Kajanne Sirkka
Sirkka Kajanne toimi pikkulottana ja lottana muun muassa ilmavalvonnassa.
Sirkka Kajanne (os. Koistinen) s. 1.12.1923.
Sirkan muisteloita:
Synnyin Karjalassa, Ruskealan pitäjän Matkaselässä, joka Viipurin ja Joensuun ratojen risteysasemana oli tuolloin vilkas paikka.
Liityin pikkulottiin vuonna 1936. Siihen aikaan nuoret liittyivät joko lottiin tai partioon. Itsenäisyyspäivänä olimme sankarihaudoilla. Kesällä 1937 oltiin Helylässä pikkulottien leirillä ja Fanni Luukkonen kävi tarkastamassa leirin (Fanni Luukkonen oli opettajana Sortavalan seminaarissa).
1936 menin Sortavalan tyttökouluun, jonne oli kotoa 27 km. Juna lähti klo 6.30 Matkaselästä. Matkaselän asemalla saattoi tavata isän ja hän antoi hilkun (= 25 penniä), jolla voi ostaa nekun tai tikkarin. Isä oli konduktöörinä Matkaselkä-Läskelä-Pitkäranta-Uuksu välillä. Sortavalan asemalta oli koululle n. 1,5 km. Koulun jälkeen lähdettiin kotiin junalla n. klo 15 ja kotona oltiin n. klo 16.30. Junassa tehtiin koulutehtäviä, illalla oltiin kotona, pelattiin nelimaalia jne.
Talvisodan syttyessä 30.11.1939 olin töissä lottien kanttiinissa ja Matkaselän keskuksessa ilmavalvontatehtävissä.
Rauhan tultua 1940 perheemme muiden karjalaisten lailla menetti kotinsa sen jäätyä uuden rajan taakse ja aloitimme uuden elämän Joensuussa. Olin aloittanut rippikoulun Ruskealassa ja jatkoin sitä Joensuussa ja pääsin ripille Joensuun kirkossa 1940.
Joensuun tyttökoulussa jatkoin oppikoulua ja menin myös lääkintälottien kurssille. 1941 Joensuun tyttökoulusta tuli sotasairaala 22, osasto 4. Toivoin pääseväni Laatokalle kenttäsairaalaan, mutta kun olin vielä alaikäinen, niin pääsin sotasairaala 22:een sisätautien osastolle. Työ oli antoisaa, mutta raskasta. Autoimme monenlaisissa tehtävissä. Tyhjensimme aamuisin yskösastiat, mittasimme kuumetta, petasimme sänkyjä ja pesimme potilaita. Heikkoja potilaita oli paljon. He ikävöivät vaimoa, lapsia ja kotia. Öisin lotat olivat seurana niille, jotka eivät saaneet unta. Kerroimme uutisia ja kirjoitimme heidän puolestaan kirjeitä kotiväelle. Useimmiten miehet kirjoittivat äidille. Ne kirjeet olivat liikuttavia.
Erityisesti mieleeni on jäänyt ensimmäinen työvuoroni sairaalassa, kun osastonhoitaja määräsi uuden, nuoren lotan pesemään kuollutta vääpeliä. En ollut koskaan aikaisemmin nähnyt kuolleen ihmisen ruumista. Osastonhoitaja vetäisi lakanan pois ruumiin päältä ja tuntui, että jalat lähtevät alta. Kalpenin ja tuntui, että pyörryn. Onneksi ylihoitaja tuli ja sanoi, ettei nuorta lottaa voi ensimmäisenä päivänä laittaa tällaiseen työhön. Hoitaja sitten pesi ruumiin ja minä vain avustin. Kun vääpeliä haettiin pois sairaalasta, ikkuna oli auki ja ristiveto nosti hänen päällään ollutta lakanaa. Olin juuri menossa hakemaan siivousvälineitä huoneesta ja järkytyin kovasti. Jalat ihan vapisivat kauhusta.
Sairaalasta siirryin Matkaselän kenttäpostikonttoriin sotasensuurin pariin. Avasimme kirjeet ja tarkistimme, että niissä ei ole mitään sellaisia tietoja, joita ei saa kertoa eteenpäin.
Kerran avasin vahingossa marsalkka Mannerheimille osoitetun kirjeen. Esimiehen kanssa luimme sen yhdessä, kun ”virhe” oli jo tapahtunut. Siinä monta poikaa sodassa menettänyt äiti pyysi marsalkkaa siirtämään viimeisen pojan pois rintamalta lähemmäs kotia. Se oli surullinen ja vaikuttava kirje.
Pakettipostissa tuli kerran märkä paketti, jonka päällä luki ”sisältää saappaat”. Kun avasimme sen, niin saappaiden sisälle oli pantu viinapullot ja niistä toinen oli mennyt rikki. Suljimme paketin ja lähetimme eteenpäin saatesanoilla ”toinen saapas vuotaa”.
Lottakomennus kenttäpostin parissa loppui, kun sairastuin angiinaan. Olin sairaalassa viisi viikkoa. Sain angiinan jälkitautina sydämen sisäkalvon tulehduksen, joka saatiin kuriin lääkityksellä.
Syksyllä 1943 jatkoin Sortavalan tyttökoulua ja keväällä 1944 kirjoitin ylioppilaaksi. Olin viimeisiä ylioppilaita Sortavalan tyttökoulusta: tyttöjä pääsi ylioppilaaksi 9, pojat olivat rintamalla ja suorittivat sen myöhemmin. Ylioppilaskokeet pidettiin pommisuojassa.
Kirjoitusten jälkeen olin lottana Matkaselän kenttäpostikonttorissa nro 5, sotasensuurissa. Erityisesti tarkkailtiin niitä posteja, joissa oli mainittu joukkojensiirtoja, esim. ”olemme Matkaselässä, menemme Kannakselle”. Pääesikunta oli Mikkelissä. Viikonloppuisin lähetettiin pääesikuntaan raportti yksikön johtajalle, millainen mieliala on tällä viikolla ollut.
Sodan päättyessä jouduimme jälleen lähtemään evakkoon, tällä kertaa Kuopioon. Pääsin opiskelemaan Kuopion kauppaopistoon yo-luokalle (meitä oli 5 oppilasta) ja tapasin siellä myös tulevan mieheni Tapion. Häitä juhlittiin helmikuussa 1946 ja nuoripari muutti Tapion kotiseuduille Kemiin. Perustimme perheen, johon syntyi 3 lasta.
Kauppaopistosta oli hyötyä ja sain erivapaudella opettajan pätevyyden, joka mahdollisti kemiläisten lasten opettamisen vuosikymmeniksi. Olin välillä kansakoulun lisäksi opettajana myös kauppaopistossa, kun siellä tarvittiin tuuraajaa. Elämäntyöni tein opettajana ja mieheni apuna Kajanteen kirjakaupassa.
Olen ollut aktiivisesti mukana erilaisessa järjestötoiminnassa, mm. Lottaperinneyhdistyksessä, Jääkäripataljoona 27:n perinneyhdistyksessä, sotaveteraani- ja invalidiyhdistyksessä, Karjalaseurassa jne.
Elämäni tärkeät vuodet ovat olleet Karjalan ja Kemin lisäksi myös Kuopiossa, Kallaveden rannalla, jossa meillä oli kesäpaikka.
100-vuotispäiviäni 1.12.2023 vietin lähimpieni kanssa yhdessä juhlien ja mm. kuvia 100 vuoden ajalta kiitollisena katsoen.
Asiat on kirjannut muistiin tytär Riitta Hintikka os. Kajanne.