Kimmo Helvi
Helvi Kimmo toimi lottana keräys- ja huoltojaostossa sekä toimisto- ja viestijaostossa Miehikkälässä.
Helvi Iines Kimmo (ent. Inkeroinen, os. Kimmo)
Nuoruusvuodet
Helvi Kimmo syntyi kotitilallaan Miehikkälässä 14.3.1916. Hän kävi Suur-Miehikkälässä kansakoulun sekä Lounais-Karjalan kansanopiston Virolahdella.
Helvi liittyi Lotta Svärd -järjestöön vuonna 1932 heti iän salliessa. Samana vuotena hän, äitinsä kannustamana, liittyi myös Martta-järjestöön.
Noita alkuvuosia lottatoiminnassa hän muisteli: ”Oli suojeluskunnan harjoituksia, joissa lotat muonittivat, oli prosenttimarsseja ja hiihtoja, oli kursseja, joissa koulutettiin erilaisiin tehtäviin järjestön riveissä.”
”Mahtava oli suojeluskuntaväen kesäjuhla Viipurissa (1936). Olin mukana suuressa lottakuorossa. Viipuri oli tungokseen asti täynnä suojeluskuntapukuisia miehiä ja harmaapukuisia lottia. Se oli juhlaa, mutta arki vaati aherrusta ja järjestön jäsenet koulutusta. Isänmaan puolustaminen oli toiminnan tarkoituksena. Itsenäisyytemme oli nuori ja sen hinta kallis, arvet aristivat ja epäluuloisina seurattiin toistemme tekemisiä. Emme aavistaneet, mitä edessämme on.”
Helvi Kimmo avioitui 1936 Reino Inkeroisen kanssa. Reino puolestaan oli liittynyt Miehikkälän suojeluskuntaan heti kun mahdollista. Hän muutti Kimmolle kotivävyksi ja lähti seuraavana vuotena suorittamaan asevelvollisuutta JP 2:een Valkjärvelle. Reino vapautui vakinaisesta palveluksesta alikersanttina 17.3.1937.
Kimmolla elettiin hyvää aikaa, suunniteltiin parannuksia, pellot kasvoivat hyvin ja karja lisääntyi, mutta maailmalla tilanne kehittyi huolestuttavaan suuntaan. Helvi muisteli: ”Kesä 1939 oli lämmin ja tuntui, että kaikki tuleentuu nopeasti. Maailman tilanne tuntui jännittyneelle, mutta ei sitä osattu aavistaa, että se oli niin räjähdysaltis. Kannaksella tehtiin linnoitustöitä vapaaehtoisin voimin. Isäkin lähti sinne viikoksi.”
Talvisotaan
Reino kutsuttiin kertausharjoituksiin 22.7.1939 ja sieltä Kannaksen suuriin sotaharjoituksiin. Hän pääsi kotiin 15.8. syystöihin, mutta jo lokakuussa tuli kutsu ylimääräisiin harjoituksiin. Helvi:
Miehet kokoontuivat kirkolle ja sieltä lähtivät marssimaan kohti Muurolaa. Lotat oli komennettu sinne keittämään hernekeittoa. Muistan, kuinka puhdistimme herneitä ja itku kuului vähän joka puolelta.
Ruokailun jälkeen miesten marssi jatkui kohti Taavetin rautatieasemaa.
Helvi oli lotta-arvoltaan keräys-, kanslia- ja viestilotta kuuluen Miehikkälän paikallisosastoon toimien rauhan aikana harjoitusten muonittajana. Sodan aikana hän toimi kyläosaston puheenjohtajana ja paikallisosaston johtokunnassa. YH:n alkaessa hän sai suojeluskunnan esikunnalta kahden muun lotan kanssa käskyn Suur-Miehikkälän puhelinkeskukseen, jota hoidettiin ympäri vuorokauden 8 tunnin vuoroissa.
Helvi muisteli: ”Tuli marraskuun loppu ja kaikki romahti. Neuvostoliiton armeija ylitti rajan ja hyökkäsi Suomeen.” Reino palveli silloin K-TP 11:ssä Keski-Kannaksella, hän kirjoitti: ”Minä rukoilen Jumalaa, teidän puolestanne, että te siellä saisitte elää vapaassa Suomessa, vaikka se sitten vaatisikin meidän henkemme.” Reino siirrettiin 18.12.39 pikakiväärin johtajaksi Er.P 4:ään.
Alkuhämmingin jälkeen Suomi taisteli sitkeästi, vihollisen hyökkäys pysäytettiin Kannaksella Mannerheim-linjalle ja Laatokan pohjoispuolella saatiin merkittäviä voittoja. Vihollinen kävi jatkuvaa kulutussotaa kouluttaen samalla uusia joukkoja läpimurtoa varten. Vihollinen pääsi murtoon Summassa Lähteen lohkolla ja ylipäällikkö antoi 15.2.40 käskyn vetäytymisestä väliasemaan.
Helvin komennus puhelinkeskukseen kesti talvisodan loppuun saakka. Sen lisäksi lotat saivat ilmavartiotehtävän 4.-12.3.40 väliseksi ajaksi yhdessä suojeluskunnan poikaosaston kanssa. Tässä vaiheessa koko Kimmon perhe oli vahvasti maanpuolustustehtävissä. Reino taisteli Keski-Kannaksella Er.P 4:n riveissä, Helvi toimi viestilottana puhelinkeskuksessa ja vuoro öinä ilmavalvontatehtävissä, hänen isänsä taisteli Virolahden rannikolla Miehikkälän suojeluskuntakomppanian riveissä ja äitinsä hoiti karjatilan eläimet ja tuotannon.
Helvi muisteli talvisodan rauhaa:
Tuli 13. päivä maaliskuuta. Olimme valmiit lähtemään. Käsky oli jo annettu. Äiti olisi ajanut orilla ja minä tammalla.
Oli kuitenkin kuulunut huhuja rauhasta ja evakkoon lähtijät jäivät odottamaan uutisia.
”Niin se välirauha sitten julistettiin, kuuntelimme sitä helpottuneena vaan, kun ehdot saneltiin, istuimme järkyttyneinä itkien raskaita aluemenetyksiä. Miehet olivat urhoollisesti taistelleet, kaatuneet ja haavoittuneet. Kotirintamalla olimme tehneet parhaamme ja kaikista uhrauksista huolimatta menetimme suuren kappaleen kaunista Karjalaa. Me jäimme tähän välirauhan rajalle, mutta suru sydämessä ajattelin Karjalan kansan evakkotietä-”
Välirauhan aika
Reino lomautettiin toistaiseksi 23.4.1940 ehtien sopivasti toukotöihin. Miehikkälä oli nyt rajapitäjä. Kimmon ylätuvassa toimi lottien kanttiini ja riihellä toimi ETp. Maatöiden lisäksi panostettiin vapaaehtoiseen maanpuolustukseen, Helvi toimi lottien kyläosaston puheenjohtajana ja Reino suojeluskunnan kyläpäällikkönä.
Talvisodan jälkeen kenttäarmeija ryhmittyi puolustukseen pitkin itärajaa, Miehikkälän puolustuksesta vastasi 3. Divisioona, joka elokuussa supistettiin prikaatiksi. Pitkin itärajaa rakennettiin uutta pääpuolustuslinjaa, joka aikanaan sai nimen Salpalinja. Linjan tuntumaan rakennettiin joukoille parakkivaruskuntia ja linnoittajille parakkikyliä.
Talvisodan kokemusten perusteella prikaatit saivat käskyn perustaa ja kouluttaa linnoitusjalkaväkiyksiköitä puolustuslinjan runkomiehitykseksi. Noin 1/3 miehityksestä koottiin prikaatien varusmiehistä ja 2/3 paikallisista reserviläisistä, että nämä suojajoukot saataisiin nopeasti kokoon. 3. Prikaatin tehtävänä oli muodostaa Linnoituspataljoona 3. Pataljoona kutsuttiin kertausharjoituksiin kuudeksi vuorokaudeksi 17.3.1941. Kersantti Reino Inkeroisen tehtävä Lin.P 3:ssa oli jääkäripuolijoukkueen johtaja.
Helvi ja Reino olivat saaneet pojan kesäkuussa 1937, toinen poika syntyi toukokuussa 1941. Suojajoukot kutsuttiin aseisiin 10.6.1941. Helvi muisteli:
Tulevaisuus näytti taas epävarmalle. Reino oli joutunut lähtemään sotaan suoraan navetan tiilien lyönnistä. Se puuha oli aloitettu heti toukotöiden päätyttyä. Työ loppui lyhyeen, kun lähtökäsky tuli.
Jatkosotaan
Reinon kirjeessä Ylämaalta 22.8.41 valettiin uskoa tulevaisuuteen: ”Viime yönä katsottiin, kun se kirottu poltti kyliä ennen lähtöään. Näkötornista saattoi laskea useita kymmeniä tulipaloja, joista toiset käsittivät koko suuria kyliä.”
”Kyllähän mekin saadaan jo tämän sodan jälkeen elää rauhassa, ettei aina tarvi olla näissä sotahommissa.”
Helvin muisteluista: ”Syksyyn mennessä hyökkäysvaihe Kannaksella pysähtyi ja muuttui asemasodaksi. Linnoituspataljoona 3 pysähtyi Terijoelle. Toimintaa ei juuri ollut paitsi joskus Suomenlahden jäällä hiihtopartiossa.”
Sodan jatkuessa lotilla riitti monenmoista puuhaa, muonitusta, varusteiden keräystä ja kunnostusta. Hyvä, että ehti kaikki tehdä.
Reino pääsi jouluksi 1941 lomalle. Helvi muisteluista: ”Jouluaamuna lähdimme Reinon kanssa joulukirkkoon. Aisakello helisi iloisesti, kun hiljalleen ajelimme lumisen maiseman keskellä kohti valaistua kirkkoa.”
Lin.P 3 sai 13.3.1942 käskyn asettaa JR 47 esikunnan käytettäväksi erikoistehtävää varten kaksi ryhmää hyviä hiihtäjiä ja ampujia. Komentaja määräsi tehtävään 7 aliupseeria ja 12 miestä, johtajaksi kersantti Inkeroisen. Komennuskunta muodosti osan koottavasta JR 47:n jääkärijoukkueesta. Kuljetus kohti Kotkaa lähti Raivolan asemalta ja tehtävä liittyi kenraali Pajarin johtamaan Suursaaren valtausoperaatioon.
Operaatiota valmisteltiin huolella, Reino ehti osallistua kolmeen hiihtopartioon. Hyökkäyksessä 27.3.42 hän toimi ryhmänjohtajana iskuosastossa, jonka tehtävänä oli Haukkavuoren valtaaminen. Tehtävä onnistui, mutta kersantti Inkeroinen kaatui taistelussa.
Samoin onnistui koko Suursaaren valtaus, kenraali Pajari järjesti valtausparaatin 28.3. Suurkylän lahdella.
Helvi muisteli: ”Sain hänen osoitteensa ja kirjoitin hänelle kaksi kirjettä, mutta häneltä ei kuulunut mitään ja sitten, ne lähettämäni kirjeet tulivat takaisin. Radiosta oli kuultu, että Suursaari oli vallattu.”
Helvin isä lähti Haminaan selvittämään asiaa. Lomalle päässeeltä valtaustaisteluun osallistuneelta kyläläiseltä hän sai musertavan tiedon, kersantti Inkeroinen oli kaatunut.
Reino haudattiin Miehikkälän sankarihautausmaahan 16.4.1942.
Sota jatkuu, elämä jatkuu
Helvi: ”En muista kahdesta ensimmäisestä vuodesta muuta kuin joitakin erikoisia tapauksia. En huomannut kevään edistymistä, raahustin aamusta iltaan kalpeana ja laihana ja äidin kehotuksesta tein minkä tein. Minulla ei ollut elämänhalua, ei työhalua eikä ruokahalua.”
Reinon kaatumisen jälkeen kaikki jähmettyi paikalleen. Syksyllä oli kuitenkin ratkaistava karjarakennuksen kohtalo. Päätettiin aloittaa uuden karjarakennuksen rakentaminen heti keväällä 1943. Reinon tekemiä tiiliä oli paljon valmiina, mutta lisää tarvittiin, samoin muuta materiaalia. Rakennustyöt aloitettiin keväällä heti lumien sulettua ja vaikeuksista huolimatta rakennus valmistui niin, että karja saatiin uuteen navettaan marraskuussa 1943.
Suomen rintamalla asemasota jatkui, mutta tilanteemme heikkeni venäläisten murtaessa Leningradin saartorenkaan helmikuussa 1944 ja saksalaisten vetäytyessä Narvan linjalle. Liittoutuneet tekivät maihinnousun Normandiaan. 6.6.1944. Kesäkuun 9. päivänä alkoi Neuvostoliiton suurhyökkäys Kannaksella. Pääpuolustusasema jauhautui tykistötulessa Valkeasaaren lohkolla. Suomalaiset vetäytyivät viivyttäen ensin VT-asemaan (Vammelsuu-Taipale) 12.6. ja sieltä edelleen VKT-linjalle (Viipuri-Kuparsaari-Taipale) 20.6. Viipuri menetettiin 20.6.1944.
Evakkoon
Neuvostoliiton hyökkäyksen edetessä eteni myös siviilien, karjan ja materiaalin evakuointi. Viipuri evakuoitiin 15.6.44, käytännössä koko kannaksen väki oli evakkomatkalla.
Helvi muisteli: ”Juuri juhannuksen edellä alkoivat evakuoinnit. Tästä oli mennyt jo monen pitäjän väkeä. Säkkijärveläinen pariskunta tuli kuormineen ja pysähtyi meille lepäämään. Vaimo oli uupunut ja hermostunut, käski meitä kokoamaan tavarat ja lähtemään kiireesti perään. Pariskunta lähti jatkamaan evakkotietään ja me aloimme heinätyöt.”
Miehikkälän ja Virolahden vuoro tuli 6.7.44 klo 6:00 V AK:n käskyllä. Ratkaisutaistelut olivat silloin käynnissä VKT-asemassa ja Viipurinlahdella.
Helvi muisteli: ”Heinät olivat seipäillä ja me pakkasimme sen, minkä mukaan voi viedä. Lipaston laatikoihin pakattiin tärkeät paperit ja valokuvat. Evakuoitavat eläimet varustettiin korvamerkeillä.”
Helvi yhdessä naapurin ja hänen vanhimman poikansa kanssa kuljetti maanteitse lehmät Liikkalan asemalle, muu väki ja tavarat vietiin kuorma-autolla radan varteen. Lastaus junaan tapahtui kuitenkin Inkeroisten asemalla. Evakkomatka jatkui rautateitse Satakuntaan.
Torjuntavoitto – paluu evakosta
Suomen armeija pysäytti vihollisen etenemisen sekä Kannaksella että Laatokan pohjoispuolella. Neuvostoliiton suunnitelmana oli jatkaa hyökkäystä, mutta edessä oli vielä Salpalinja, jonka murtamiseksi olisi tarvittu runsaasti lisää joukkoja ja materiaalia. Siihen Neuvostoliitolla ei silloin ollut varaa päätavoitteen ollessa Keski-Euroopassa.
Suomen saavuttama torjuntavoitto avasi mahdollisuuden sodasta irtaantumiseen, sopimuksen mukaan aselevon piti alkaa 4.9.44 klo 7.00. Välirauhan sopimus Suomen sekä Neuvostoliiton ja Iso-Britannian välillä allekirjoitettiin Moskovassa 19.9.1944.
Tilanteen kehitys mahdollisti evakkojen paluun lokakuussa niille, joiden koti oli jäänyt Suomen puolelle, kuten miehikkäläläisille. Kimmon evakot saivat varattua Risten asemalta pitkän venäläisen umpivaunun. Ehtona oli kuitenkin kiireinen lastaus saman vuorokauden aikana. Lastaus onnistui, Ihmiset, karja ja tavarat samassa umpivaunussa matkattiin Taavetin asemalle. Loppumatka 35 km kotiin tuttuun tapaan maanteitse lehmät ajaen, muut kuorma-autolla.
Helvi muisteli: ”Kun illan suussa pääsimme kotipihalle, lehmät menivät juosten navettaan. Saivat heiniä eteensä ja kuivat alukset mihin käydä nukkumaan.”
”Meillä oli omassa hallinnassa suuri kamari ja pieni kamari. Tupaan oli sijoittunut sotilaskoti ja sen johtajatar asui sänkykamarissa. Sotilaita kulki edestakaisin, ei ollut rauhallista hetkeä, kun keskiyöllä.”
Helvi käsitteli noita loppuvuoden 1944 tapahtumia ja tuntoja Miehikkälän Marttayhdistyksen juhlassa 4.2.1996 pitämässään juhlapuheessa: ”Suojeluskunnat lakkautettiin eduskunnan täysistunnossa 3.11.1944. Lotta-Svärd järjestö lakkautettiin 23.11.1944. Tämä oli odotettavissa. Olihan järjestö alun perin perustettu Sk:n työn tukemiseen. Järjestössä oli vuoden 1943 lopulla jäseniä, veteraani ja kannattajajäsenet mukaan lukien 179.755 jäsentä ja pikkulotissa 48.458 jäsentä.
Lotta-Svärd järjestön lakkauttaminen oli ankara isku. Muistan, kuinka itkien keräsin kyläosaston lottien arkiston ja toimitin sen paikallisosastolle. Lähes 25 vuoden lottien uhrautuva työ tuntui kuin valuneen hukkaan – mutta nyt ajattelen, että se ei ollut turhaa.
Olemme kaikesta huolimatta itsenäinen kansa, joskin paljon menettäneinä, monet vaikeudet läpikäyneinä.”
Sotien jälkeen
Helvi eli kotitilallaan ensin vanhempiensa ja poikiensa, sitten vuodesta 1969 alkaen yksin. Tilan pellot vuokrattiin 1965, mutta metsänviljely jatkui.
Yksin asuessaan Helvi otti osaa yhteisiin harrastuksiin. Martta-toiminta oli niistä keskeisin. Hän toimi 8 vuotta Miehikkälän Marttayhdistyksen puheenjohtajana, myös Kaatuneitten omaisten liiton paikallisosaston asiat saivat hänen huomionsa. Kuorotoiminta pysyi pitkään ohjelmassa ja mielen virkistystä toivat monet matkat, odotetuimpia taisivat olla ruskaretket Lappiin tutussa seurassa. Helvi myös kutoi ja kirjoitti runoja, joista on painettu vihkonen Runoja laatikosta.
Lyhyt lainaus puheesta, jonka hän piti Miehikkälän itsenäisyyspäivän juhlassa 1982, valottaa hänen tuolloisia tuntojaan. (Puhe on julkaistu Huoltoviestissä N:o 1 1983.):
”Sodat ja väkivalta riehuvat aiheuttavat yhä uusia pakolaisjoukkoja, sairautta ja monen moista ahdistusta. Me täällä Pohjois-Euroopassa olemme saaneet elää rauhassa. Harras toiveemme on, että rauha säilyisi edelleen ja saisimme tehdä työtä rauhan ja koko ihmiskunnan hyväksi. Kun tuolla Miehikkälän kirkon vierellä pysähdyn sankarihaudalla olevan muistomerkin äärellä, minua hätkähdyttävät sanat, jotka muistomerkkiin on valittu. ’Mitä vaatii Suomessa isänmaa, se isästä poikaan maksetaan.’ Ne sanat sanovat paljon. Ne ovat lupaus itsenäisen isänmaan säilymisestä kaikissa vaiheissa.”
Helvi Kimmo kuoli tammikuussa 1997 Miehikkälässä.
(Palkitsemiset mm: Talvisodan mm, Marttojen kultainen ansiomerkki, hänelle myönnettiin Rintamapalvelustunnus toiminnasta puhelinkeskuksessa sekä ilmavartiossa sotatoimialueella.)