Kantanen Liisa
Liisa Kantanen toimi lottana ilmavalvonnassa Ihantalassa.
Liisa Kantanen oli Ihantalassa ilmavalvontalottana jatkosodan aikaan. Hänen muistiinsa on jäänyt erityisesti alkukesä ja juhannuksen aika 1944.
Liisalle ja viidelle muulle lotalle oli järjestetty asuminen Vakkilaisen talossa. Yksi lotista oli talon tytär, kaksi muita Ihantalan kylän tyttöjä. Liisa ja kaksi muuta olivat tulleet muualta päin Suomea. Talo oli iso, ja siellä oli tilaa niin heille, kuin talon omalle väelle. Talossa asuivat sen isäntä ja emäntä, sekä heidän tyttärensä. Perheen poika oli rintamalla, toinen poika ja vävy olivat kaatuneet. Heidän käyttöönsä oli annettu kaksi huonetta: lotat asuivat kammarin puolella, vartiopäällikkönä toiminut mies toisessa huoneessa.
Ilmavalvontaporukalla oli omat armeijan muonat, jotka toimitettiin heille Viipurista valmiiksi mitattuna ja punnittuna. Ruokaa oli yleensä todella vähän ja se oli kehnoa. Liisa muistelee suurella kiitollisuudella talon emäntää, joka antoi heille omista ruuistaan, erityisesti pyhänä. Vastapalvelukseksi lotat tekivät pieniä hommia, mitä nyt pyydettiin tekemään. Heillä oli talon väen kanssa hyvät suhteet. Joihinkin muihinkin kyläläisiin lotat pitivät yhteyttä, mutta kaikissa kylän taloissa ei ollut asukkaita, sillä kaikki eivät olleet palanneet vielä edellisestäkään evakosta.
Vakkilaisen talon pihassa oli iso kivi, jonka päälle oli rakennettu ilmavalvontatorni. Siellä oltiin öisin, päivällä lotat olivat toisessa tornissa metsässä. Ilmavalvontaa tehtiin yöllä pihassa, sillä se oli heille turvallisempaa kuin kauas metsään meneminen öiseen aikaan. Ilmavalvontaa lotat tekivät kukin vuorollaan. Olisi tehtävää saanut hoitaa pareittainkin, mutta silloin olisi pitänyt olla vartiossa kahden vuoron verran. Koska nukkuma-aikaa oli muutenkin vähän, kukaan ei ollut halukas tuosta arvokkaasta ajasta luopumaan. Heidän tuli ilmoittaa kaikista lentokonehavainnoista Viipurin ilmavalvontakeskukseen IVAKiin. Loppuaikoina, kun taistelut alkoivat olla aina vain lähempänä, olivat jo puhelinlinjatkin Viipuriin poikki. Silti he hoitivat ilmavalvontatehtävänsä kuin aina ennenkin. Koska miehiä tarvittiin rintamalla, Liisa kävi komennuksensa aikana Hämeenlinnassa kurssin, joka pätevöitti hänet toimimaan porukkansa vartiopäällikkönä, jos tarve olisi vaatinut.
Vakkilaisen talon pihassa oli iso kivi, jonka päälle oli rakennettu ilmavalvontatorni. Siellä oltiin öisin, päivällä lotat olivat toisessa tornissa metsässä.
Ilmavalvontatornista lotilla oli näkymät kylälle ja kirkolle. Heillä oli näkymä myös läheiselle maantielle, ja he näkivät pitkät evakoiden jonot kulkemassa poispäin kannakselta pakoon venäläisiä. Vaikka kotinsa jättäneiden ihmisten virta kulkikin aivan heidän ohitseen katkeamattomana, eivät evakot tai lotat pysähtyneet toisiaan jututtamaan, kiire oli molemmin puolinen. Sodan tapahtumista lotat eivät tienneet sen enempää, kuin mitä radiossa kerrottiin. Kuitenkin ymmärrettiin, että Kannaksella sodittiin kovasti, ja venäläinen on tulossa kovaa vauhtia.
Liisa ei muista koskaan pelänneen niin paljon kuin silloin, kun Viipuri paloi. Kaupunkia pommitettiin, ja Viipurissa räjähti ammusjuna. Koko kaupunki paloi. Sodan äänet kuuluivat Ihantalaan, oli kuin kaamea ukonilma olisi ollut koko ajan nousemassa. Sinä yönä ei nukuttu. Liisa ei itse ollut vartiovuorossa, mutta nukkumisesta ei tullut mitään. Kaikki katselivat, kuinka liekkien kajastukset näkyivät taivaanrannassa.
Vakkilaisen perhe lähti evakkoon muutama päivä ennen lottia. Kun lottien evakuointipäivä koitti, ketään ei kuulunut hakemaan. He odottivat ja odottivat. Sitten vihdoin illansuussa saapui 5-6 miestä kuorma-autolla. Kaikki olivat pienessä humalassa kuskia myöten. He olivat pysähtyneet kirkolle juomaan ehtoollisviinit, jotteivat ne jää venäläisille. Ilmavalvontaporukka oli heille hieman vihaisia, venäläisiä hyökkäysvaunuja oli jo ilmaantunut näköpiiriin, ja he luulivat jäävänsä sodan jalkoihin.
Miehet olivat saaneet käskyn, että kaikki eläimet oli teurastettava, niitä ei saanut jättää venäläisille. Tilalle oli jäänyt vielä muutama kana ja iso emakkosika, jotka sitten teurastettiin. Miehet ja lotat yhteistuumin päättivät, että sika otetaan mukaan, hyvää syöntitavaraa ei sinne jätetä. Niin sika heitettiin kuorma-auton lavalle ja matka kohti Lappeenrantaa alkoi. Juhannus oli jo ovella ja satoi kaatamalla. Myöhemmin Liisa pohti, että rankkasade oli evakoiden pelastus, sillä vihollisen koneet eivät voineet lentää.
Lappeenrantaan päästyä sika valmistettiin ja jaettiin, kukin sai osansa. Jonkin aikaa lotat olivat Lappeenrannassa, kunnes IVAK toiminta oli siirretty Imatralle, ja heidät vietiin sinne. Sieltä he matkasivat Sulkavan pitäjään Lohikoskelle ilmavalvontaan, jossa he olivat syksyyn asti.
Sodan jälkeen Liisa valmistui ammattiin ja oli kodinhoitajana Kiskossa. Siellä kerran sattumalta kirkonkylällä linja-autossa hän tapasi Vakkilan emännän, joka oli ostanut maatilan Kiskosta. Kuulumiset vaihdettiin ja lähdönaikoja muisteltiin, kunnes keskustelu kääntyi sikaan. Emäntä kertoi, että miehet olivat vielä jotenkin sodan tuoksinassa päässeet livahtamaan tilalle sikaa hakemaan, mutta sitä ei ollut löytynyt. Liisa ei raaskinut kertoa, että he olivat sen syöneet!
Poismenoonsa asti Liisa piti aktiivisesti yhteyttä lottakavereihinsa.