Heikinheimo Kaisa
Kaisa Heikinheimo toimi pikkulottana Muuruvedellä.
Olin varmaan yksi nuorimmista pikkulotista.
Pikkulottamuisteluita. Kirjoittanut Kaisa Heikinheimo os. Kotiaho
Synnyin Muuruvedellä Kauniskankaan koulutilalla 25.1.1936 tammikuisena pakkaspäivänä. Kiire tuli maailmaan kun pihdit kiehuivat jo keittiön hellalla. Lääkärikin oli haettu Juankoskelta.
Äitini Aune Kotiaho oli kotitalouskoulun opettaja ja johtajatar – aktiivinen lotta. Isäni Aimo Kotiaho oli maamieskoulun opettaja ja johtaja –suojeluskuntalainen -aseenkätkijä.
Kauniskankaan koulutila sijaitsi Muuruveden rannalla, kauniilla paikalla. Matkaa Kuopioon oli 60 kilometriä. Kesäaikaan matkaa tehtiin Karjalankoski-nimisellä laivalla – talvella 10 kilometriä hevosella isomman tien varteen linja-autoa odottamaan. Talvisaikaan matka Kuopioon välillä hevoskyydillä jäitä pitkin. Useita tunteja matka kesti – niin että hevostakin piti välillä lepuuttaa.
Koko tuo koulutila henkilökuntineen, eläimineen, peltoineen oli minulle rakas, turvallinen koti – tiivis yhteisö – joka toimi raskainakin aikoina.
Koulunkäyntini aloitin Västinniemen kansakoulussa. Koulumatkaa oli viisi kilometriä. Kesäaikana matka taittui jalan – talvella suksilla. Kovilla pakkasilla sain toki hevoskyydin, ja matkan varrelta poimittiin kyytiin muitakin koulumatkalaisia. Seuraava opinahjo oli Kuopion tyttölyseo, koulukortteerina minulle niin rakas mummola – kuin toinen koti. Helsingin yliopistosta valmistuin hammaslääkäriksi 1960. Kurssitoverista tuli myös elämänkumppani. Vastaanoton perustimme Jyväskylään – perheemme koti on edelleen Leppäveden rannalla Vaajakoskella.
Talvisodan syttyessä olin 3-vuotias. Itse en seuraavasta tapahtumasta mitään muista, mutta isäni sitä joskus kertoi. 30.11.1939 varhain aamulla olin mennyt herättämään isää: ”Isä herää, nyt pitää nousta ylös. Tänään syttyy sota.” Klo 13.30 Tasavallan presidentti Kyösti Kallio luovutti ylipäällikkyyden marsalkka Mannerheimille ja julisti maan sotatilaan. ”Sodan alkamista pelättiin” – näin on äitini sanonut sisareni miehen tekemässä haastattelussa. Lapsi aistii tunnelmat vaikkei niiden todellisia syitä ymmärtäisikään.
Sota oli syttynyt. Ikkunoihin laitettiin pimennysverhot. Pommikoneet olivat matkalla Kuopioon – ilmahälytys koski myös Muuruvettä – suojaan oli mentävä. Elävästi on mieleeni painunut tuo talvinen, kirkas pakkaspäivä. Puut olivat huurassa. Istuin valkoisessa kelkassa. Toisella kädellä isä työnsi kelkkaa – toisella talutti hevosta, Kajoa. Mentiin metsään – suojaan. Metsässä me lapset piilouduimme vielä kuusen alle. Pelkoa en muista tunteneeni. Mutta miksi hevonen otettiin mukaan? Kajo oli Suomen valtion kallein hevonen – patsaskin siitä tehtiin.
Äitini oli Lotta Svärdin paikallisosaston puheenjohtaja, ja koulun tilat antoivat erinomaiset puitteet monenlaisille toiminnoille. Kudottiin ja ommeltiin erilaisia rintamalle lähetettäviä varusteita. Leipomossa leivottiin reikäleipiä. Suutarikin oli jossain vaiheessa antamassa omaa panostaan – suksiakin tehtiin. Kaikesta tuosta olen kirjoittanut Lottagalleriaan.
(tähän Aune Kotiahon artikkeliin linkki)
Koulun pihalla vuonna 1944 otettu valokuva kertoo paljon. Oman perheemme ja koulutilan emännöitsijän ja karjakon lisäksi kuvasta töytyy serkkuni Eeva-Liisa evakkona Ilomantsista, kaksi inkerinsuomalaista sotavankia, virolainen opettaja ja inkeriläinen iäkäs rouva.
Ruuasta ei ollut puutetta, olihan kotinani maamies- ja kotitalouskoulu peltoineen. Toki jotain puuttui – makeisia ei ollut, sokeria oli vähän, kahvia vielä vähemmän, eikä juuri hedelmiäkään. Pula-ajan keittokirjan muistan olleen ahkerassa käytössä, ja äitini alan ihmisenä osasi käyttää hyväksi sitä mitä oli. Mitään en osannut kaivata. Toppasokerista oli kiva yrittää saada paloja sokerisaksilla.
Helsingistä Muuruvedellä vierailulla ollut vanhempieni ystävä Kyösti Järvinen kirjoitti vieraskirjaamme:
Muuruveden maamieskoulu – onko teillä aina Joulu
Olen täällä ensi kertaa, taidan tulla vielä monta kertaa.
Niin runsas oli maaseudun ruokapöytä Helsinkiin verrattuna.
Keräystoiminta oli lähes pikkulottien vastuulla. Kerättiin kaikenlaista: paperia, pulloja, metalliromua, käpyjä, pihlajanmarjoja ja tietenkin metsämarjoja ja sieniä talven varalle. Puolukoita piti jokaisen oppilaan kerätä myös koulun keittolaan vietäväksi. Koulun keittolaan kerättiin myös läheisen Narilan tilan pelloilta varsinaisen sadonkorjuun jälkeen perunoita ja tähkiä. Ja toki mummolla piti olla suolasieniä ja puolukoita talven varalle.
Sen ajan lapset osallistuivat aikuisten töihin ympäri Suomen. Kotirintama tarvitsi kaikkien työpanosta. Apua tarvittiin lukuisissa kodin piirissä tehtävissä töissä. Kasvimaalla riitti kitkemistä ja harventamista. Oma pieni palstakin minulla. Heinäpellolla riitti haravoimista. Perunannostossa oltiin naapurinkin apuna. 80-vuotias ukkini osallistui ns. mottitalkoisiin naisten puolesta. ”Kyllä naisilla muutenkin tekemistä riittää.” Ja pieniä käsiä tarvittiin puiden pinoamiseen. ”Pikkulottia” löytyi joka kodista vaikkeivat hevielä järjestöön kuuluneetkaan.
Ei sota toki säästänyt tätäkään, koulutilan pihapiirissä elävää tiivistä yhteisöä. Ilmari, työnjohtajan lesken Eevan poika kaatui. Rovasti soitti isälle, ja pyysi häntä menemään Eevan luo kertomaan. ”En mene, sanoi isä. Tulen sinua hevosella hakemaan, ja yhdessä mennään.” Ilmari tuli kotiin – arkussa. Oli talvinen pakkaspäivä. Ilmarin perhe kävi häntä hyvästelemässä. Pakkaspäivänä Ilmari haudattiinkin. Kirkossa oli pitkä rivi valkoisia arkkuja. Ja lottien ja pikkulottien kunniakuja.
Perheeseemme kuului myös Anni. Anni oli tullut perheeseemme yhtä aikaa minun kanssani – Anni nuorena tyttönä minä vastasyntyneenä. Sitten vietimmekin yhdessä kaksikymmentäkolme vuotta – isäni kuolemaan saakka. Maamieskoulun pojista oli Anni löytänyt kumppaninsa – yhteinen elämä haaveissa. Eräänä talvisena päivänä posti toi kirjeen. Nuori sotilas oli ollut kirjoittamassa Annilleen. ”Istun tyynenä ja katson kohtalooni”, – ne olivat kirjeen viimeiset sanat. Tuo veren tahrima kirjearkki on jäänyt mieleeni. Ehkä meidän perheestä tuli entistä tiiviimmin myös Annin perhe.
Jatkosodan alkaessa isänikin kutsuttiin taas palvelukseen. Venäjän- ja saksankielen taitoisena hän kuunteli vihollisen radiolähetyksiä, ja toimi saksalaisten sotilaiden tulkkina. Jossakin vaiheessa hänet kuitenkin kutsuttiin kotirintamalle aloittamaan maamieskoulukurssi tavallista nuoremmalle ikäluokalle. Työikäiset miehet olivat sodassa – moni oli kaatunut – viljasta oli puute. Kotirintama kaipasi työvoimaa. Koulun ja koulutilan asiat ehkä muutenkin vaativat hänen läsnäoloaan. Isälleni käsky kotirintamalle oli pettymys. Anomuksestaan huolimatta hän ei saanut palata rintamalle. Isänmaan puolustaminen rintamalla olisi kuitenkin hänen mielestään ollut kaikkein tärkein tehtävä.
Oli kesäinen päivä – koulun pihamaalla seisoi kuorma-auto. Maamieskoulun pojat kiipesivät auton lavalle. Nyt kutsuttiin rintamalle nuorempia ikäluokkia. Kuorma-auton lavalla oli penkkejä, joille pojat istuivat. Mekin, lapset, olimme pihalla katsomassa. Vieläkin voin aistia tuon hiljaisen, murheellisen tunnelman.. Kuorma-auto ajoi pois. Aikuiset palasivat töihinsä ajatuksiinsa vaipuneena. Myöhemmin isä kertoi – noista pojista ei monta tullut takaisin.
Toki me lapsetkin kuulimme ja näimme ikäviäkin asioita – niitäkin nousee mieleen. Sota oli kuitenkin jossain kaukana, jotain jonka todellisuutta en varmaankaan täysin ymmärtänyt. Leikeissä se kuitenkin oli mukana. Puutyön opettaja Lauri teki minulle puupyssyn. Pyssy olalla hiihdin pihamaalla ja lähimetsässä. Radiossa soitettiin marsseja. Pää pystyssä marssimme serkkuni Eeva-Liisan kanssa ympäri isän työhuonetta, ja lauloimme mukana ”Kotikontujen tienoilta tervehtien”…siskot ja veikkoset, ja äidit ja morsiamet – ja isät – oli oma lisäykseni. Olinhan oikea isän tyttö. Omalla panoksella kaikenlaisessa tekemisessä mukanaolo täytti kuitenkin päivämme. Mummo, äitini äiti piti meistä lapsista huolta. Pelkällä olemuksellaan Hanna-mummo loi lämpöä ja turvallisuutta. Mummo laittoi meitä illalla nukkumaan. Mummon kanssa luettiin iltarukous. Pyydettiin, että sota loppuisi.
Olin varmaan yksi nuorimmista pikkulotista. 18.2.1944 minut hyväksyttiin Lotta Svärdin Muuruveden paikallisosaston tyttöosaston jäseneksi. Vajaa kuukausi aikaisemmin olin täyttänyt hyväksymiseen vaadittavat kahdeksan vuotta. Pikkulottien jäsenkorttini sain paikallisosaston nuorisoseuran talolla järjestämässä tilaisuudessa. Vanhemmalla sisarellani Saaralla oli lottapuku. Minulla ei omaa lottapukua ollut. Sain lainata sisareni pukua. Yleisö herahti nauramaan ja taputti kun suuressa puvussani astelin merkkiä hakemaan. Se ei minua haitannut – niin tärkeäksi koin tuon hetken. Äitini paikallisosaston puheenjohtajan minulle ojentama jäsenkortti on edelleen tallella. Jäsenkortissa on sanat: Ilomielin valmiina palvelemaan, kun kutsuvi syntymämaa.
Oli kevättalvi 1945. Kävelin koulusta kotiin. Pihapiiriin ehdittyäni huomasin kuorma-auton – tuollaisen vanhanaikaiseen, pitkänokkaisen auton. Paikalla oli isäni, työnjohtaja Eljas ja tuntemattomia miehiä. Kuorma-auton lavalle heiteltiin aseita. Seuraavana päivänä menin kouluun. Ensimmäisellä tunnilla oli uskontoa, läksynä neljäs käsky. Opettaja kysyi minulta – nousin seisomaan ja aloitin – kunnioita isääsi. Silloin tuli itku – pojat olivat pyytäneet tuomaan rynkkyjä ja muita. Sinä päivänä Västinnimen kansakoulun kaikki pojat jäivät jälki-istuntoon. Vieläkin pystyisin menemään juuri siihen pulpettiin missä istuin.
Isäni pidätettin. Täysin en ymmärtänyt mistä oli kysymys. Yhdestä asiasta olin kuitenkin täysin varma – isäni ei ole tehnyt mitään väärään. Syksyllä menin Kuopioon oppikouluun – mietin mitä vastaan jos joku kysyy. Kukaan ei kysynyt. Arvokkaana muistona on minulla isäni hieman rikkonainen vankilassa käyttämä nenäliina.
Nöyrän kiitokseni isälleni, äidilleni, mummolleni, ukilleni voin osoittaa vain tohtori Jenni Haukion tekstistä lainaamillani sanoilla:
He olivat minun tähteni täällä.
Jyväskylässä 20.9.2023
Kaisa Heikinheimo
Liitteinä: Lotta Svärdin Muuruveden paikallisosaston vuosikertomuksesta v.1942.
– Simon kirje
Tyttötyö
Muuruveden paikallisosaston tyttöosastoon on v.1942 kuulunut 49 pikkulottaa, joista Murtolahdessa 49 jäsentä ja Kirkonkylässä 35. Johtajana ovat toimineet Aune Kotiaho, Sandra Hiekkala ja MarttaHuuskonen.
Pikkulotat ovat kuluneena vuonna pitäneet kokouksia ja työiltoja 10, joissa on tehty käsitöitä ja suoritettu ohjelmaa. Terveysmarssiin, joita on pidetty maalis-, touko- ja marraskuulla on osallistuttu 90%lla. Hiihto- ja kävelymerkkejä ovat suorittaneet 15 pikkulottaa.
Pikkulottien kesätoiminnasta v.1941 on mainittava seuraavaa: Apurehuja on kerätty 2371 kg, jätepuita 245 m, marjoja 1241 lr, sieniä 699 kg, tähkäpäitä 520 mk:lla, j äteperunaa 1500 mk:lla, kahvinkorviketta 380 mk:lla, teenkorviketta 275 mk:lla ja kaloja 1575 mk:lla. Maataloustöitä ovat pikkulotat tehneet 13.388 mk:n arvosta. Säästötalkoisiin on ottanut osaa 18 pikkulottaa ja heidän yhteinen säästötileille pantu määränsä tekee 4555 mk. He ovat myöskin osallistuneet perunennosto ja viljanleikkuu talkoisiin, keränneet romua, lumppuja, kumia ja pihkaa suojeluskunnille, myyneet lehtiä ja merkkejä, toimineet lähetteinä, avustaneeet isoja lottia muonituksessa, osallistuneet rintamalta palaavien sotilaiden vastaanottotilaisuuksiin muodostamallasotilaspoikien kanssa kunniakujia lippuineen ja lauluineen. Myöskin sankarihautajaisissa ovat pikkulotat olleet mukana.
Simon kirje.
Sota päättyi. Neuvostoliitto vaati kaikkien heimosotavankienkin – palauttamista synnyinmaahansa. Inkerinsuomalaiset Simo ja Aapo olisivat halunneet jäädä Suomeen. Se ei kuitenkaan ollut mahdollista. Lähtiessään he olivat vannoneet isälleni tulevansa takaisin. Mitään ei kuitenkaan kuulunut – kunnes lähes viidenkymmenen vuoden jälkeen sisareni Saara sai Simolta kirjeen. Näin Simo kirjoittaa:
Tervehdin teitä kaikkia
On kulunut 50 vuotta kun me lähdimme sieltä Muuruveden maamieskoululta, isänne saattoi meidät laivalaiturille ja sitten Kuopioon. Sieltä jatkoimme Venäjälle. Minulle on jäänyt ikuiset kauniit muistot niiltä ajoilta kun olin teillä. Olitte silloin pikkulapsia. Maija-Leena oli silloin kaksi vuotias. Kaisa varmaankin muistaa kun kävi koulua, minä aamulla kuletin hevosella ja sitten kävin hakemassa.Ikuisesti jäivät mieleen isänne ja äitinne, he olivat hyvin huomaavaisia meitä kohtaan, ja äitinne sisko Sirkka oli aina iloinen ja hymyili. Hän oli meidän kanssa heinäpellolla ja vielä muistan Alinan, hän oli erinäisen hyvä ja kohtelias meille. Vaikka olin Suomessa vain kaksi vuotta, niin aina ovat mielessä ne koulun pihamaat ja joka ilta tuli laiva Kuopiosta ja menimme katsomaan.
Toivon teille kaikille hyvää elämää ja terveyttä.
Simo
Tietolähteitä
EMÄPITÄJÄSTÄ TEHTAAN VARJOON
Elämää ja tapahtumia muuruvetisten matkassa
Toimittanut Anu Rissanen
MUURUVEDELTÄ MAAILMALLE
Sukutietoa ja muistelmia
Saara Nietosvaara o.s. Kotiaho
sisareni
Äitini Aune Kotiahon haastattelu vuonna 1957
Haastattelijana lankoni Aarno Nietosvaara
Suomen kansallisarkisto
Muuruveden paikallisosaston vuosikokousten pöytäkirjat v. 1937 – 1944