Hollming Rauha
Rauha Hollming toimi lottana muonitus- ja varusjaostoissa Koivistolla.
Raumalla syntyi 15.4.1900 Eva ja Anton Yrjösen perheeseen viides tytär. Hän sai kasteessa nimen Rauha Helena. Yhdeksäntoistavuotiaana hän liittyi Lotta-Svärd- yhdistyksen juuri perustettuun Rauman paikallisosastoon. Hänen rakas harrastuksensa oli koruompelu ym. tekstiilikäsityö. Raumalainen pitsinnypläys oli hänelle läheinen käsityömuoto.
Solmittuaan avioliiton Filip Hollmingin kanssa v.1922 hän muutti Koivistolle, Karjalan Kannakselle. Koivistolla oli lottatoiminta aloitettu myös v. 1919. Rauha Hollming liittyi Koiviston paikallisosastoon varus- ja muonitusjaostoihin. Hän osallistui myös toimisto- ja viestijaoston koulutukseen. 1930-luku lottatoiminnassa oli taitojen lisäämisen ja varojen keräämisen aikaa. Taitoja kasvatettiin kursseilla ja käytännössä. Lotista kasvoi muonittajia, sairaitten hoitajia, varushuoltajia, viestinnän taitajia ja jopa hevosten hoitajia.
Varoja lotat keräsivät järjestämällä myyjäisiä ja iltamia isänmaallisin ohjelmin, pystyttämällä kahvikojuja ja kanttiineja suurtapahtumien yhteydessä ja perustamalla kahviloita sopivilla paikkakunnilla Varoja käytettiin koulutukseen sekä lahjoitettiin Suojeluskunnan tarpeisiin.
Lotta-Svärd-järjestön Koiviston paikallisosasto vietti kymmenvuotisjuhlaansa 1.12.1929. Yhdeksän lottaa antoi Koiviston kirkossa lottalupauksensa, jonka vastaanotti suojeluskunta-pappi Hannes Mustakallio. Iltatilaisuudessa jaettiin 10-vuotismerkkejä kahdellekymmenelle lotalle. Rauha Hollming oli yksi merkinsaaja. Koiviston paikallisosaston työ oli tuottanut mahdollisuuden luovuttaa suojeluskunnalle 10 000 markkaa.
Vuonna 1929 vietettiin Turussa valtakunnalliset lottapäivät, joihin osallistui ruotsalaisen sisarjärjestön jäseniä. Presidentti Lauri Kristian Relander kunnioitti lottapäiviä läsnäolollaan ja salli lotille tilaisuuden vierailla Kultarannassa. Rauha Hollmingille ja muille koivistolaisille osallistuminen näihin lottapäiviin toi iloa ja kannustusta työn jatkamiseen kotiseudulla.
Seuraavat kymmenen vuotta toiminta Koivistolla jatkui totutun toiminnan, koulutuksen monipuolistamisen ja suojeluskunnan harjoitusten muonittamisen merkeissä. Esitettiin näytelmiä, järjestettiin myyjäisiä, opittiin hoitamaan hevosia, pelattiin pesäpalloa ja hiihdettiin kilpaa sekä perustettiin pikkulottaosasto, jonka toiminta perustui aikuisten kurssien kaltaiseen koulutukseen. Kevät-talvi 1939 aukeni koivistolaisille mieluisissa merkeissä. Helmikuun 26 päivänä uuden suojeluskuntatalon juhlallinen käyttöön vihkiminen tarvitsi lottia ohjelman järjestelyissä sekä noin 500 juhlavieraan kestitsemisessä.
Huhtikuussa 1939 kutsuttiin Viipuriin suuri kansalaiskokous, joka yksimielisesti kannatti Kannaksen linnoittamista. Puolustusvoimat hyväksyivät vapaaehtoisen työvoiman käyttämisen linnoitustyöhön. Ylioppilaat ja suojeluskuntalaiset lähtivät työhön sankoin joukoin. Koiviston lotat olivat innolla mukana muonittamassa. Elokuun puolivälissä piti armeija Viipurin lähistöllä suuren sotaharjoituksen, johon osallistui 20 000 miestä. Väestösuojelukeskus etsi ilmoituksin vapaaehtoisia palvelukseensa. Syyskuun alun kansainväliset tapahtumat aktivoivat koko Kannasta käsittävät sotaharjoi-tukset, joihin kaikki paikallisosaston lotat osallistuivat.
Lokakuun 6 pnä. alkoi varsinainen tilanne Koivistolla. Julistettiin YH, yleinen hälytystila. Siviiliväestö evakuoitiin kanta-Suomeen. Rauha-lotan lapset matkasivat sukulaisten hoiviin. Ilmavalvonta- ja viestilotat hälytettiin kiireesti toimintaan. Kaikilla ei ollut aikaa pukeutua lottapukuun, niinpä puhelinkeskus, ilmavalvonta ja ilmapuolustusaluekeskus (IPAK) oli miehitetty kymmenessä minuutissa. Tuosta päivästä lähtien lotat olivat sotatoiminnassa mukana Talvisodan päättymiseen asti.
Koiviston lotat olivat suunnitelleet järjestävänsä näyttävät juhlat marraskuussa paikallis-osaston saavuttaessa 20 vuoden iän. Juhla kutistui suojeluskuntatalolla suoritettuun 20-vuotisen toiminnan merkkien jakoon. Rauha Hollming oli eräs merkin saaja.
Filip Hollming oli tuolloin täyttänyt 45 vuotta, eikä ollut asevelvollinen. Hänelle isänmaan puolustaminen oli kunnia-asia ja velvollisuus, minkä toteuttamiseen järjestyi tilaisuus suojeluskunnan alaisuuteen perustetun huolto- ja kuljetusjaoston johtamisessa. Perustettu huoltokolonna käsitti kymmeniä hevosia hoitajineen ja sai kutsumanimekseen ”Konila”. Tehtävänä oli huolehtia ammusten, varusteiden ja haavoittuneiden kuljetuksista.
Rauha Hollming siirtyi muutamien muiden lottien kera huolehtimaan kolonnan muonituk-sesta. Aluksi komentopaikka oli Koiviston kauppalassa, mutta pommitusten tihetessä kolonna siirsi päämajansa läheiseen kylään.
Ruoan valmistaminen isolle joukolle muodostui ilta- ja yötyöksi, sillä liedestä kohoava savu olisi paljastanut pommittajille kohteen. Aika käytettiin tehokkaasti, niinpä Rauha Hollming ompeli 280 lakanaa miesten ja hevosten lumipuvuiksi, suojavaatteiksi lumisessa työkentässä. Sotatilanne kääntyi suomalaisille tappiolliseksi. Helmikuussa 1940 Koivistosta oli luovuttava.
Viimeisenä iltana ennen kotiseudulta lähtöä Rauha Hollming sai tilaisuuden viettää muutaman hetken rakkaassa kodissaan, jota perhe oli rakentanut seitsemäntoista vuotta. Hän tiesi jättävänsä kodin, mistä vain muutamia esineitä oli turvaan lähetetty. Kotitalo, kymmenen onnellisena asuttua huonetta, oli tuhottava. Rauha tiesi, että puolen tunnin kuluttua tulee pioneeri sytyttämään talon tuleen. Rakennukset poltettiin, jottei viholliselle jää suojatiloja ankaran pakkasen vallitessa. Rauha asetti ”Villa Nurmirannan” pihatangossa juhlapäivinä liehuneen Suomen lipun olohuoneen pöydälle palamaan yhdessä koko kodin kanssa. Huokaisten hyvästeli lotta kotinsa, sulki oven ja palasi työpaikalleen.
Yön pimetessä hevosraito suuntasi kulkunsa jäätyneen Suomenlahden ylitse kohti Säkkijärveä. Lottamme saattoi reessä istuessaan katsoa kotiseutunsa palon tulimerta, josta kohoava savupatsas sai hänen mielestään nyrkkiä heristävän käden muodon. Säkkijärvellä jatkuivat muonituspuuhat tutun Konila-kolonnan huoltamisessa.
Maaliskuussa solmittiin ”Välirauha”. Karjalan Kannas jäi vihollisen haltuun. Katkera isku karjalaiselle kansalle. Sotatoimet hiljenivät. ”Konilaa” ei enää tarvittu. Henkilöt ja hevoset kotiutettiin. Iloittiin rauhanajan alkamisesta. Rauha ja Filip Hollming hakivat lapsensa sukulaisten hoivista, kokosivat vähät tavaransa ja valitsivat uudeksi kotipaikaksi Haminan kaupungin.
Alkoi olla pulaa niin vaatteista kuin ruoastakin. Otettiin käyttöön elintarvike- ja vaatekortit, joitten kutakin kuponkia vastaan sai ostaa tietyn määrän tarvikkeita. Näin arveltiin hyödykkeiden jakautuvan oikeudenmukaisesti itse kullekin. Polttoaineista oli huutava pula. Polttoaineeksi autoille sovellettiin puun polttamisesta syntyvä kaasu ja autot varustettiin polttolaitteilla. Ns. häkäpönttö-systeemi käytti materiaalinaan joko puupilkettä tai esipoltettua puuhiiltä. Filip Hollming oivalsi tässä mahdollisuuden hankkia elanto vaimolleen ja neljälle lapselleen. Hän perusti Miehikkälään hiilimiiluja, joista säkitettyä hiiltä toimitettiin huoltoasemien kautta jakeluun. Autot liikkuivat kyllä häkäsysteemillä, mutta vauhti ei ollut huimaava.
Hollmingin perheen oli onnistunut vuokrata Haminan Ludvigin kadulta omakotitalo, johon heidän kerallaan asettui asumaan tuttava pariskunta. Kolme huonetta ja keittiö tarjosi mainion kodin kahdeksalle henkilölle. Se sijaitsi tosin aivan rautatien vieressä. Yksi talvikausi elettiin rauhallisesti, lapset kävivät koulua ja puuhiilet olivat kysyttyä tuotetta.
Haminaan oli asettunut asumaan melkoinen joukko koivistolaisia. Lotta-Svärd -yhdistyksen Haminan paikallisosasto suostui perustamaan Koiviston kyläosaston koivistolaisten lottien pyynnöstä. Toiminta saatiin ripeästi käyntiin. Rauha Hollming oli virikkeinen ohjaaja ryhmän luodessa kreppipaperista, oljista, puolukan varvuista ynnä muusta saatavilla olevasta
materiaalista pöytäkoristeita myyjäisiin. Sievät esineet kävivät hyvin kaupaksi,
yhteishenki lujittui ja varojakin saatiin vähän koottua.
Talven taittuessa kevääksi ja kesäksi sodan uhkanosti uudelleen päätään. Juhannuksena joukot suunnistivat jälleen kohti itää. Hamina oli kauttakulkupaikka, missä joukot levähtivät ja saivat tarvitsemaansa huoltoa. Hollmingin nuoret tyttäret lähetettiin tätinsä turviin Raumalle, pojat pestautuivat läheteiksi ja Rauha-äiti astui muonituspalveluun suojeluskuntatalolle. Isä Filipin tärkeä tehtävä oli tuottaa polttoainetta ajoneuvoihin. Haminaa pommitettiin. Vihollinen pyrki estämään kuljetukset tuhoamalla rautatien.
Eräänä päivänä muonittajien keittiöön kiiri tieto pommien osumisesta radan vierellä olleeseen taloon. Rauha Hollming pyysi anteeksi työpaikalta poistumistaan, sillä pommituksen kohde oli hänen kotinsa. Talo oli hajalla. Ehjäksi jääneitä tavaroita Rauha kokosi piha-aittaan, lukitsi oven ja palasi työpaikalleen. Illan hämärtyessä uusi aalto pommittajia pyrki tuhoamaan rautatien. Eivät onnistuneet, sillä pommit osuivat Hollmingin aittaan. Taas oli aloitettava elämä tyhjästä.
Suomen armeija marssi itään. Sotajoukot valtasivat Karjalan Kannaksen ja Aunuksen marssien Petroskoihin asti. Taistelut laantuivat ns. asema-sodaksi. Tulevaisuus näytti rauhalliselta. Kannaksen karjalaisia palaili kotiseudulleen. Usko ja toivo vakaasta elämästä kannusti tuhotulle kotiseuduilleen asettuvia rakentamiseen. Poltetun Koiviston rakennuksien kivijalat sekä tiet ja raitit olivat jäljellä kertomassa kotikylistä. Asuinsijoilleen palanneet evakot tarvitsivat materiaalia kotiensa kohottamiseen tutuille raunioille.
Filip ja Rauha Hollmingin omistama Koiviston Saha oli säilynyt tuholta. Muutamin korjauksin ja huoltotoimenpitein laitos saatiin toimimaan. Suuri osa Kannaksen metsistä oli sodan tuoksinassa saatujen kranaatin sirpaleiden vahingoittamia ja sahauskelvottomia. Onneksi läheisellä alueella oli juuripalon aiheuttamana rasiin kaatunut melkoinen metsäalue, mistä saatiin tukkeja sahattavaksi. Sahan työvoimana toimivat venäläiset sotavangit suomalaisen työnjohdon alaisena. Kuljetusvoimaksi saha hankki parikymmentä hevosta.
Hollmingin perhe palasi Koivistolle v. 1942. Sahan kirjanpidon ja toimistotehtävät hoiti Rauha Hollming. Hänellä riitti silti aikaa rakkaaseen lottatyöhön, mikä oli Koivistolla käynnistetty oitis riittävän joukon lottia palattua kotiseudulleen. Koivistolla oli armeija-osaston esikunta huolehtimassa paikallisista joukoista, oli sota-sairaala sekä Saarenpään linnoitus tykkeineen. Kaikissa näissä kohteissa tarvittiin lottien työtä. Lotta-Svärd-järjestön Koiviston paikallisosasto ryhdistäytyi toimimaan totuttujen tapojen mukaan. Myyjäiset ja iltamat toivat mukavaa vaihtelua karuissa oloissa eleleville, sekä siviileille että sotilaille. Lottia lähetettiin kursseille lisää taitoja oppimaan. Käynnistettiin pikku-lotta kasvatus ja huolehdittiin invalideista. Toini Vauhkonen, Kaisa Lehtonen ja Rauha Hollming muodostivat vireän ryhmän lottatoiminnan ohjaamisessa.
Rauha Hollmingin perheen elämässä vuosi 1942 oli murheen vuosi. Vanhin poika, Antti sairastui vakavasti ja menehtyi 13.7. sairaalassa Viipurissa. Perheen suru oli sanaton. Vain kuopus, kahdeksanvuotias Airi, purki tunteensa vaatimukseen, että perheessä pitää olla neljä lasta. Vanhempien mielessä pyörähti ajatus ottaa siipiensä suojaan itäkarjalainen sotaorpo. Airin toive ei ehtinyt ajatusta pidemmälle. Elokuun neljäntenä päivänä Airi menehtyi pudottuaan polun varrella, korsien kätkössä, aivan maanpinnan tasossa piilleeseen kaivoon, josta sota oli vienyt kannen. Valkoiset marmorilaatat haudalla kertoivat Hollmingin perheen menettäneen kaksi lastaan kolmen viikon aikana. Elämän oli jatkuttava. Keväällä v. 1943 päästiin asumaan vanhan kotitalon kivijalalle rakennettuun kotiin. Suojan elämälle tarjosi uusi ”Villa Nurmiranta”. Ilo uudesta kodista ei kestänyt pitkään.
Epävarmuutta oli ilmassa. Seudun väestön evakuointisuunnitelmia oli kehitelty yhdessä Viipurissa olevien armeijan hallintoelinten kanssa. Filip Hollming oli määrätty seudun evakuointipäälliköksi. Evakuointi keskus perustettiin kauppalaan ja henkilökuntaan tarvittiin noin 50 miestä ja naista.
Toukokuussa 1944 vihollinen keskitti valtavat voimat Kannaksen valtaamiseen. Rintama vyöryi kohti pohjoista sellaisella nopeudella, etteivät mitkään evakuointisuunnitelmat sopineet olosuhteisiin. Junat ym. kuljetuskalusto tarvittiin armeijan käyttöön, siviilien evakuointiin saatu kalusto pystyi palvelemaan vain ihmisiä, ei tavaraa. Karjaa ajettiin kävellen kohti Viipuria ja Lappeenrantaa.
Saarenpään tykistö teki kaikkensa vihollisen torjumisessa, kunnes tykit menettivät toimintakykynsä. Yhden tykin ollessa enää ampumakuntoinen lähetettiin lotat pois linnakkeelta. Koiviston lottien puheenjohtaja ei uskaltanut ottaa vastuulleen mantereella toimivien lottien turvallisuutta, joten kaikki komennettiin lähtemään turvallisempiin tehtäviin.
Filip Hollmingin ohjaama evakuointikeskus sijaitsi Talvisodan poltoista säästyneessä kivitalossa, mikä alkuaan oli lihakauppiaan liike- ja asuinrakennus. Koivistolle palanneita asukkaita se palveli kansakouluna. Evakuointikeskuksen muonituspäällikkönä oli jälleen lottapukuun pukeutunut Rauha Hollming. Lottien lähdettyä hän kutsui keittotyöhön lähettinä toimineen tyttärensä ystävättärineen sekä perheen kotiapulaisen, kaikki Lotta-Svärd-järjestön jäseniä.
Työmäärä moninkertaistui ruoan tuoksun tunteneitten, varsinaiseen muonituskuntaan kuulumattomien sotilaitten hakeutuessa aterioimaan kiireisten toimiensa keskellä. Lotat toimivat evakuointikeskuksen keittiössä päivällä ja auttoivat yöllä toimistossa puhelinpäivystäjinä voimiensa mukaan.
Kesäkuun kahdeksannentoista päivän iltana olivat herneet huomisen keittoa varten likoamassa ja lotat olivat asettumassa yöpuulleen. Tuli hätäinen viesti: ”Poistukaa välittömästi, olemme jäämässä mottiin!” Kuorma-auto saatiin palvelemaan pikaista lähtöä, muonituspäällikkö Rauha Hollmingin ohjeitten mukaan nostettiin hernepadat lavalle, henkilökohtaiset varusteet mukaan ja liikkeelle. Varmuuden vuoksi lotatkin varustettiin aseilla.
Viipuria kohti suunnattu matka katkesi kolmen kilometrin päässä lähetin ilmoittaessa motin sulkeutuneen. Auto kääntyi äkkiä ympäri ja suuntasi kohti satamaa toivossa ehtiä lähtevään sairaalalaiva Arandaan. Ei ehditty. Muutamien hapuilujen jälkeen tavoitettiin VM-vene, joka oli keräämässä viimeisiä joukkoja mantereelta. Joukkojen mukana nousivat lotat maihin linnoitetun Tiurin saaren rannassa. Saarta ja laivoja pommitettiin ankarasti.
Haavoittuneille koetettiin antaa apua metsän varjoihin suojautuneessa korsussa. Vakavasti haavoittuneiden määrä kasvoi, hoitotilat täyttyivät, oli välttämätöntä saada potilaat kuljetetuksi tehokkaaseen hoitoon. Lotat määrättiin poistumaan sairaskuljetukseen saadulla VM-veneellä. Potilaita siirrettiin alukseen, paareihin sidotut kannelle. Yöllä rohjettiin lähteä ylittämään Suomenlahtea päämääränä Kotkan kaupunki.
Valoisa suviyö ja tyyni meri, oli mitä parhain sää purjehdukselle, mutta mitä kehnoin sää suojautumiselle vihollisen vainolta. Onneksi yksikään viholliskone ei ollut liikkeellä sinä yönä. Alus saapui perille, potilaat saatettiin sairaalaan ja lottamme saivat yösijan aamuyön tunneiksi.
Jo tunteja ennen äkkilähtöä Koivistolta puhelinyhteydet Viipuriin olivat katkenneet. Evakuointipäällikkö Filip Hollming matkusti Viipuriin kuulemaan armeijan ohjeita kaoottisen tilanteen toimintaan. Motti sulkeutui. Yrittäessään selvittää evakuointijoukkojensa kohtaloa ja lottien olinpaikkaa hänelle vastattiin: ”Henkilöt on nähty, olinpaikkaa ei tiedetä. Parasta heille on, jos ovat kuolleet.” Mitä tehdä, minne mennä. kun Koivistolle ei enää päässyt? Evakuointitehtävä oli päättynyt.
Kotkaan saapunut Rauha Hollming tiesi miehensä matkanneen Viipuriin ja kenties
jääneen sinne taistelujen armoille. Toivoen saavansa jotain tietoa hän soitti Haminaan lotta-ystävälleen Hilda Myyryläiselle, joka oli alueen yhdyslotta. Rauhan kysyessä, saattaisiko Hilda saada tietoja Filipistä kuului vastaus: ”Ei liene tarpeellista etsiä häntä Viipurista, sillä hän istuu olohuoneessani nojatuolissa ja nukkuu.” Filip tiesi Hildan mahdollisuudet tietojen saamiseen ja hakeutui siksi hänen luokseen.
Sekä suojeluskuntalainen että lotat matkasivat yhdessä Turkuun. Rauha Hollmingin Aino-sisko otti hoiviinsa koko väsyneen joukon. ”Aurinkolassa” Hirvensalossa sai joukkomme nukkua pois väsymyksensä ja keskittyä miettimään, mihin suuntaan jatkaa elämää jälleen evakon kengissä.
Koivisto Sahan omistamat 22 hevosta oli lähtenyt kohti länttä hoitajiensa ohjaamina, kuormattuna heidän omaisuudellaan ja perheittensä jäsenillä. Kaksi viikkoa kesti matka Koivistolta Turkuun. Auringon päivettäminä ja terveinä saapui väki etsimään uutta alkua elämälleen. Hevoset saivat sijansa Kupittaan talleilla ja työtä Turun kaupungilta, jolla oli
suuri kuljetuskapasiteetin vajaus polttoaineen eli halkojen toimittamisessa kuluttajilleen. Tämä toiminta antoi Hollmingin perheelle vaatimattoman toimeentulon vähäksi aikaa. Ylikansoitetussa Turussa osoitettiin evakkoperheelle asunnoksi kolme huonetta sosiaalineuvos Edith Schreyn jaetussa asunnossa.
Rauha Hollmingin toiminta Lotta-Svärd-järjestön palveluksessa päättyi merimatkaan Koivistolta Kotkaan. Usko Luojan johdatukseen, isänmaan rakkaus ja maanpuolustustahto oli kantanut häntä läpi raskaitten kokemusten.
Puolustusvoimain ylipäällikkö, Sotamarsalkka Mannerheim myönsi
lotta Rauha Hollmingille ansioistaan lottatyössä
2. luokan Vapaudenmitalin v. 1940 ja Muistomitalin soljella v. 1940
2. luokan Vapaudenmitalin v. 1944 ja Muistomitalin v. 1944