Kiviranta Anni
Anni Kiviranta toimi lottana varusjaostossa.
Anna (Anni) Vilhelmiina Kiviranta (o.s. Lahtinen) syntyi 26.5.1922 Sahalahdella (nyk. Kangasala).
Pääsiäisen jälkeen 1943 Anni lähti komennukselle Venäjän Karjalan Mäntyselkään, jonne suomalaiset olivat perustaneet sotilassairaalan.
AIKA ENNEN SOTAVUOSIA
Ennen vanhaan oli tapana, että pappi saattoi kirjata lapsen nimen kirkonkirjoihin toisin kuin vanhemmat nimen ilmoittivat, joten virallisesti esittelyssä oleva lotta on Anna Vilhelmiina, mutta koko pitkän elämänsä hänet on tunnettu Annina, suvun esivanhempien mukaan.
Anni (Anna) oli kuusilapsisen perheen nuorin. Lapset menettivät isänsä, Sahalahden Pakkalassa toimineen, nahkuri Kalle Lahtisen tapaturmaisesti 1923 Annin ollessa vain 9 kuukauden ikäinen. Albertiina-äiti avioitui uudelleen Annin ollessa 7-vuotias.
Koulun Anni aloitti kuusivuotiaan lähes valmiina koululaisena, mutta myös sen vuoksi, että koulusta sai ruuan. Lapset auttoivat maatilan töissä Albertiina äitiään, joka hoiti maatilaa ja karjaa, kaiken tämän lisäksi hän kutoi pääliinoja. 15-vuotiaana Anni kulki pyörällä 30-40 kilometrin matkoja, kaupitellen taloihin äidin kutomia liinoja.
Kun Kari Elkelä haastatteli Annia (2018) kirjaansa ”Sahalahti sisällissodasta asekätkentään”, kirjoitti hän Annin tarinoinnista seuraavaa: ”Kun emakko oli synnyttänyt tusinan verran porsaita, komensi äiti teini-ikään ehtineen Annin vahtimaan, ettei emakko vahingossa tallaa pikkuporsaita kuoliaaksi. Näin Anni asusti navetassa sikalavahtina runsaan viikon ja makasi yönsä pahnoilla.”
Kansakoulun jälkeen Anni kävi jatkokoulua pari vuotta. Koulun erikoisaineena oli kirjanpito, jonka osaamista hän tarvitsi myöhemmin työtehtävissään. Ompelijanoppeja hän sai jo 10-vuotiaana äidiltään ja Anni tunnettiin kylällä taitavana käsistään.
LOTTA ANNI LAHTINEN
Jatkosodan alettua oli pulaa ammattitaitoisista lotista. Kun Lottien varusjaoston päällikkö Lyydia Raivo kuuli, että Anni oli palannut takaisin kotiin kaupunkilähetyksen lastenhoitoharjoittelijan paikasta Tampereelta, tuli hän suostuttelemaan Annia lottatöihin. Lotille tyypillisiä harjoitteluaikoja, pääsykokeita tai kursseja ei vaadittu, vaan hän joutui suoraan varuslotan töihin. Anni liittyi Sahalahden Lotta-Svärd osastoon vuonna 1941. Hän oli tuolloin 18-vuotias. Lottapuvun hankkimisohjeet antoi yhdistyksen puheenjohtaja Kerttu Eskola. Kauppiaanrouva Anna Oja Sahalahden Pakkalan Kauppayhtiöstä hankki kankaat ja kaavat. Lottapukunsa Anni ompeli itse. Anni kertoo, että hänen mielestään lottapuku oli puhtaana ja silitettynä kaunis, joten millekään hienommalle asulle ei ollut tarvetta.
LOTTANA PIKONLINNASSA, MÄNTYSELÄSSÄ, JÄÄSKELLÄ JA JOUTSENOSSA
Vuonna 1942 Hänet komennettiin Pikonlinnaan (Kangasala), jossa hän työskenteli 1942-1943 neljän lotan ryhmässä, huolehtien sotilaiden varusteista, vaatteiden pesusta ja korjauksesta. Anni oli ainoa, joka sai käyttää parantolassa vuokralla ollutta sähköompelukonetta.
Pikonlinnaan tuli sairaskuljetus kaksi kertaa viikossa. Sotilaat olivat sairaita ja heissä oli täitä. Täit olivat suuri riesa, ne kutittivat ja olivat epämukavia. Niitä poistettiin ”tulitusuunissa”, mihin sotilaiden manttelit vietiin ja uuni kuumennettiin noin 120 asteiseksi, jotta täit häviäisivät. Juuriharjoilla Annikin puhdisteli mantteleiden taskuja ja reppuja. Mahdolliset luodinreiät paikattiin vaatteista ja vaatteet palautettiin puhtaina ja kunnostettuna takaisin varusteisiin. Annilla oli päällään valkoinen suojaessu, jotta mahdolliset täit eivät pääsisi lottiin, mutta lotat saivat niitä suojaessuista huolimatta.
Repuille oli oma ”reppuputka”, joka sijaitsi sairaalan käytävän päässä. Sinne sotilaiden reput vietiin puhdistettavaksi ja merkittäväksi. Kun sotilas pääsi pois sairaalasta, hän haki puhtaan reppunsa ”reppuputkasta”.
Pikonlinnassa ollessaan Anni sai tuberkuloositartunnan. Tuberkuloosin vuoksi jaloissa olevia vuotavia haavoja hoidettiin kotona ja Anni selvisi taudista. Koteloitunut tuberkuloosi puhkesi hänelle vielä 80-luvulla, muistuttaen kipeistä sotavuosista, mutta tauti hoidettiin hyvin.
Pikonlinnasta Anni palasi äitinsä anomuksesta takaisin kotitalon töihin. Jonkin ajan kuluttua Lyydia Raivo tuli kuitenkin pyytämään häntä taas varuslotaksi, tällä kertaa sotatoimialueelle. Pääsiäisen jälkeen 1943 Anni lähti komennukselle Venäjän Karjalan Mäntyselkään, jonne suomalaiset olivat perustaneet sotilassairaalan. Mäntyselässä varuslottien tehtäviin kuuluivat sotilaiden likapyykin pesu ja vaatteiden korjaus. Täälläkin työnteon kiusana olivat päässä ja vaatteissa kuhisevat täit ja täisauna lämmitettiin kahdesti viikossa.
Mäntyselässä oli 22 lottaa, 22 sairaanhoitajaa ja yksi naishammaslääkäri. Lääkäreitä oli 4, jotka kaikki olivat miehiä. Näin 45 naista pyöritti isoa sairaalaa. Annin esimies oli ylihoitaja. Pääemäntää sanottiin ”akaksi” ja ylilääkäriä ”ukoksi”. Kun sairaala Mäntyselässä lopetettiin, varusteet evakuoitiin Rovaniemelle. Anni sai työstä erinomaisen työtodistuksen ja sen kirjoittanut ylihoitaja lupasi työpaikan Helsingistä.
Eivät Annin työt loppuneet vielä Mäntyselkään, vaan hänet siirrettiin Pohjoiseen, Jääskelle, koska venäläiset olivat hyökänneet Kannakselle. Jääskellä hän oli viikon, kunnes sai siirron Joutsenoon, jossa oli toimiva sairaala, johon tuotiin loukkaantuneita Kannakselta.
SODAN PÄÄTYTTÄ
Kun Helsingin sairaalassa tuli liinavaatevaraton hoitajan paikka auki, oli Anni mainioine suosituksineen ykkössijalla. Asuntopulan vaivaamassa Helsingissä valituksi tulon esti kuitenkin maalaisuus. Ylilääkäri päätti, että paikka pitää antaa jo Helsingissä asuvalle. Näin Anni jäi syntymäpitäjäänsä Sahalahdelle.
Sodan loputtua suojeluskunnat ja lottatoiminta kiellettiin välirauhasopimuksen perusteella. Myös Lotta Svärd -järjestö lopetettiin ja Anni riisui kaikki lottiin liittyvät asiat, koska ne oli käsketty hävittää. Kun Anni tuli junalla Tampereelle, ylihoitaja saattoi hänet junasta ja kysyi, uskaltaako hän mennä ja oliko kaikki hyvin…?
Anni oli peloissaan kotonakin ja piilotti yhden lottamuistonsa, lottamerkkinsä, kotitalonsa takana olevaan kivikkoon, voipaperiin käärittynä. Lottapuvusta hän otti hihat pois ja piti sen takin alla loppuun navettatöissä.
VAINOLAINEN AHDISTELEE
Haastatteluteksti Kari Elkelän kirjasta Sahalahti sisällissodasta asekätkentään (2018):
Vaikka sotavuosien kokemukset olivat kovia nuorelle naiselle, vieläkin suuremman järkytyksen hän koki sotien jälkeen, jolloin hän asusti kotitalossaan vanhan parin kanssa. Talon läheisessä metsikössä oli jo pari päivää hiippaillut joku outo mieshenkilö. Silti talon ovet pidettiin ajan tavan mukaan kesällä koko päivän avoinna.
Kun Anni oli yksin kotona, ryntäsi keittiöön tämä mies, joka osoittautui paikkakunnalla aiemmin asuneeksi metsäkaartilaiseksi. Mies kysyi Annilta nimen ja karjahti: Olitte sodassa Neuvostoliittoa vastaan! En ollut ketään vastaan, mutta korjasin, silitin ja manklasin vaatteita, Anni vastasi. Taidatte olla sotahullu! mies ärjyi. Tein sen mitä käskettiin, vastasi Anni. Mies otti esiin jonkun paperin ja ärähti: Tohon nimi! Kauhistunut Anni sai änkytettyä: En laita, kun en ole pahaa tehnyt enkä tarkoittanut. Entistä vihaisemmaksi tullut mies rähjäsi: Nimi tohon! Jos ei tuu nimee, niin tehdään mitä tykätään ja viedään Siperiaan asti! Paperin teksti ei ollut Annille vieläkään selvinnyt, mutta hän sai sanottua: Kyllä minä sen nimen laitan, jos se sillä selvä on.
Vasta Neuvostoliiton hajottua, Anni uskalsi puhua vaikeasta asiasta ja jonkun tuntemattoman miehen ahdistelusta kotonaan Sahalahdella. Niiden muistojen kertominen on ollut jopa omille 50-luvulla syntyneille lapsille ahdistavaa kuunneltavaa ja katseltavaa, se kyyneleiden määrä, äidin tuska ja vapina – ja ollaan jo 2000-luvulla. Näille traumaattisille tarinoille ei ole hänen omat lapsetkaan oikein löytäneet ymmärtäjiä ja jakajia tai oikeita kuuntelijoita ei ole osannut etsiä. Ei turhaan puhuta ”sodan varjossa syntyneistä lapsista”, joita me 50-luvulla syntyneet lapsetkin vielä olemme.
SODAN JÄLKEEN – KONEKUTOJASTA EMÄNNÄKSI
Vuonna 1945 Anni oli pääsiäisestä itsenäisyyspäivään Tampereelle kampaaja-harjoittelijana, vaikka hänen äitinsä vastusti ankarasti tällaista ammatinvalintaa. Sahalahdelle palattuaan hän leikkasi, kotitilan muiden töiden ohella, paikkakuntalaisten hiuksia.
Varsinainen ammattikoulutus Annilta puuttui. Hyvä tilaisuus tarjoutui kuitenkin kotipaikkakunnalla, kun Hämeen-Satakunnan kotiteollisuusyhdistyksen kiertävä naiskotiteollisuuskoulu järjesti vuoden kestävän kudonta- ja ompelukurssin. Keväällä 1949 Anni sai koulusta erinomaisen päästötodistuksen.
Koulun päätyttyä Anni aloitti kotonaan konekutojan ammatin. Hän kutoi sukkia, villapaitoja ja välihousuja niin naisille kuin miehillekin. Lanka saatiin villoihin vaihtamalla H. Liljeroos Oy:ltä Tampereelta. Työtä oli niin paljon, että parhaimmillaan Annilla oli töissä kaksi apulaista. Kappaleita kudottiin kahdella koneella ja yksi työntekijä neuloi niitä yhteen valmiiksi vaatteeksi.
Anni avioitui Eero Kivirannan kanssa 1949. Eero oli haavoittunut rintamalla ja oli sotainvalidi. Lunastettuaan yhdessä Annin kotitilan Sahalahdella kokonaan itselleen, he alkoivat viljellä maata, pitivät muutamaa lypsylehmää, sekä tuottivat kananmunia myös myyntiin. Lasten synnyttyä Anni lopetti kutomatyöt ja päätti keskittyä emännän tehtäviin.
Lasten vähän kasvettua Anni alkoi vielä kutoa kangaspuilla täkänöitä myyntiin Tamperelaiseen lankaliikkeeseen. Se ei kuitenkaan ollut tuottoisaa työtä ja näin kutominen jäi harrastukseksi. Kutomakoneella syntyi edelleen villavaatteita koko suvun ja naapurin lapsille. Kangaspuilla itse tehtyjä pellavaisia pöytäliinoja ja poppanoita on kymmeniä jaettavaksi, kun hänestä aika jättää.
Anni jäi leskeksi huhtikuussa 2006. Hän elelee nyt yksin Eeron kanssa yhdessä 1968–70 rakentamassaan omakotitalossa, Kangasalan kotihoidon päivittäisten käyntien turvin. Siivoojan käy joka toinen viikko ja jalkahoitaja sekä kampaaja ovat nyt käyneet kotona, liikkumisen ollessa entistä rasittavampaa ja Covid19-viruksen vaikeutettua elämää. Tyttäret hoitavat talon muita asioita, jotta lämpöä riittää, vaatteet ovat kunnossa ja lääkärissä on aina oma läheinen turvana. Puutarha on iso, kaunis ja vehreä hänen kulkea päiväkävelyitä rollaatorin turvin.
Annilla on kaksi tytärtä (synt. 1951 ja 1953) sekä 2 lastenlasta ja 5 lastenlastenlasta. Tätä kirjoittaessa lähisuku odottaa isomummun 99-vuotis syntymäpäivää 26.5.2021.
Kivikkoon piilotettua Lotta -neulamerkkiä ovat myös lapsenlapset yrittäneen löytää (2020) kivikosta metallinpaljastimilla, mutta toistaiseksi tuloksetta.
Lottaesittelyn kirjoitti nuorempi tytär, perustaen jutut Annin lähisuvulle kertomiin tarinoihin ja Kari Elkelän kirjahaastatteluun. Tytär on kirjoittanut vainolaisesta kertovaan juttuun myös omia tuntemuksiaan.