Järvinen Eila
Eila Järvinen toimi lottana lääkintäjaostossa.
Eila Sinikka Järvinen syntyi Porvoossa 17.06.1919. Hän oli toiseksi vanhin perheen sisaruksista. Vanhin oli Hilkka Tuulikki (s. 1915) ja nuoremmat veljet olivat Jaakko Kalervo (s. 1921) ja Mikko Eemil (s. 1924).
Eila kirjoitti ylioppilaaksi Porvoon yhteislyseosta 1939. Valmistuttuaan hän lähti kesäkuussa Alankomaihin Haagiin lastenhoitajaksi Max Stibben perheeseen. Max Stibbe (1898-1973) oli kuuluisa alankomaalainen antroposofi, kasvattaja ja kirjailija, joka seurasi Rudolf Steinerin oppeja. Lastenhoidon lisäksi Eila opiskeli Haagissa saksaa ja Max Stibben suunnitelmissa oli, että Eila olisi jäänyt Alankomaihin opiskelemaan kääntäjäksi. Elokuun lopussa 1939 sota kuitenkin sotki tulevaisuuden suunnitelmat. Stibben perhe oli juutalainen ja he alkoivat suunnitella pakenemista Iso-Britanniaan. He olisivat halunneet ottaa Eilan mukaan, mutta Eilan Porvoossa asuva Saimi äiti pelkäsi tyttärensä puolesta, joten Eila palasi Suomeen. Alkuperäisistä suunnitelmista poiketen Stibben perhe pakeni Indonesiaan ja yhteydenpito Eilan ja heidän välillään päättyi.
12.09.1940 Eila aloitti oppilaana Helsingin sairaanhoitajatarkoulussa, josta hän valmistui 13.09.1943. Päiväkirjassaan hän kirjoitti 25.06.1941:
Tänä aamuna kolme hälyytystä. Olen synnyttävien osastolla, eikä äitejä ja vauvoja viedä pommisuojaan, niin että työmme jatkui aivan rauhallisesti. Ikkunasta näimme yhdeksän koneen laivueen ja yksi niistä sai osuman pudoten jonnekin Munkkiniemeen päin.
Vuonna 1941 Eila menetti useita synnyinmaan vapauden puolesta taistelleita ystäviään, ja ne jättivät nuoreen ja herkkään ihmismieleen ikuiset jäljet, joita hän kantoi mukanaan lyhyen elämänsä ajan. Hänen kirjoittamiensa päiväkirjojen perusteella hän jaksoi tehdä raskasta sairaanhoitajan työtä musiikin, runouden ja kirjallisuuden sekä etenkin luonnosta saamansa voiman avulla. Myös päiväkirjan kirjoittaminen sekä perheen ja ystävien tuki olivat hänelle erittäin tärkeitä selviytymiskeinoja, kun sodan synkkyys alkoi tuntua ylivoimaiselta.
Vuoden 1942 keväällä Eila työskenteli Kellokosken sairaalassa harjoittelijana ja palasi takaisin Helsinkiin kesäkuun alussa, jolloin hän täytti 23 vuotta. Helmikuussa 1943 hän kirjoitti:
Valvon viisi yötä silmäsairaalassa. Nyt olen kiertänyt kaikki paikat ja edessä olisi erikoistumisaika. Joudun kuitenkin komennukselle ensi kuun alussa. A.K.S on tehnyt aloitteen, jonka valtio on nyt ottanut haltuunsa – n. 60 000 inkeriläistä koetetaan siirtää tänne vanhaan Suomeen.
Huhtikuun 1. päivänä 1943 Eila määrättiin Lohjan väestönsiirtoleirin sairaalaan. Puolen vuoden ajan hän työskenteli inkeriläisten vauvojen ja lasten parissa ja piti työstään todella paljon. Hän palasi jälleen Helsinkiin 23.9.1943 ja työskenteli Suomen Punaisen Ristin sotasairaalassa 14.02.1944 saakka. Työn fyysinen ja henkinen kuormitus välittyy hänen kirjoituksistaan. Kuolema oli työssä läsnä päivittäin ja hän sai myös tiedon tuttavien kaatumisesta ”Palautetaan lähettäjälle”-kirjeiden muodossa. Maaliskuun 1. päivästä 1944 Eila työskenteli VIII/20. Sotasairaalassa Siilinjärvellä marraskuun loppuun saakka. Joulukuun alussa hän aloitti työskentelyn Porvoon Sairaskodissa ja työskenteli siellä toukokuun loppuun saakka 1946. Hän työskenteli sairaanhoitajattaren työssä vielä vuosina 1946-1948 Porvoon Parantolassa, mutta hänen elämästään ei muuten ole tietoa, koska tallella olevat päiväkirjat päättyvät vuoteen 1944.
Lokakuussa 1948 Eila meni naimisiin Eero Olavi Puhakan kanssa, mutta liitto päättyi avioeroon jo vuonna 1951. Liitosta syntyi Päivi Margareeta vuonna 1949, joka avioeron yhteydessä jäi asumaan äitinsä Eilan kanssa Porvooseen. Eila Sinikka Järvinen kuoli 19.08.1957 Tammisaaren keskusmielisairaalassa lukinkalvonalaiseen verenvuotoon.
Eilan lottajärjestöön liittymisen ajankohdasta tai toiminnasta järjestössä ei ole säilynyt tietoa, mutta Eilalta on jäänyt jälkeen Lotta Svärd -merkki.