Hokkanen Anna
Anna Hokkanen toimi lottana Niemisjärvellä.
Anna Hokkanen (o.s. Silvast) syntyi 24.5.1920, Hankasalmen Paanalan kylässä, Kaarteen talossa. Myöhemmin Anna asui Kangasniemellä.
”Talvisodan aika meni kotona. En kuulunut silloin vielä lottajärjestöön, mutta kotirintamalla riitti aivan tarpeeksi toimintaa. Kotituvassa ja maatalousnaisjärjestön ompeluseuroissa kudottiin sukkia, päänsuojuksia ja ampumakäsineitä. Ympäri kylää kerättiin kaikenlaista tavaraa, joista tehtiin paketteja sotilaille, niin tutuille kuin tuntemattomille. Olin tässä kaikessa innokkaasti mukana. Kotikyläni koulun katolla oli kaiteilla ympäröity ilmavalvontalava. Olin siellä vapaaehtoisena kahden lotan ja parin kolmen alle asevelvollisuusikäisen pojan kanssa ja meille oli järjestetty vahtivuorot. Työ oli tärkeää selkeinä ja kuutamoisina öinä. Meidän ja monien muiden piti varmistaa Tikkakosken lentokentän ja Vihtavuoren ammustehtaiden turvallisuus mahdollisten pommitusten ja desanttien varalta. Miesten poissa ollessa kotirintaman työt ja ruokahuolto olivat silloin raskaita ja vaativia. Talojen oli hoidettava armeijan ja kansanhuollon määräämät luovutukset. Muistan, kuinka paalasin pikkuveljeni kanssa heiniä armeijan hevosille. Paalain oli siihen aikaan alkeellinen ja käsin veivattava raskas työstää. Hankalaa oli myös sitoa valmiit paalit rautalangoilla. Yksin jouduin vedättämään heinät Hankasalmen Suojeluskunnan talolle, jossa luovutuspaikka oli. Silloin kovien pakkasten talvena riitti hevostöitä muuallekin. Oli kuljetettava halkoja, heiniä, lantaa, tehtävä myllymatkat ja muuta silloisen maatalon elämään kuuluvaa. Myös evakoita piti auttaa ja kyyditä.
Meidän ja monien muiden piti varmistaa Tikkakosken lentokentän ja Vihtavuoren ammustehtaiden turvallisuus mahdollisten pommitusten ja desanttien varalta.
Jatkosodan alussa liityin lottajärjestöön, Niemisjärven kyläosastoon. En kuitenkaan joutunut komennukselle. Kotirintamalla vanhempiani ja naapureita auttaen tein kaiken, minkä itsestäni irti sain. Jouduin kyntämään ja kylvämään, kulkemaan naftamoottori mukanani puintitöissä ympäri kylää, riihestä toiseen. Vuonna 1942 tuli määräys halkojen hakkaamisesta. Lotat kilpailivat keskenään, kuka pääsee parhaimpaan tulokseen. Tulin siinä ottelussa toiseksi ja sain palkinnoksi rintamerkin, pienen hopea kirveen, parinkymmenen motin teosta. Kaksi mottia oli kaikille pakollinen tehtävä. Työt olivat silloin moninaiset. Koneita oli vähän ja nekin tosin vanhanaikaisia. Monilla ei ollut kuin aatra, sirppi, kirves ja pokasaha. Hevosen kengitys ei ollut konsti eikä mikään, kun sen on oppinut jo nuorena tyttönä, kuten minä.
Kotirintamalla vanhempiani ja naapureita auttaen tein kaiken, minkä itsestäni irti sain.
Vanhempi veljeni Väinö menetti sodassa toisen jalkansa ja kulki kainalosauvojen varassa kartanolla. Niin ikävä tapahtuma kuin se olikin, tunsin helpotusta, että oli joku turvana töiden ja talon asioiden järjestelyssä. Sitten lähti pikkuveli Penttikin 17-vuotiaana armeijaan. Saimme Naarajärven leiriltä sotavanki Ivanin, 45-vuotias ja kalastaja ammatiltaan. Maataloustöistä ja hevosesta hän ei ymmärtänyt höykäsen pölähtämää, mutta yhteispelillä työt sentään sujuivat. Kahden viikon ajan sain sentään tehdä oikeaa lottatyötäkin, kun olin tuuraamassa erästä lomalla olevaa muonituslottaa 1943. Oma kehu haisee, sanotaan. Mitäpä näitä sota-ajan vaivoja enempää luettelemaan. Kaikkien oli silloin tehtävä parhaansa. Näin jälkeenpäin ajatellen, kaiken tuolloisen yrittämisen kannustimena oli nuoruuden antama voima, isänmaan rakkaus ja halu tehdä kaikkensa kotimaan ja oman kansansa hyväksi.”
Näin jälkeenpäin ajatellen, kaiken tuolloisen yrittämisen kannustimena oli nuoruuden antama voima, isänmaan rakkaus ja halu tehdä kaikkensa kotimaan ja oman kansansa hyväksi.
Alkuperäinen kirjoitus julkaistu Hankasalmen veteraanimatrikkelissa (1997).