Huitula Eila
Eila Huitula toimi lottana muonitusjaostossa Antreassa ja Kuukaupissa.
Eila Huitula (o.s. Surakka) syntyi Atreassa Hännikkälänniemen kylässä 3.9.1925 toiseksi vanhimmaksi seitsemänlapsiseen perheeseen. Eilan koti oli pieni 3.5 hehtaarin maatila. Äiti hoiti kotia ja kolmea lehmää. Isä kävi metsätöissä lisäansioita saadakseen. Lapset kävivät paimenessa ja marjassa kykyjensä mukaan. Eila oli 4-vuotias, kun äiti pyysi häntä kertomaan, kun vauva heräisi ja tarvitsisi vaipan vaihtoa. Eila ajattelin, ettei halunnut vaivata äitiä ja vauvan herätessä tarttui itse toimeen. Siinä touhutessa Eila kaatui vauva sylissään. Voi sitä parkua! Eila ei uskaltanut kertoa äidilleen asiasta vasta kun vuosia myöhemmin, kun selvisi, ettei vauvalle ollut sattunut mitään vahinkoa. Syyllisyys painoi häntä pitkään.
Eila oli 14-vuotias, kun talvisota alkoi. Puolustusvoimilta tuli määräys lähdöstä Antrean sotatoimialueelle. Nuoret miehet komennettiin rintamalle. Vanhat nostomiehet olivat päällikön tehtävissä. Eila olin ensin maataloustöissä häntä kaksi vuotta vanhemman Annikki-siskonsa kanssa.
Vuonna 1940 Eila luetteloi viljelyspäällikkö Väinö Rahkosen kanssa venäläisten jälkeensä jättämät tarvikkeet kaikista Antrean pitäjän taloista. Polkupyörällä kuljettiin kunnes renkaat puhkesivat ja kävellen oli jatkettava matkaa.
Syksyllä perunat korjattiin ylös talo talolta. Amalia Ivaska vauhditti työtä hoilottamalla suureen ääneen ”Elo ihmisen huolineen ja murheineen se on vain väliaikainen”.
Syksyllä 1941 sotilaita kuoli kun Vuoksen ylittävä rautatie ja maantiesillat järähtivät Jääsken kohdalla useita kertoja. Sitä ihmeteltiin kunnes radiomiinojen taajuus saatiin selville. Säkkijärven polkka soi monta kuukautta samalla taajuudella ja näin estettiin uudet räjähdykset. Tuli polkka tutuksi!
Talvisodan aikana Eilan kotitalo oli kärsinyt paljon vaurioita. Kun Karjala vallattiin takaisin, aikuiset määrättiin siivousporukkaan. Talot desinfioitiin ja Eilan kotimökki korjattiin.
Eila muistelee:
Asuimme väliaikaisesti tyhjäksi jääneessä koulurakennuksessa. Vastapäätä oli sotavankileiri. Vartijoina toimivat 14-vuotiaat IS-pojat (ilma-suojelu), jotka veivät vankeja maatöihin. Minun kävi vankeja sääliksi, kun heillä ei ollut kenkiä, pelkkiä rättejä vain.
Kesäkuussa 1941 tuli uusi lähtö. Luutnantti tuli sanomaan, että kylän on oltava tyhjä klo 24:00.
”Kävelimme 30 km yön aikana vanhan rajan yli. Ritva-siskoni oli silloin vain 3-vuotias. Mukaan saimme mitä reppuihin mahtui. Äiti käski viedä pikkusiskot junalla tuntemattomaan määränpäähän. Saavuimme Imatralle. Lottapuku oli ollut ylläni kaksi viikkoa yötä päivää kun menin esikunnasta tiedustelemaan, että mihin nyt. Pääsimme junalla Tampereen kautta Siuroon.
Kahden siskoni kanssa olimme kolme yötä Honkalan maamiesseurantalon lattialla. Menin ilmoittautumaan Hämeenkyröön huoltopäällikölle, joka ohjasi meidät Mahnalassa mökkiin, joka oli valkaistu ja leivän tuoksi otti meidät vastaan. Ajattelin, että olen tullut taivaaseen. Olimme siskojeni kanssa vuoron perään vahdissa tien laidassa nähdäksemme milloin äiti ja lehmät tulevat. Menin Siuroon evakkojunia vastaan. Toinen juna tuli ja äiti laskeutui karjavaunusta. Voi sitä ilon tunnetta! Äidin kanssa ajoimme lehmät 15 km päähän Mahnalaan. Perille päästyämme äiti, joka oli silloin 39-vuotias, nukkui 24 tuntia yhteen mittaan. Asetuimme äiti ja seitsemän lasta Mahnalaan.”
Eilan isä kuoli 1942. Samana vuonna Eilan täytettyä 17 hänestä tuli lotta. Eila kouluttautui muonittajaksi ja oli kanttiinissa emäntien apuna Antrean asemalla ja Vuoksen toisella puolella Kuukaupissa. Ruokaa kannettiin 60 litran kattiloissa. Aseman kanttiini sai osuman ja kupit lentelivät ympäri ratapihaa. Eila muistelee:
”Muistan kun loppiaisena, seuraavana vuonna, ylitin Vuoksen virran ponttoonisiltaa pitkin. Jalkani kastuivat ja 7 km matkalla monot jäätyivät kiinni sukkiin. Angiinan siitä sain mutta töihin oli palattava. Kova kuume. Talikkalan kylässä pelottavan oloinen sotilaslääkäri määräsi lääkityksen. Poskionteloihin tuli mätää. Äiti vei minut hevosella ja junalla Viipuriin lääkäriin valittaen myös että ruokahaluni oli mennyt. Lääkäri siihen kysyi, että onko meillä koiraa. Jos koirakin on sairas, ei sekään syö. Nuhanuuskaa sieraimiin ja mätä valui pois. Kurkkuun kasvoi paiseet ja liemi tuli nenän kautta ulos. Vappuna, viisi kuukauttta myöhemmin, pystyin viimein hiukan syömään.”
Eila sai rintamapalvelustunnuksen sotatoimialueella toiminnastaan. Lottapuvun hän poltti 1944, mutta säilytti Lotta-neulansa.
Sodan jälkeen Eila meni naimisiin nivalalaisen Niilo Huitulan kanssa 1947. Parille syntyi poika. Eila oli kotiäitinä, kunnes perhe muutti Riihimäkeen, jolloin Eila sai paikan vaatemyyjänä. Käsitöistä tuli Eilalle pitkäaikainen harrastus.
Esittely koostettu Vicki Koskelan suorittaman haastattelun pohjalta (31.7.2020, Vicki Koskela veteraaniyhdyshenkilö, Riihimäki)