniin, jossa me seurasimme Lapin sodan aikaan saksalaisten liikkeitä.
Kajaanissa sairastuin kurkkumätään ja lokakuun lopussa jouduin Kajaanin kulkutautisairaalaan, joka oli tehty entisen karjakkokoulun tiloihin. Nielurisanikin leikattiin samalla sairaalareissulla, jonka takia sairaalassa olo venyi reiluksi kuukaudeksi. Parannuttuani sain kahden viikon loman, jonka jälkeen jouduin vielä palaamaan takaisin. Omasta yksiköstäni ei ollut enää ketään paikalla, enkä minä saanut kotiuttamispapereita sinä päivänä. Eräs ystävällinen lotta antoi minulle yösijan kodissaan, ja seuraavana päivänä sain tarvittavat paperit kuntoon ja matkustin junalla takaisin Joensuuhun.
Pääsin siviiliin kolme päivää ennen joulua 1944.’’
Anne avioitui Otto Kontkasen kanssa tammikuussa 1945 ja jäi sitten asumaan Joensuuhun. He
saivat kaksi lasta Jukan (s.1945) ja Eija-Leenan (1947).
Töissä Anne oli yli kymmenen vuotta miehensä perustamassa autoliikkeessä. Hän hoiti auto- ja traktorikauppojen paperitöitä ja kävi myös koulutuksissa, maatalousnäyttelyissä ja autoalan kokouksissa. Sodan jälkeen asiakkaat joutuivat odottamaan traktoreitaan ja autojaan melko kauan ja jonot olivat pitkät. Anne hoiti näitä asioita ja tutustui hyvin traktoreitaan odottaviin isäntiin, useimmat heistä halusivat, että rouva Kontkanen itse oli tekemässä paperit.
Vuonna 1962 Otto ja Anne erosivat ja Anne perusti Kemikalio-kauneushoitola Silvanan. Siitä alasta hän oli aina haaveillut ja toteutti toiveensa vihdoin. Hän paneutui tähän unelma-ammattiinsa erittäin hyvin, käyden paljon alan koulutuksissa ja kursseilla sekä kotimaassa että ulkomailla.
Joensuun yrittäjänaiset perustettiin vuonna 1950 ja Anne oli alusta asti mukana sen toiminnassa.
Hän toimi välillä yhdistyksen sihteerinä ja puheenjohtajanakin. Anne oli yksi vuonna 1967 perustetun Kemikalikauppiasliiton Joensuun osaston perustajajäsenistä. Näiden ohella oli myös Veteraanijärjestö hänen sydäntään lähellä ja hän oli sen toiminnassa mukana aivan viimeisiin vuosiin saakka. Yhdistystoiminnan lisäksi Annen harrastuksiin kuuluivat matkailu, naisvoimistelu, teatteri, hiihto, laskettelu, tanssiminen ja tärkeimpänä lukeminen. Välillä hän morsetti viestejä pöydän kulmaan uskomattoman nopeasti lastensa hämmästykseksi.
1980-luvun lopulla Albanian matkallaan hän tutustui tulevaan avomieheensä Jarl Rosqvistiin ja he elivät yhdessä yli kaksikymmentä vuotta. He asuivat osan ajasta Joensuussa, osan Helsingissä. Kunnon huonotessa he jäivät pysyvästi asumaan Helsinkiin.
Anne ehti viettää 95-vuotispäivänsä suvun ja ystävien kanssa syksyllä 2017. Juhlimassa oli mukana lapset, lasten lapsia ja lastenlastenlapsia.
Anne Kontkanen kuoli 10.11.2017 ja haudattiin toiveensa mukaisesti Hietaniemen veteraanilehtoon.
Äidin kertomuksen mukaan, tytär Eija-Leena Lehmuskallio