Halme Laura
Laura Halme toimi muun muassa lääkintälottana sotasairaalassa.
Oli itsestään selvää että heti kun ikää oli tarpeeksi, meistä tulisi pikkulottia.
Laura Halme syntyi 31.08.1922 Utajärvellä.
Olin 8-vuotias kun minut hyväksyttiin Lotta Svärd -yhdistyksen pikkulottiin. Siihen aikaan sitä kutsuttiin lottien tyttöosastoksi ja pojat olivat suojeluskunnan poikaosastossa. Meillä oli kotona hyvin isänmaallinen henki ja samoin oli koulussa. Oli itsestään selvää että heti kun ikää oli tarpeeksi, meistä tulisi pikkulottia. Opettajat yleensä johtivat pikkulottien toimintaa. Ensin opeteltiin säännöt jotta kaikki tietäisivät, mitä lottana oleminen merkitsee ja kuinka toimitaan. Jokaisen piti ommella itselleen lottapuku. Koulun käsityötunneilla saimme ommella opettajan johdolla ja jotkut kotonakin. Lottapukua käytettiin kaikissa kokouksissa. Kun olin noin 12-vuotias, sain valkoisia esiliinoja ja päähineitä ja pääsin aikuisen lotan mukana lottakahvilaan töihin ja muonittamaan suojeluskunnan järjestämiin hiihto- ja ampumakilpailuihin. Se oli minusta hyvin jännää ja mielenkiintoista.
Sitten tuli v. 1939 ja alkoi talvisota. Olin silloin 16-vuotias, mutta minä ja nuorempi sisareni jouduimme ilmavartioon. Vanhempi veljeni oli suojeluskunnan vartiointitehtävissä, koska hän ei ollut vielä käynyt armeijaa. Koko talvisota-ajan olin ilmavartiossa. Asuimme korsussa ja aina neljän tunnin tauon jälkeen oli kaksi tuntia kiikarointia ja vahtimista korkeassa tornissa Rokuan Pookivaaralla. Sinä talvena oli kovat pakkaset, jopa -40 astetta.
Välirauhan aikana lopettelin opiskeluani. Minulla oli kuitenkin sellainen tunne, että lääkintälotat tekivät tärkeää työtä, joten hakeuduin lääkintäkurssille. Sen jälkeen tein toimenlottasopimuksen, mikä tarkoitti, että heti tarvittaessa olin valmis lähtemään komennukselle.
Nuorelle tytölle se oli kaikki hyvin mielenkiintoista. Siinä sairaalassa arvostettiin kovasti lottien työtä.
Vuonna 1941 kesällä oli ylimääräisiä kertausharjoituksia. Olin yhden pataljoonan kanttiinissa myymässä. Juhannusaattona 1941 meni kaikki suunnitelmat sekaisin, kun sain määräyksen lähteä klo 14 junalla Ouluun. Kerrottiin vain että Oulun asemalla on keräilypiste josta saa lisätietoja. Niin minä päädyin sotasairaala 32:een, jossa olin lääkintälotan tehtävissä koko jatkosodan ajan. Nuorelle tytölle se oli kaikki hyvin mielenkiintoista. Siinä sairaalassa arvostettiin kovasti lottien työtä. Se oli iso sairaala, jossa lottia oli n. 300 eri tehtävissä. Päivät alkoivat aamulla sänkyjen petauksella. Ruoan jakaminen ja heikkojen potilaiden syöttäminen kuului tehtäviimme. Siteiden vaihto joka päivä lääkärin kierroksen jälkeen. Märkivät ja isot haavat vaihdettiin pariin kertaan. Yövalvonta kuului lotille aivan samoin kuin hoitajillekin. Valvontavuoro kesti aina yhden kuukauden kerrallaan. Kun oli yksin osastolla jossa 60–70 potilasta niin silloin aina tapahtui paljon. Tietenkin sain apua yliyököltä ja tarvittaessa lääkäriltä. Meihin kuitenkin luotettiin paljon. Sain välillä olla sotasairaalan apteekissa farmaseutin ja hoitajan apuna.
V. 1944 Lapin sodan aikana tuli niin paljon potilaita, että meiltä otettiin asunnot potilashuoneiksi. Koska olin jälleen valvontavuorossa, nousin aamulla junaan, ajoin 60 km Oulusta poispäin ja vaihdoin takaisin tulevaan junaan. Matkat torkuin penkillä. Loppuillan vietin tavallisesti henkilökunnan saunassa jos siellä ei ollut kylpijöitä ja sitten jälleen yöksi töihin. Olin välillä saksalaisten sairaalassa sekaosastolla, jossa oli sekä suomalaisia että saksalaisia potilaita. Saksalaisten vankien osastolla oli kaikkein vaikeinta, mutta se ei kestänyt kovin kauan. Suhtautuminen lottiin oli korrektia ja kunnioittavaa kaiken kaikkiaan. Olimme heille kuin sisaria.
Erään yövuoron aikana koin yhden järkyttävimmistä muistoista. Päivällä oli tullut uusia potilaita. Oli keskiyö kun kello soi yhteen huoneeseen. Menin katsomaan mikä oli hätänä. Yksi aivan nuori mies itki katkerasti ja pyysi, että saako hän pitää minua kädestä kiinni niin hän kertoo mikä hätä hänellä on. Hänet oli vihitty kaksi kuukautta sitten ja nyt hän oli haavoittunut hyvin vaikeasti siten, että hänellä ei ollut enää sukupuolielimiä ollenkaan. Hän pelkäsi kuinka voisi kertoa sen nuorelle vaimolleen. Silloin me kyllä itkimme yhdessä. Oli vaikeaa lohduttaa tällaisessa tilanteessa. Hänellä oli kuitenkin tarve puhua siitä jollekin ja kukas se muu oli kuin lotta. Näitä tapauksia oli paljon jotka muistuvat mieleen. Monet miehet halusivat kertoa perheestään varsinkin silloin, kun jouduin kirjoittamaan kotiin heidän puolestaan. Lotat oli jaettu koulutuksen perusteella muonitus-, lääkintä-, varus-, keräys-, ja kansliajaostoon ja näistä jaettiin mitä erilaisimpiin tehtäviin. Missä vain apua tarvittiin, niin siellä oli lottia.
Sodan päätyttyä työskentelin ravintolapäällikkönä.