Hakkarainen Tellervo

LottaOrganisaatio ja kunniajäsenetSuomen Naisten Huoltosäätiön hallitus ja sihteeritVuoden Lotat Lotta Svärdin perilliset - Helsingin Yliopiston pienoiselämäkerratMuonitusjaosto

Tellervo Hakkarainen toimi Lotta Svärd -järjestön keskusjohtokunnassa.

Lapsuus ja nuoruus ennen lotta-aikaa

Elin onnellisen lapsuuden, sitten elämä pysähtyi syksyllä 1929. Ajattelin, ettei mitään pahempaa voi tulla, kunnes 1939 taas näkyivät myrskypilvet.

Tellervo Hakkarainen syntyi vanhemmilleen Kalle Heikki Hakkaraiselle ja Helmi Amanda Heiniselle Kolarissa 7.9.1916. Tellervo oli kuudes yhdeksästä lapsesta. Hänen jälkeensä syntyneet kaksi veljeä kuolivat aivan pieninä, ja hänen vanhin veljensä kuoli sisällissodassa. Hakkaraisen perhe muutti Kolarista Kuruun, Pirkanmaalle, Suomen itsenäistyttyä. Hänen vanhempansa työskentelivät nimismiehenä sekä kansakoulunopettajana, joten oli alusta asti selvää, että myös Tellervo koulutettaisiin hyvin. Äiti tosin lopetti työssään mentyään naimisiin ja saadessaan lapsia, kuten oli ajan tapana. Vanhempi veli Jouni kuvaili Hakkaraisten lapsuudenkotia onnelliseksi. Hän pohti, että Tellervo oli mitä todennäköisimmin oppinut yhteistoiminnan hengen jo kotonaan. Muistelmissaan Tellervo toteaa myös itse olleensa lapsena mukana “vähän kaikessa.”

Hakkaraisten isä Kalle kuoli 7.9.1929, kun Tampereelta takaisin Kuruun suunnannut höyrylaiva upposi myrskyssä Näsijärvellä noin kilometrin päässä rannasta. Höyrylaivan 160 matkustajasta 138 kuoli. Tellervo ja hänen kaksi sisarustaan näkivät uppoamisen omin silmin Näsilinnan kalliolta. Hänen äitinsä puolestaan eli 100-vuotiaaksi ja kuoli muutama kuukausi syntymäpäivänsä jälkeen 1977. Tellervo valmistui ylioppilaaksi Tampereen yhteiskoulusta vuonna 1935.  Tellervo suoritti Helsingin talouskoulun opettajakurssin vuosina 1938–1940. Samaan aikaan hän oli hakenut opiskelemaan myös sairaanhoitajaksi, mutta myöhemmin pohti, että “onneksi en päässyt.” Opintojen aikana hän harjoitteli useassa ravintolassa, esimerkiksi Eduskuntatalossa.

Perheen isälle isänmaallisuus oli ollut tärkeä arvo, ja alun perin Kolariin muuttokin johtui tästä. Kalle oli nimittäin joutunut ongelmiin Venäläistämiskauden aikana sanomalehdissä julkaisemistaan isänmaallisista, salanimellä kirjoittamistaan kannanotoista. Myöhemmin, Hakkaraisen perheen pojat liittyivät suojeluskuntiin ja tytöt Lotta Svärd -järjestöön.

Kesän 1939 Tellervo vietti Saksan Wiesbadenissa ja Heidelbergissä opiskellen saksan kieltä. Hän muisteli olleensa kiinnostuneempi seurustelemaan paikallisten kanssa ulkona kesäsäässä ja oppimaan kieltä “luonnonmenetelmällä”, kuin päntäten kielioppia. Kesältä hän oli säästänyt oopperalipun, opiskelijalipun Beethovenin syntymäkotiin, iloisia valokuvia ja saksankielisen rakkausrunon. Sodan uhka ei lounais-Saksasta ollut Hakkaraiselle juurikaan painunut mieleen, vaikka vain muutama viikko hänen paluunsa jälkeen Saksa hyökkäsi syyskuun ensimmäisenä Puolaan.

Lotta-vuosien toiminta

Olen tuntenut pelkoa vain yhden kerran sota-aikana, kun Viipuria pommitettiin ja ympärilläni räjähteli. Enemmän minulla on ollut aina huoli toisista kuin itsestäni.

Tellervo Hakkarainen liittyi Lotta Svärd -paikallisjärjestöön kotipaikkakunnallaan Kurussa 1938 ja samana vuonna hän suoritti Lottaopiston muonituskurssin Tuusulan Syvärannassa. Ennen muonituskurssille osallistumista, hän oli lottana osallistunut kanttiininhoitajana Kurun suojeluskunnan ja lottien yhteisten kesäjuhlien ja urheilukilpailujen muonitukseen. Syvärannan kurssi oli kaksiviikkoinen. Luentoja heille olivat pitämässä esimerkiksi keskusjohtokunnan muonituspäällikkö Maja Genetz sekä sihteeri Irma Turunen.

Talvisodan alkaessa Tellervo Hakkarainen opiskeli vielä Helsingissä. Sodan alun tapahtumia muistellessaan Helsingissä asuneena hän totesi, ettei ollut “oikeastaan pelännyt, ehkä lottakoulutuksen tuoman itsensä hallitsemisen vuoksi.” Jouduttuaan suojautumaan pommituksilta nykyisen pyöräbaanan kohdalla Kampissa sijainneeseen junakuiluun kotimatkallaan Hakaniemestä Töölöön hän totesi, että nyt koulunkäynti saisi jäädä tauolle isänmaan auttamisen vuoksi. Hakkarainen kävi hälytyksen jälkeen pikaisesti kotonaan, jonka jälkeen meni tapaamaan Maja Genetziä Nikolajeffin autoliikkeeseen. Genetz lähetti Hakkaraisen suorinta tietä kohti lotille Luumäelle perustettua keskusjohtokunnan päätoimistoa. Siellä Hakkarainen työskenteli päällikön apulaisena, uusien lottien kanssa, selvittäen heille sijoituspaikkaa ja omin sanoi “tehden kaikkea mahdollista, mitä osasin.” Mieleenpainuvin hetki Luumäeltä oli Karjalasta saapuneiden evakkojen vastaanottaminen. Hän työskenteli tämän lisäksi myös vastaavanlaisissa tehtävissä Viipurin toimistossa, joka jouduttiin sodan loputtua sieltä siirtämään. Tuon hetken tunteitaan Hakkarainen kuvaili masentuneiksi.

Välirauhan aikana keväällä 1940 Hakkarainen valmistui virallisesti Kotitalousopettajan tutkinnolla Helsingin Kotitalousopettajaopistosta. Nopeasti tämän jälkeen Maja Genetz soitti Hakkaraiselle, ja kertoi että “häntä tarvittaisiin taas.” Kesällä 1940 Tellervo Hakkarainen siirtyi Rajatoimiston alaisuuteen Haminaan linnoitustöiden muonitusemännäksi, esihenkilöksi 12–13 lotalle. Lotta Svärd keskusjohtokunnan rajatoimisto oli uudelleennimetty Kannaksen toimisto, joka oli joutunut lähtemään talvisodan aikana Viipurista. Haminassa 20-vuotiaan Hakkaraisen yksikkö valmisti ruokaa noin 300 linnoitustöissä työskenneelle.

Kun jatkosota alkoi vuonna 1941, matkusti Tellervo Hakkarainen Luumäelle kuulemaan uudesta sijoituspaikastaan. Kolmesta talousopettajasta hänet valittiin vain hänet rajatoimistoon muonitustarkastajaksi, muut kaksi lähetettiin linnoitustyömaille. Hakkarainen muisteli olleensa “helposti käskettävissä, vastasin nöyrästi kaikenlaisiin kysymyksiin”, ja pohti tämän olleen syy siihen, miksi juuri hänet valittiin. Joulukuussa 1941 rajatoimisto siirtyi takaisin Viipuriin. Tellervo työskenteli suoraan rajatoimiston päällikön Annikki Nissisen alaisena, omin sanoin “hänen oikeana kätenään.” Jatkosodan vuosina hän toimi yli 600 kanttiinin päällikkönä ja muonitustarkastajana. Muonitustarkastajan roolissa hänellä oli myös oikeus esimerkiksi lähettää lottasäännösten vastaisesti toimiva lotta takaisin rajatoimistoon uudelleenarviointiin. Kanttiineista huolehtimisesti muodostui lopulta Hakkaraisen päätehtävä. Niitä sijaitsi koko maassa, Pohjois-Etelä akselilla, esimerkiksi sairaaloissa sekä rintamalla, jopa eturintamassa. Rajatoimistossa lotilla kävi myös vieraita, joista Tellervo muisti etenkin muista Pohjoismaista saapuneet lotat. Saksaa osaavana, hän oli myös perustamassa muonitus ja kanttiinitoimintaa saksalaisille sotilaille. Kun jatkosota loppui vuonna 1944 ja rauhansopimuksen järjestelyt alkoivat, tuntui Hakkaraisesta siltä, ettei hän ehtinyt hengähtää, sillä nyt työt vasta todellisuudessa alkoivat. Myöhemmin hän pohti, että “ja niin ne minun kohdallani alkoivatkin.”

Lottien jälkeen, Työmaahuolto

Lotta Svärd -järjestön lakkauttamista 23.11.1944 Hakkarainen muistelee surulla. Järjesteltävää ja organisoitavaa oli kuitenkin paljon, ja Hakkarainen muisti ajanjaksosta oikeastaan vain kiireen ja loputtomalta tuntuneet puhelinkeskustelut Maja Genetzin kanssa siitä, mitä piti siirtää ja minne.

Jatkosodan päättyessä perustettiin Suomen Naisten Huoltosäätiö 24.10.1944, jolle voitaisiin siirtää Lotta Svärd -järjestön omaisuutta sekä kalustoa. Säätiön olisi tarkoitus turvata “isänmaan ja kotien hyväksi toimineita, nuhteettomia Suomen kansalaisuuden omaavia ja käytökseltään nuhteettomia naisia ja lapsia, jotka olivat sodan takia menettäneet työpaikkansa tai huoltajansa.” Tämän säätiön varoilla rahoitettiin 2.11.1944 perustetun Työmaahuolto Ry:n toiminnan käynnistäminen. Hakkarainen oli yksi perustuskirjan allekirjoittaneista, ja hän kommentoi toiminnan käynnistämistä varapuheenjohtajana: “Toiminta voitiin aloittaa nopeasti, kun oli valmis organisaatio. Hetkessä saatiin kokoon työryhmä, jossa jokainen tunsi toisensa taidot ja kyvyt.” Ry perustettiin pohjoisen Suomen jälleenrakennustöiden ruokahuollon tarpeisiin. Tämän urakan aikana Hakkarainen työskenteli pääosin Helsingistä. Lapin paikkakuntien kohtalosta vanhan kotikaupungin Kolarin hävityksestä kuuleminen muonittajien sinne edetessä maaliskuussa 1945 tuntui erityisen pahalta.

Laajenevien toimeksiantojen vuoksi yhdistys ei pystynyt enää suoriutumaan tehtävästään. Tämän vuoksi Työmaahuolto Oy perustettiin 26.3.1945, jolle Työmaahuolto Ry:n vuosikokouksessa päivää myöhemmin päätettiin myydä vaiheittain kesään mennessä kaikki Ry:n omaisuus. Ry oli saanut toimintaansa myös lahjoituksia esimerkiksi kaluston muodossa Puolustusvoimilta. Työmaahuolto Oy:ssä suurin osakkeenomistaja oli Suomen Naisten Huoltosäätiö, ja Tellervo Hakkarainen nimitettiin yksimielisesti yhtiön johtokuntaan. Ry:n toiminta supistui siis vain työntekijöiden huolto- ja virkistystoimintaan, kun liiketoimet siirtyivät oy:lle. Lopullisesti yhdistyksen toiminta päättyi keväällä 1948. Hakkarainen muisteli Lapin sodan päätyttyä ilmapiirin olleen hyvin lotta-vastainen. Työmailla oli jonkin verran ongelmia asiakkaiden esimerkiksi todetessa, etteivät halunneet ostaa ”lotilta” ruokaa. Vallassa olleille kommunisteille liiketoiminnan lottatausta oli Hakkaraisen sanoin ”punainen vaate.” Genetz ja Hakkarainen joutuivat valitusten vuoksi kommunistista puoluetta edustaneen kulkulaitosministeri Yrjö Murron puhutteluun. Erikoisesti tästä huolimatta, Helsingissä pidettyyn sotasyyllisyysoikeudenkäyntiin tilattiin ruokailu ja kahvitus Työmaahuollolta. Hakkarainen muisteli kyseisen työn olleen yksi mielenkiintoisimmista hänen urallaan sotien jälkeen.

“Työmaahuolto oli ja on aina ollut naisten yritys.”

6.5.1946 30-vuotias Tellervo Hakkarainen nimettiin johtokunnan kokouksessa Työmaahuolto Oy:n toimitusjohtajaksi sekä johtokunnan puheenjohtajaksi. Hänen ensimmäinen isompikokoinen projektinsa olivat Työväen Urheiluliiton nelipäiväisten liittojuhlien muonitus, joihin osallistui 35 000 ihmistä. Rauhansopimuksen valvontakomission toimiessa Suomessa vuosina 1944–1947 kuulusteltiin Hakkaraista Työmaahuollon yhteyksistä lottiin kolmesti, jonka lisäksi Syvärannan toimistoa Tuusulassa käytiin yllätystarkastamassa. Vuonna 1947 Hakkaraisen johdolla yhtiökokous päätti, että valtiolle myytäisiin iso osa toiminnasta. Muutoksen jälkeen Työmaahuolto jatkoi yritysruokaloidensa pyörittämistä sekä suurmuonituksia. Työmaahuollon laajentuessa oli Hakkarainen mukana myös useamman uuden työpaikkaruokalan tilojen suunnittelussa.

Lisäksi Suomen naisten Huoltosäätiössä oltiin vuonna 1946 aloitettu neuvottelut sekä selvitystyö toimitilojen ja mahdollisten asuntojen rakentamiseksi. Naistentaloksi nimittämä rakennus valmistui Mannerheimintie 93:een kahdessa vaiheessa vuosina 1951–1953. Yhteyteen valmistui myös ravintola White Lady. Ravintolaan pääsivät alusta asti naiset ilman miesseuraa, joka ei ravintoloissa Helsingissä ollut vielä mahdollista. Ravintola oli Ravintohuollon omistuksessa vuoteen 1976 asti, jolloin se myytiin. Ravintohuolto oli Työmaahuollon sisaryhtiö, joka pyöritti eri tavalla, kuin työpaikkaravintoloita, verotettavia Työmaahuollon kohteita. White Ladyssa päätettiin Hakkaraisen johdolla aloittaa myös ruokapalvelutoiminta vuonna 1962, jonka jälkeen ruokaa pystyttiin toimittamaan termosastioissa myös työpaikkoihin ja oppilaitoksiin ilman keittiöitä. Loppuvuodesta 1959 Maja Genetz ja Hakkarainen ajelivat useamman kuukauden ympäri Helsingin seutua yrittäessään etsiä sopivaa paikkaa uudelle keskitetylle tuotantolaitokselle. Lopulta tällainen löytyi Vantaalta, Veromiehestä. Vuoden 1960 alussa Hakkaraisen ja Genetzin ehdotus meni läpi Työmaahuollon johtokunnan kokouksessa, ja täten Veromieheen perustettiin uusi tuotantolaitos.

Vaikka Työmaahuolto oli ollut mukana useamman suurtapahtuman muonittamisessa vuoteen 1952 mennessä, olivat olympialaiset kuitenkin kooltaan aivan omassa luokassaan. Hakkarainen oli mukana jo olympialaisten suunnitteluvaiheessa muonitusorganisaatiossa. Olympialaisten avajaisten Hakkarainen muistelee olleen hienot. Hän pääsi seuraamaan avajaistapahtumaa kutsuvierasaitiosta Olympiastadionilla. Kilpailujen aikana kaikki urakkaan osallistuneet työskentelivät pitkiä päiviä, ja Hakkarainen muisteli etenkin oman urakkansa Maja Genetzin kanssa päättyneen usein vasta yömyöhään. Hakkarainen muisteli työurakan ohella viettäneensä illan kutsuvieraana Helsingin kaupunginjohtajan seurueessa uudella yökerholla Kasarmikadulla. Tähän seurueeseen kuului myös prinssi Philip, joka oli saapunut Helsinkiin seuraamaan kilpailuja. Työmaahuollon suurmuonitukset jatkuivat olympialaisten jälkeen koko 50-luvun.
Työmaahuollon lisäksi Hakkarainen kirjoitti uransa aikana useamman keittokirjan ja kotitalousoppaan. Kaikki teokset löytyvät listattuna lopusta. Tämän lisäksi Hakkaraisella oli yhdessä Anna-Liisa Lepistön kanssa vuonna 1952 Yleisradiossa esitetty esitelmäsarja “Korvakuulolta kokiksi”, sekä kolumni “Ihannepaino ja ruokavalio” vuonna 1950 Uusi Suomessa. Kolumnissa hän esitteli aiheita terveellisestä ruokavaliosta, hivenaineiden saannista aina ohjeisiin sisäelimien käytöstä ruuanlaitossa.

Opiskelu ulkomailla, toiminta Suomi-Amerikka yhdistyksessä

Vuonna 1948 Hakkaraiselle myönnettiin Amerikan kotitalousopettajayhdistyksen stipendi, ja hän jäi toimitusjohtajan tehtävästään opintovapaalle. Stipendi oli osa laajempaa vaihto-ohjelmaa, jossa ravitsemusalan, elinkeinoelämän sekä kotitalousalan osaajille myönnettiin stipendejä opiskeluun Yhdysvalloissa suomalaisen osaamisen kartuttamiseksi. 1948 syksyllä hän aloitti kotitalousopinnot Texas State College for Women:issä, joka sijaitsi Dallasissa. Hän suoritti lukuvuodessa Bachelor of Arts –tutkinnon, ja palasi Suomeen toukokuussa 1949. Opintojensa ohella hän työskenteli erilaisissa keittiöissä kahviloista isoihin teollisuuskeittiöihin. Näitä taitoja hän pystyi myöhemmin suoraan hyödyntämään olympialaisten järjestelyissä, Työmaahuollon muussa toiminnassa, sekä toiminnassaan Suomalais-Amerikkalaisessa yhdistyksessä. Näitä olivat esimerkiksi pakasteet ja puolivalmisteet sekä itsepalvelumalli lounasravintoloissa.

Hakkarainen edusti Suomea vuoden 1950 syyskuussa Kööpenhaminassa järjestetyssä kotitalousnäyttelyssä, Kvinde og hjem. Näyttelyssä oli edustajia noin kymmenestä muusta eurooppalaisesta maasta. Vuorollaan maat esittelivät esimerkiksi maansa ruokakulttuuria ja muita kotitalousasioita. Suomen vuorolla Hakkarainen esitteli muun muassa kalakukkoa, karjalanpiirakoita ja rahkapiirakoita. Näyttelyn yhteydessä hän myös tapasi Tanskan kuningattaren. Yhteisen ruokailun aikana hän muisteli rikkoneensa useampaa kuninkaallisiin liittyvää etikettivirhettä.

Myöhemmin syksyllä 1950 Hakkarainen palasi Yhdysvaltoihin osana Polyteknikkojen kuoron kiertuetta. Hakkarainen kuului Otaniemen teekkarikylän rakennustoimikuntaan, ja matkan tarkoitus hänelle olikin tutustua kampusrakentamiseen. Tällä kertaa aika kului Bostonissa, jossa hän muutti asumaan Rouva Syrjälän paikalliseen asuntolaan. Hakkarainen tutustui kampusasumiseen ja keittiöihin Wessely Collegessa, Bostonilaisessa sairaalassa, Harvardissa sekä Massachusetts Institute of Technologyssä. Vierailultaan hän palasi Suomeen joulukuun alussa.

Kolmannen kerran hän palasi Yhdysvaltoihin heinä-elokuussa ennen vuoden 1953 Amerikkalainen koti -näyttelyä, jonka Suomalais-Amerikkalainen yhdistys järjesti yhdessä Yhdysvaltojen suurlähetystön järjestämän amerikkalaisen huippudesignin näyttelyn kanssa. Hakkaraisen tehtävänä oli rakentaa näyttelyyn etenkin keittiö, joka sisältäisi kaikki uusimmat yhdysvaltalaiset keksinnöt. Hakkaraiselle saatiin hankintoihin rahaa mormonikirkolta. Hän osti hankintamatkallaan Yhydysvalloissa muun muassa pakastekaapin ja silityskoneen, joita ei Suomalaisista kodeista löytynyt. Apua tehtävässään hän muistelee saaneensa Suomen konsulilta Yhdysvalloissa. Hankittavien tavaroiden löytämisessä kuitenkin “myös entisistä poikaystävistä oli apua.” Näyttelyn osa, jossa esiteltiin tätä keskiverto amerikkalaisten kodin keittiötä, oli myyntimenestys. Suurin osa näyttelyn kävijöistä oli naisia. Hakkarainen oli juuri oikea henkilö näyttelyn järjestämisessä, sillä hänellä oli vankka tietämys molempien maiden keittiökulttuureista ja siitä, mitä näyttelyssä tulisi täten esitellä.

Yksityiselämästä, ystävyyssuhteista

Mistä Tellervo nautti vapaa-ajallaan? Työn ulkopuolella myös erilaisten vastuutehtävien pitäessä Tellervo “Teppu” Hakkaraisen hyvin kiireisenä, ei hänellä ollut erityisen läheisiä välejä sukulaisiinsa. Tellervo ei myöskään mennyt naimisiin, taikka saanut lapsia.Hän oli kuitenkin hyvin aktiivinen ystävyyssuhteissaan, joita oli vuosien mittaan syntynyt niin Lotta –kokemuksien, kuin myöhemmän työuran pohjalta. Läheisiä suhteita muodostui yhteiskunnallisen toimijuuden vuoksi myös aina valtionhallinnon ylimpään virkamieskuntaan, sekä Suomessa, että ulkomailla.

Tellervo muistelee, että ainakin Helsingin talouskoulun vuosina 1938–1940 hänellä oli “joku heilakin”, sillä hän oli tallettanut kukkien kanssa noina vuosina saamansa kortin. Jatkosodan aikana rajatoimistossa työskennellessään hän puolestaan muistelee tapailleensa miestä, joka toi hänelle ja kaikille hänen ystävilleen lahjoja.

Harrastuksistaan Tellervo nautti eniten laulamisesta. Rakkaus laulamiseen oli peritty vanhemmilta, isä Kalle lauloi useammassa kuorossa opiskeluaikoinaan. Isän lauluharrastus oli tuonut hänet retkelle Noormarkkuun, jossa hän oli tavannut Tellervon äidin. Laulujen ja karonkoiden kirjoittaminen ja esittäminen ystävien kanssa jo lotta-aikana piristi työmoraalia rankkoina hetkinä. White Ladyn ja Naistentalon valmistuttua Mannerheimintie 93:een 50-luvun alussa, järjestivät Tellervo ystäviensä kanssa mielellään erilaisia naamiaisjuhlia ja muita illanviettoja hauskuutuksekseen. Tellervo kuvaili ystävyyttä ”elämän rikkaudeksi, joka kuuluu yhtä lailla yksinäiselle kuin perheellisellekin.” Tellervolla oli myös oma mökki, jossa hänellä oli pieni viljelysmaa.

Vanhuudesta, roolista Lotta-museon takana

Mutta se ei ollut hauskaa.

Vuonna 1973 Kotiliesi haastatteli Hakkaraista. Helmikuussa hänestä julkaistun artikkelin keskipiste oli siinä, kuinka Työmaahuolto oli naisten perustama, naisia työllistävä ja naisten johtama yritys. Juttu ehdittiin julkaista juuri halvausoireiden ilmenemisen jälkeen. Tellervo Hakkaraisella todettiin aivokasvain sen jälkeen, kun toispuoliset halvausoireet olivat alkaneet vuorineuvos Uolevi Raateen 60-vuotisjuhlilla vuonna 1973. Aivokasvain saatiin leikattua kahdella leikkauksella Töölön sairaalassa, mutta toispuoliset halvausoireet jäivät osittain vaivaamaan Hakkaraista hänen loppuelämänsä ajaksi. Operaation jälkeen vaikeaa oli se, että hänen kaikki hiuksensa oli jouduttu ajamaan pois. Aikaa muistellessaan Hakkarainen kertoi käyttäneensä turbaanihattua ja leikitelleensä ystäviensä kesken näyttävänsä milloin Kekkoselta ja tällöin Paasikiveltä. Mutta todellisuudessa se ei ollut hauskaa. Hakkarainen päätti jättää Työmaahuollon sekä Ravintohuollon toimitusjohtajan tehtävät, ja jatkaa vain yhtiöiden johtokunnan puheenjohtajana.

Yhdessä Martta Mustakallion kanssa vuonna 1976 Tellervo Hakkarainen ja Työmaahuollon sekä Ravintohuollon johtokunta olivat alkaneet pohtia toiminnan myyntiä vaikeutuneen taloustilanteen vuoksi. Mutkikkaiden neuvottelujen päätteeksi Työmaahuollon ja Ravintohuollon ravintolat myytiin Fazerille, ja Vantaan tuotantolaitos Helsingin kaupungille vuonna 1978. Neuvottelut eivät Hakkaraisen mielestä olleet rehdit, ja vaikka he eivät rahallisesti menettäneetkään mitään, ei hän ollut vielä vuosikymmentenkään jälkeen antanut “täysin anteeksi tätä rehdille kaupankäynnille vierasta menettyelyä.”

Kätketyt muistot pyrkivät pintaan ja purkautuivat tunnekuohuina.

Muistellessaan 1980–1990-luvuilla muuttunutta ilmapiiriä suhteessa lottien työpanokseen sotavuosina Hakkarainen muisti etenkin Lappeenrannan lottapatsaan paljastuksen 7.9.1985 ja tilaisuudessa puhuneen kenraali Adolf Ehrnroothin kysymyksen siitä, miten lottapatsaan pystyttämisessä oli voinut kulua 40 vuotta. Lisäksi 13.9.1991 järjestetty Lotta Svärd -järjestön 70-vuotisjuhla Finlandiatalolla oli Hakkaraiselle rakas muisto. Paikalle päässeet noin 1600 lottaa olivat Hakkaraisen mukaan “kovin liikuttuneita.” Hakkarainen nimettiin lottien kunniavanhukseksi 90-luvulla.

Syvärannan 1947 palanut päärakennus päätettiin rakentaa uudestaan Suomen Naisten Huoltosäätiön 50-vuotisjuhlien kunniaksi vuonna 1994. Tellervo Hakkarainen valvoi yhdessä Irmeli Visannin kanssa rakennustoimikunnan toimintaa. Uusi rakennus otettiin käyttöön keväällä 1996, ja sen keskeinen osa oli lottien muiston vaalimiseksi perustettu museo. Tellervo lausui tervehdyssanat kaksissa avajaisjuhlissa. Vuonna 1991 Hakkaraiselle myönnettiin myös talousneuvoksen arvonimi pitkän arvonimien ja kunniamerkkien listan jatkoksi.

Vuosituhannen vaihteen jälkeen Tellervon sairastelu paheni. Viimeiset elinvuotensa hän joutui viettämään sänkypotilaana kotihoidossa. Vuoden 2008 helmikuun 21. päivä, pitkään sairastettuaan, Tellervo menehtyi Helsingissä 91-vuoden ikäisenä.

Tämä on se maailma, missä me elämme – ja meidän on yhdessä kannettava vastuu siitä.

Hakkaraisen työura ja jäsenyydet

Lotta Svärd keskusjohtokunnan päätoimiston päällikön apulainen 1939–1940, rajatoimiston linnoitustöiden muonitusemäntä Haminassa 1940, rajatoimiston päällikön apulainen Viipurissa sekä muonitustarkastaja 1941–1944.

Työmaahuolto Ry perustaja 1944, johtokunnan jäsen 1944–1948.

Työmaahuolto Oy perustaja 1945, toimitusjohtaja 1946–1973, johtokunnan puheenjohtaja 1946–1978.

Suomen Naisten Huoltosäätiön hallituksen jäsen 1960–1966, varapuheenjohtaja 1971–1984, puheenjohtaja 1985–1996, varainvalvoja 1997–2008.

Työmaahuolto Oy:n Eläkesäätiön hallituksen puheenjohtaja 1959–1980.

Suuros Oy johtokunnan jäsen 1960–1984.

Ravintohuolto Oy johtokunnan jäsen 1948–1977.

Muita jäsenyyksiä ja luottamustehtäviä maanpuolustus-, urheilu- ja terveydenhuoltojärjestöissä.

Hakkaraisen tuotanto

Nuoripari keittiöpuuhissa / oppikirja Yleisradion keittokurssilla Korvakuulolta kokiksi. 1952, toimittanut A.-L. Lepistön kanssa.

Hyvää ruokaa: nykyaikaisen kodin keittokirja. 1953, toimittanut A.-B. Agnsäterin kanssa.

Amerikan tapaan: 120 amerikkalaisen keittiön ruokaohjetta. 1961, toimittanut M. Pedersonin kanssa.

Arvomerkit

Vapaudenristi 4 mk.

Suomen Olympialaisten ar.1, 1952.

Suomen Valkoisen Ruusun R I, 1978.

Lotta Svärd ar. Talousneuvos, 1991.

Suomen suurkisojen amr. 1947–1956, Suomen Hotelli- ja Ravintolaliiton amr., Suomi-Amerikka-yhdistyksen kult. amr.

Pienoiselämäkerran kirjoittaja: Venla Silvennoinen