Haukka Esteri
Esteri Haukka toimi lottana ilmavalvonnassa sekä lääkintäjaostossa.
Esteri Haukka kertoo toiminnastaan lottana talvi- ja jatkosodassa ja elämästään sotien jälkeen.
Talvisota
”Talvisodan aikana kotikylässäni toimi epävirallinen ”ilmavalvonta”. Oli saatu kuulla, että kylällä olisi annettu valomerkkejä Mikkeliin meneville vihollisen lentokoneille, Kylän korkeimmalle mäelle oli paloturvallisuuden takia pystytetty palotorni. Siitä tuli nyt vartiopaikka. Vartiossa oli pareittain meitä nuoria tyttöjäkin. Minäkin olin alle 18 vuotta enkä ollut silloin vielä lotta, koska kylässä ei ollut pikkulottaosastoa. Mennen ja tullen meillä oli saattaja. En muista kuinka pitkiä vuorot olivat. Muistelen ainakin, että vähän pelotti. Tosin mitään ei tapahtunut. Joku lentokone meni, mutta mitään valomerkkejä ei näkynyt. Se siitä talvisodan komennuksesta.”
Jatkosota
Lääkintäkurssin jälkeen ilmoitin, että voisin lähteä myös komennukselle. Pian sainkin ilmoituksen mennä Sotilassairaala 1:een Suomenlinnaan.
”Kesällä 1941 olin Lempälässä. Olin liittynyt lottiin, kun täytin 18 vuotta. Lempäälässä oli koulutuskeskus ja lottakahvila. Menin sinne työhön ja asuin sukulaisten luona. Siellä kuulin Helsingissä alkavasta lottien lääkintäkurssista. Kiinnostuin tästä ja menin kurssille. Saimme oppia ainakin aakkoset sidonnasta, petauksesta ynnä muusta. Käytännön taitojen lisäksi oli luentoja, sekä ohjeita ja Lotta Svärdin perusta, Kultaiset sanat.”
”Lääkintäkurssin jälkeen ilmoitin, että voisin lähteä myös komennukselle. Pian sainkin ilmoituksen mennä Sotilassairaala 1 :een Suomenlinnaan. Siellä sijoituspaikaksi tuli osasto 1, veneeriset taudit. Osastolla oli osastonhoitajan lisäksi myös toinen sairaanhoitaja ja meitä lottia kaksi. Lottien tehtävinä oli joitakin pieniä hoitotöitä, petausta vain osittain, koska yleensä siellä se kuului potilaille. Vähemmän miellyttävä tehtävä oli kylvettää ja pestä potilaita, jotka hoitokuurista saivat rupista ihottumaa. Eihän silloin ollut edes suojakäsineitä. Lotat myös vuorollaan valvoivat osastolla. Osaston muuten ankeaa ilmapiiriä piristi erittäin miellyttävä osastonhoitaja, joka aina vaali ja puolusti lottia. Sairaalassa oli myös ihotautiosasto. Lotilla oli yhteismajoitus, ja siellä kuulin yökköjen vaikeuksista ihotaudeilla.”
”Teki mieli kokeilla pärjäisinkö. Menin pyytämään ylihoitajalta, saisinko mennä ihotautiosastolle valvomaan. Sain luvan ja olin päivällä tutustumassa osastoon, oli siihen syytäkin. Potilailla käytettiin kompressihoitoja ja niitä piti yölläkin kostuttaa. Eipä ollut ihme, että olivat levottomia. Lisäksi oli vielä kutinat. Potilaat silmäilivät tulevaa yökköä ja tulipa se kysymyskin, millainen yökkö nyt tulee. Oliko haaste tai ei, vastasin vain, että teistähän se johtuu, miten yökkö toimii. Taisi jännittää, kun illalla menin osastolle. Tiesin, ettei minulla ole paljon varaa. Rintamalta tulleet potilaat — nuori tyttö. Ehdotin kompromissia ja sovittiin ”aselepo”. Osastolle palasi rauhan tila. Aamulla oli raportti ylihoitajalle, turhaan mietin mitä sanoa ja miten. Yliyökkö sen jo oli sanonut: ”osastolla oli rauhallista”. Mitäpä siihen lisätä. Olin Suomenlinnassa seuraavaan syksyyn 1943 saakka, ja sitten minä pääsin Tilkkaan. Ja sehän nyt oli siihen aikaan oikein sellainen mallisairaala. Siellä oli majoitettu lotat semmoiseen vinttitilaan, jossa meitä oli parisen kymmentä lottaa. Tilkassa olin osastotöissä ja se oli sitten sairaalatyötä ja tein pieniä hoitotöitäkin. Vaikka olin minä tehnyt hoitotöitä Suomenlinnassa, jossa ei ollut kuin osastonhoitaja sairaanhoitaja ja sitten oli lotat.”
Teki mieli kokeilla pärjäisinkö.
”Viihdyin siellä Tilkassa kyllä erittäin hyvin. Mutta sitten kevättalvella 1944 Helsingin suurpommitusten aikaan sairastuin itse ja makasin majoitustiloissa neljänkymmenen asteen kuumeessa. Minulla todettiin poskiontelontulehdus. Jouduin kuitenkin päivittäin käymään alakerrassa vastaanotolla, jolloin huuhdeltiin poskionteloita. Kerran tällä matkalla pyörryin portaikkoon. Enkä muista oikein muuta kuin että eräs lottatoverini huomasi, kun siellä makasin ja herätti minut. Hän meni ylilääkärille oikein valittamaan siitä, että meillä on kuumeinen lotta majoitustilassa. Ja näin minut sitten määrättiin osastohoitoon. Sehän oli tietysti hirveän vaikeaa ottaa joku lotta sinne osastolle, meillähän oli siellä vain poikia. Eihän silloin ollut edes naissotilaita. Mutta upseeriosastolla oli tyhjiä huoneita, ja ylilääkäri sanoi, että minut viedään sinne. Siellä minä sitten itkin, kun minulla oli kaikki niveletkin turvoksissa, eikä lusikkakaan pysynyt kädessä.”
”Sairastin osastolla, kunnes minulle ilmoitettiin, että pommitusten takia minut siirretään. Potilaita vietiin muutenkin Tampereelle, ja niin minut sitten myös vietiin sinne. Minut kannettiin paareilla autoon, autolla mentiin juna-asemalle ja junalla Tampereelle sairaalaan, joka sijaitsi Tampereen ammattikoulussa. Kesti pitkään ennen kuin uskalsivat leikata poskiontelot. Ne sitten leikattiin ja vasta huhtikuun loppupuolella aloin olla siinä kunnossa, että saatoin palata töihin.”
”Tervehdyttyäni palasin Helsinkiin, koska olin silloin Helsingissä ollessani siirtynyt Helsingin piirin lottiin. Sieltä minulle annettiin sitten komennus niin pitkälle kuin Syvärille Vaasenin kenttäsairaalaan. Siellä ei sairaalassa varsinaisesti sitten ollut kuitenkaan niin suuri tarve henkilöstölle, kuin kanttiinissa. Kanttiinissa oli väentungosta koko ajan, koska silloin oli jo toukokuu 1944 ja joukot liikehtivät siellä paljon jo. Työskentelin sitten kanttiinissa. Kanttiini oli siinä sairaalan vieressä. Siellä sitten oltiin, ja eihän siinä ollut mitään valittamista, se oli kaunis paikka. Kerran tuli ilmahälytys, lentokoneet tulivatja ampuivat. Minä olin juuri sairaalan ja kanttiinin välissä ruokalan pihalla, kun se hälytys tuli. Olin ajatellut, että menen kanttiinin puolelle syömään, kun ruokala oli niin täynnä. Siinä sitten menin pihalla hernekeittolautanen kädessä, kun pihalla huudetaan, että maahan. En kai minä nyt ollut niin tottunut ja viisas, ajattelin että kanttiini on tuossa ja menen sinne seinän viereen suojaan. Minä kävelin ja ammutaan vastaan. Eihän sitä oikein saanut selvää mistä ne tulevat, kun oli vain hirveä papatus. Ja minähän menin ja laitoin vielä ruokakuppini maahan ja sitten suojauduin kanttiinin seinän viereen. Kyllä se vaarallinen tilanne joka tapauksessa oli. Siinä pihalla oli myös muuta sairaalan henkilökuntaa, muun muassa sairaalan ylihoitaja, häneen osui ja hän kuoli. Se oli hyvin surullista. Juhannuksen aikoihin lähetettiin rintaman tilanteen takia mahdollisimman paljon lottia koti-suomeen. Juhannusviikolla sain litteran Leppäkoskelle, jossa sijaitsi LHTK. Sieltä sain komennuksen kenttäsairaala 21 :een Nuijamaalle josta se siirtyi myöhemmin Joutsenoon. Tämä oli Laguksen joukko. Majoitustilat täälläkin olivat tosin sisällä, mutta hyvin ahtaat. Meitä nukkui pienessä huoneessa paareilla toistakymmentä lottaa. Jokaiselle oli vain makuupaikka, ei muuta tilaa. Siellä oli aina tietysti sitten paljon potilaita. Sitten aselevon jälkeen sotatoimet jatkuivat Lapissa ja Laguksenjoukot lähtivät pohjoiseen. Kenttäsairaala lähti mukaan.”
Lapin sota
”Ensimmäinen etappi siellä pohjoisessa oli Oulu, jossa olimme sitten jossakin koulussa vain paketissa ja odotimme että pääsisimme eteenpäin. Ei se ollut niin ykskaks selvää mennä, tiet ja sillat olivat melkein kaikki pommitettu. En kyllä muista kauanko me siellä olimme. Lähdimme sitten eteenpäin, ja ensimmäinen paikka missä toimimme kenttäsairaalana, oli Ranua. Matka sinne tapahtui hieman poikkeuksellisesti. Matkustimme kuorma-autoissa kolonnassa, jossa oli muitakin kuin sairaalan autoja. Kuljettajan viereen kuorma-autoon oli otettu sitten aina yksi lotta tai sairaanhoitaja. Tieltä ei saanut miinojen takia missään vaiheessa poistua edes omille tarpeilleen. Piti siis käydä siinä autojen välissä. Päästyämme perille Raunualle, Petäjän lossin vieressä oli sellainen maalaistalo, jossa oli tilaa meille. Siellä Petäjän lossilla meitä odotti myös hirvittävä määrä potilaita. Rupesimme heti töihin. Eihän kenttäsairaalassa lääkintälotan työ mitään sairaanhoitajan työtä ollut, että sehän oli sellaista auttamista. Ensi töiksemme luuttusimme leikkaussaliksi varatun huoneen maalaistalosta. Haavoittuneita oli kovin paljon, erityisesti juuri miinoihin menneitä. Olimme siellä sitten etujoukkona muutaman päivän ja jälkijoukon saavuttua siirryimme edelleen Ranuan kirkolle aluesairaalaan.”
”Ranualla varsinainen potilaitten poliklinikka, vastaanotto ja leikkaukset ynnä muut sellaiset hoitotoimenpiteet tehtiin metsähallituksen talossa. Jälleen siellä me, jotka olimme etujoukkona, saimme ryhtyä heti välittömästi töihin. Meille näytettiin tosin vähän paikkoja, esimerkiksi siellä metsähallituksen talossa vinttikamari, johon oli jo kannettu valmiiksi paareja, majoitustila oli siis tämä. Mitään nimikkopaareja siellä ei kenelläkään ollut, että se, joka oli vapaana, meni vapaana oleville paareille. Poliklinikallahan oli täysi kaaos. Samoin potilaat siellä, kuka enemmän, kuka vähemmän, myös valittivat. Siellä oli sitten joku poika, joka itki ja valitti että hän ei näe mitään ja on sokea. Menin katsomaan, omin päin ehkä, en muista, vai käskettiinkö minut. Hänellä oli kasvot ja silmät täynnä multaa, ja kaikkea mitä siinä miinaan mennessä oli tullut. Sanoin vain, että ei saa avata silmiä, kun pesen kaiken tämän hiekan ja moskan pois. Kun oli valmista, niin poikahan oli tietysti hirvittävän onnellinen siitä, että hän pystyi näkemään. Kai hän sitten minutkin hämärästi jonain enkelinä näki. No, hänellähän oli myös jalka loukkaantunut ja se amputoitiin.”
”Illalla minut määrättiin yhden sairaanhoitajan kanssa sairaalan puolelle. Siellä oli osittain jo laitettukin sänkyjä valmiiksi. Mutta edelleenkin siellä oli kiirettä ja tuntui niin kaaosmaiselta, kun koko ajan tuli potilaita ja piti sijoitella heitä sitten huoneisiin- Jotkut heistä olivat heikossa kunnossakin- Kesti vain pari päivää, niin potilaita alettiin evakuoida kouluun. Puin potilaita. Tässä tilanteessa viereisessä huoneessa ollut lotta tuli ja pyysi minua toiseen huoneeseen. Kieltäydyin ja sanoin, että minä puen nyt tässä huoneessa ja pue sinä siellä. Hän kuitenkin totesi, että minun on nyt mentävä koska siellä on jollakin rakkausasiaa. Menin, ja siellä oli sitten tämä poika, tai ainakin niin minä luulen, jonka silmät minä olin pessyt. Hän sitten pyysi, josko saisi tulla puujalalla koputtelemaan minun ovelleni. Kyllähän minä sitten osoitteeni annoin, mutta eipä tähän päivään mennessä ole poikaa näkynyt.”
”Sillä välin kun me olimme Ranuan kirkolla, oli Rovaniemelle ehtinyt tulla toinen sairaala. Meidän piti mennä sinne, mutta emme päässeet lossilla yli Rovaniemeltä. Emme myöskään voineet lähteä seuraavaan paikkaan Sodankylään, vaan jäimme Rovaniemelle odottelemaan. Olimme siellä maalaistalossa, ja tavarat sekä kaikki varusteet olivat paketissa. Sodankylä oli tosin silloin saatu jo haltuun. Mutta me pääsimme eteenpäin vasta sitten, kun Rovaniemellä kuntoon saatu lossi oli käyttökelpoinen. Ja näin siis Sodankylässäkin oli jo toinen kenttäsairaala toimimassa. Me ainoastaan ruokailimme siellä matkalla, ja jatkoimme kohti Ivaloa. Ivalo oli hävitetty ja siellä oli ainoastaan kirkko jäljellä. Sitä kirkkoa me sitten pesimme. Kirkkoon tuotiin sitten potilaat, sakasti toimi jonkinlaisena apteekkina ja keittiönä. Tie meni kirkon vierestä kohti Inaria. Henkilökunnan majoitus täytyi olla kokonaan teltoissa. Kirkon ja tien oikealla puolen oli sitten naisten teltta. kirkon vasemmalle puolelle pystytettiin kaksi telttaa miehistöä varten. Kirkko oli täynnä potilaita. Niitä kyllä evakuointiinkin sieltä meidän siellä olomme aikana. Silloin oli jo marraskuu ja maassa oli lunta, josta saattoi aina sitten aamuisin kasvoja pestä. Kirkko valmisteltiin SPR:ä varten. Lotta Svärd oli myöskin lakkautettu ja meidän piti päästä sieltä pois jo aikaisemmin. Kenttäsairaala 21 lähti kuitenkin Ivalosta vasta 27. marraskuuta 1944. Silloin SPR:n henkilökunta oli tullut ottamaan talon vastaan.”
”Lähdimme Ivalosta, mutta matkamme kuitenkin tyssäili, kun tultiin Rovaniemelle. Tulimme kaupunkiin bussilla ja emme meinanneet päästä joen yli sinne kauppalan puolelle juna-asemalle. Lopulta sitten pääsimme sinne ja junalla pois. Kun me lähdimme sitten kotiinpäin, oli Lotta Svärd jo lakkautettu, ja meillä ei tietystikään ollut muita varusteita kuin lotan varusteet. Meille sanottiin, että ottakaa neulat pois puvuista. Meitä myös kehotettiin pysymään junassa mahdollisimman pitkään yhdessä, ja yksin ei ollut hyvä liikkua. Mutta ei siellä junassa mitään tapahtunut, kotimatka sujui aivan hyvin. Minä matkustin kotiin tietysti sitten Lempäälän kautta. Olin kotona itsenäisyyspäivän aikoihin ennen joulua.”
Sotien jälkeen
Lotissa oli semmoinen yhteisöllisyys, joka minulla on aina mielessä. Koskaan en sellaista yhteishenkeä ole nähnyt kuin siellä oli naisten kesken.
”En minä koskaan lottana olemisesta mitään ongelmia saanut. Joskus oli sellainen, kun me Rintamanaiset järjestimme myyjäisiä ja toripäiviä. Ja kerran tuli eräs mies, joka sanoi, että ei teitä siellä etulinjassa näkynyt. Minä sanoin hänelle, että emmehän me siellä olisi voitu ollakaan, piti siellä töpinässäkin olla jonkun, joka niitä haavoja sitoi. Että sitten myöhemmin jotain tämmöistä sattui. Silloin sodan jälkeenhän tällaisia yhdistyksiä, kuten Rintamanaiset, alkoi syntyä. Täällä Riihimäelläkin perustettiin sitä varten, että vaalittiin sitä yhteistä lottahenkeä. Vaikka sitä nyt on sitten myöhemmin yritetty tehdä lotista jonkinlainen poliittinen järjestö, mutta sitähän se ei missään tapauksessa ollut. Lotta Svärd oli järjestö, jossa uskonnollisuus, kristillisyys oli isänmaanrakkauden rinnalla, ja kurihan oli ankara. Minä olen vasta jäljestäpäin lehdestä lukenut, että kyllähän sieltä väkeä poiskin lähetettiin. Mutta meillä ei koskaan ollut sellaista, että joku olisi pois vain lähetetty. Ehkä se johtui siitäkin, että meillä oli sellainen tomera Lottavanhin, joka oli tuolta Hausjärven puolelta kotoisin oleva Elli Kuumola. Hän sitten sodan jälkeen, kun tavattiin, kysyi minulta, että oliko hän ollut liian ankara. Minä sanoin, että ei, hänen tehtävänsähän oli pitää kuria. Lotissa oli semmoinen yhteisöllisyys, joka minulla on aina mielessä. Koskaan en sellaista yhteishenkeä ole nähnyt kuin siellä oli naisten kesken.”
Esteri Haukan haastattelu 13.1.2009 ja 6.4.2009, joka kirjoitettu puhtaaksi Haukan omien kirjallisten muistiinpanojen sekä haastattelunauhojen pohjalta.