Genetz Maja

LottaOrganisaatio ja kunniajäsenetSuomen Naisten Huoltosäätiön hallitus ja sihteerit Lotta Svärdin perilliset - Helsingin Yliopiston pienoiselämäkerratMuonitusjaosto

Maja Genetz oli Lotta Svärd -järjestön keskusjohtokunnan jäsen ja muonituspäällikkö.

Maja Genetz – isänmaallisen suvun kasvatti

Artikkelin on kirjoittanut FT Maritta Pohls.

Genetz-suvun alkujuuret

Flora Maria (Maja) Genetz syntyi itäsuomalaiseen sukuun, jonka jäsenet toimivat 1800-luvulla Viipurin läänin paikallistason virkamiehinä. Professori Leo Harmaja kertoi Genetz-suvun vaiheista Suomen Sukututkimusseurassa pitämässään esitelmässä: Suku oli ”useina vuosikymmeninä joutunut julkisessa elämässämme, eri tapahtumien yhteydessä, verraten usein esille”. (Leo Harmaja, Piirteitä Genetz-suvun esivanhemmista. Genos 2/1931, 87–95)

Genetzin suvun kantaisä Carl Fredrik Genetz oli suvun piirissä kulkevan tarinan mukaan ollut Etelä-Ruotsiin Karlskronaan joutunut genovalainen merimies Giovanni Genovese. Hänen poikansa Lars Anders Genetz kulki Ruotsin armeijan mukana Suomeen ja sai ansioistaan palkkioksi viran Koiviston nimismiehenä. Arvid Genetzin runollisen ilmaisun mukaan isoisä päätyi ”Herra Vallesmanniksi Karjalaan, vanhan Suomen vartioiksi, uutehen sulattajaksi”. Lars Andersin pojat Karl Johan ja Lars Oscar toimivat kruununvouteina. Karl Johan Laatokan itärannalla Impilahdella ja Lars Oscar Muolaassa ja Sortavalassa, kunnes asettui Laatokan länsirannan Kurkijoelle.

Impijoen sukuhaara

Karl Johan ja Lars Oscar saivat puolisoikseen Impilahden kirkkoherran tyttäret Laura ja Flora Ferrinin. Impilahden ja Kurkijoen sukuhaarojen lapset olivat siis kaksinkertaisia serkkuja. Impilahden Karl Johan ja Laura Genetzin pojat Arvid ja Emil Genetz olivat tunnettuja merkkimiehiä. Arvid Genetz – suvun piirissä ”Arvid ykkönen” – toimi suomen kielen ja kirjallisuuden professorina ja myöhemmin senaatin kirkollisasiain toimikunnan päällikkönä. Tieteellisten julkaisujen ohella Arvid Genetz kirjoitti runoja nimellä Arvi Jännes. Tunnetuimpia hänen runoistaan ovat Herää Suomi!, Karjala ja Väinölän lapset.

Emil Genetz oli kuoronjohtaja ja säveltäjä, jonka säveltämät kuorolaulut olivat suomalaisten kuorojen perusaineistoa. Niistä kuuluisin oli Terve Suomeni maa. Myös sisaret Ida ja laulunopettaja Jenny Genetz olivat hyvin musikaalisia. Arvid ja Eva Genetzin lapsista Maataloustuottajain Keskusliiton puheenjohtaja Juho Jännes, kodin taloustieteen kehittäjä tohtori Laura Harmaja ja näyttelijä Paavo Jännes olivat valtakunnallisesti tunnettuja.

Kurkijoen sukuhaara

Kurkijoen sukuhaaran Lars Oscar ja Flora Genetzin lapset olivat kirjallisesti ja matemaattisesti lahjakkaita. Sortavalan seminaarin lehtori Arvid Thorsten Genetz – ”Arvid kakkonen” – kirjoitti lukuisia luonnontieteen oppikirjoja sekä kirjoja kasvimaan hoidosta ja metsäluonnon antimista. Haminan kadettikoulun matematiikan ja kosmografian lehtori, sittemmin pankinjohtaja ja liikemies, tohtori Atle Genetz taas oli ansioitunut matematiikan oppikirjojen tekijä. Perheen seitsemän tytärtä toimivat kansakoulunopettajina eri puolilla Suomea. Helsingin suomalaisen kansakoulun johtaja Hilma Genetz julkaisi 1904 laajalti käytetyn lukukirjan kansakouluja varten.

Suomenmielisyys eli vahvasti suvun piirissä. Impilahden sukuhaara suomensi 1906 nimensä Jännekseksi. Kurkijoen osa sukua taas piti Genetz-nimen.

Hevosmiehen tyttärestä autokauppias

Olli Genetzin perhe

Maja Genetzin isä oli Kurkijoen perheen nuorin lapsi Olli Genetz. Valmistuttuaan Haminan kadettikoulusta hän meni naimisiin Pohjoismaiden Yhdyspankin Viipurin konttorin johtajan tyttären Sigrid von Pfalerin kanssa. Flora Maria (Maja) syntyi vuonna 1901, Ritaksi kutsuttu Birgit Eva 1904 ja Jorma Olli August 1909. Jorma menehtyi vain 10-vuotiaana.

Olli Genetz toimi Venäjän armeijan palveluksessa Viipurin tarkk’ampujapataljoonassa. Vuonna 1907 hänet nimitettiin Kotkan ja 1908 Terijoen piirin poliisipäälliköksi. Hän toimi ajoittain myös veljensä Atle Genetzin omistaman, Pietarissa sijaitsevan kirjapainoyhtiö Slovon toimitusjohtajana sekä Suomen Maidon toimitusjohtajana Pietarissa. Sisällissodan aikana kapteeni Olli Genetz valvoi järjestystä Lappeenrannassa kaupungin poliisimestarina ja toimi myös valkoisen Itäarmeijan etappiesikunnassa armeijanintendenttilaitoksen päällikkönä.

Ylioppilaaksi vuonna 1920

Genetzin perheen pääkoti oli Kurkijoelle, minne rakennettiin talo suvun maille. Genetzin vanha talo jäi Olli Genetzin sisarten, Majan tätiensä omistukseen. Talvisin perhe asui Viipurissa, missä Maja ja Rita kävivät koulua vuoteen 1918 saakka. Venäjän vallankumouksen jälkeen Olli ja Sigrid Genetz asettuivat Kurkijoelle pitämään karjatilaa. Tytöt siirtyivät Helsingissä sijaitsevaan Nya Svenska Samskolaniin, mistä Maja Genetz kirjoitti ylioppilaaksi 1920 ja Rita pari vuotta myöhemmin. Vuosikymmenen lopussa perheestä oli jäljellä vain he kaksi. Sigrid Genetz kuoli vuonna 1925 ja Olli Genetz 1928.

Maja Genetzin varmasti odotettiin ryhtyvän opettajaksi. Olihan se kaikkien tätien ammatti ja kansallismielisessä suvussa tärkeänä pidetty kansansivistystehtävä, ja sitä paitsi varsin nopea tie ansiotyöhön. Ne Majan sukupolven Genetz-tytöt, jotka toimivat työelämässä olivat nimenomaan opettajia. Siihen ammattiin valmistui myös Rita-sisar.

Hevosmiesten suku

Suvussa oli kovia hevosmiehiä. Tästä verenperinnöstäkö Majan Genetzin ammatinvalinta johtui vai oliko se silkkaa sattumaa. Astra-lehdelle antamassaan haastattelussa Maja Genetz kertoo: ”Karriären startades via svensk och utländskt korrespondens om bilar och bilofferter med bilförsäljning som mellanetap.” (Lilith, Bilsamtal med bilkvinnor. Astra 1.3.1939)

Karjalaan päätynyt Lars Anders Genetz oli ollut armeijan satulamaakari. Impilahden Carl Johan Genetz taas oli saanut Moskovan kilpa-ajoissa ensimmäisen palkinnon, pokaalin, jota käytettiin suvun kastemaljana. Genetz taas oli saanut Moskovan kilpa-ajoissa pokaalin, jota käytettiin suvun kastemaljana. Olli Genetz kasvatti hevosia ja osallistui hevosnäyttelyihin. Hänen elämänsä päättyi traagisesti hevosen potkuun. Genetzin lapset totutettiin hevosiin jo varhain.

Suomen ensimmäinen naisautokauppias

Maja Genetzin 1920-luvun alun elämästä on vähän tietoa. Helsingin seudun osoitekalenterista käy ilmi, että hän asui Rita-siskonsa kanssa Helsingissä monessa osoitteessa. Hän kertoo olleensa ylioppilastutkinnon jälkeen Saksassa ja Ruotsissa opiskelemassa kieliä ja sitten joidenkin yksityisten liikkeiden palveluksessa. Hän ilmestyy julkisuuteen Suomen Kuvalehden artikkelissa vuonna 1927: ”Neiti Genetz, Suomen ensimmäinen nais-autokauppias toiminimestä Autocar”. Toimittaja tenttasi Genetziä koeajossa olevan Dodge -kuorma-auton teknisistä yksityiskohdista ja sai kaikkeen asiantuntevan vastauksen. (L. M. W., Automerkit saapuvat. Suomen Kuvalehti 22.10.1927)

Nikolajeffin autoliikkeen johtonainen

Suomen Kuvalehdessä mainittu Autocar Oy perustettiin vuonna 1926. Kaksi vuotta myöhemmin tehdyissä yritysjärjestelyissä se fuusioitui talousvaikeuksissa olevan Ab S. Nikolajeff J:or Oy:n kanssa ja yritystoiminta siirtyi Nikolajeff -nimelle. Uuden Nikolajeffin toimitusjohtajaksi valittiin Autocarin johtaja kapteeniluutnantti Björn Tötterman, joka oli tutustunut alaan muutamalla ulkomaanmatkalla. Maja Genezt taas opiskeli autoalaa Saksassa, Ruotsissa ja Tanskassa 1928–1929, siis juuri Nikolajeffin perustamisen aikoihin. Vaikuttaa siltä, että hän oli ulkomailla luomassa Nikolajeffille suhteita.

Vuonna 1929 Maja Genetz nimitettiin yhtiön konttoripäälliköksi, 1930 myyntipäälliköksi ja 1934 yhtiön apulaisjohtajaksi. Hän toimi myös Nikolajeffin hallituksen jäsenenä ja Nikolajeffin omistaman korjaamo Ahjo Oy:n toimitusjohtajana. Autoalan kirjoissa Genetz mainitaan Björn Töttermanin apurina, tarmokkaana työmyyränä, joka pyöritti Nikolajeffin rutiineja. Hän vaikuttaa kuitenkin olleen vahvasti Nikolajeffin toimintojen uudelleen organisoinnin takana.

Autoalan verkostot

Alan verkostoihin kytkeytyminen oli tärkeää. Siellä oli tieto tuonnin ja myynnin mahdollisuuksista. Nikolajeffin johtoryhmä Maja Genetz, Walter Greuling ja Björn Tötterman oli laajasti verkostoitunut ja jokaisella oli oma osa-alueensa. Greulingin hyvät suhteet keskeisen tärkeään suurasiakaskuntaan, julkishallintoon ja teollisuuteen, auttoivat varmasti kaupanteossa. Tötterman ja Genetz hoitivat sekä autoalan kansainvälisiä että kansallisia suhteita. Kaikki kolme olivat luonnollisesti Suomen Automobiiliklubin jäseniä.

Autokilpailujen tähti

Autoja markkinoitiin kilpa-ajojen avulla ja myös Maja Genetz kilpaili koko ammattiuransa ajan, usein Nikolajeffin edustamilla Reo-kuorma-autolla. Puolustuksen Ensi-Apu joukko P.E.A.:n vuonna 1931 järjestämissä kilpailuissa ajettiin 316 km: Helsinki – Kotka – Helsinki. Suomen Automobiiliklubin 1935 syyskilpailuissa mitattiin autojen kestävyyttä. Reitti oli 1700 km ja ajonopeus 55 km tunnissa. Oli lunta, sumua ja iljannetta. Genetz selvitti 30 tunnin raskaan ajon loistavasti Chevroletillaan. ”Hon var den enda kvinnliga deltagaren som genomförde tävlingen och minuspåengen blevo också i minsta laget”. (Höstrallyt krävande i snöslagg och halka. Hufvudstasbladet 17.10.1935)

Vehon perustaja

Nikolajeffin ohella Maja Genetzillä oli vahva vaikutus myös Vehon perustamiseen. 1930-luvun lopulla Nikolajeffin oli valittava joko amerikkalaisen General Motorsin tai saksalaisen Daimler-Benzin edustuksen jatkuminen. Poliittisen tilanteen vuoksi näitä kahta oli mahdotonta pitää samalla agentilla. Nikolajeffin johto päätyi 1939 perustamaan Mercedes-Benziä varten uuden yrityksen, jonka omistivat suureksi osaksi samat osakkaat kuin Nikolajeffinkin. ”Koko Vehosta ei olisi luultavasti tullut sitä mitä tuli, ellei taustalla olisi ollut nainen”, kirjoittaa Ukkola. Vehon kummitäti oli Maja Genetz. (Jukka Ukkola, Veho 1939–1989 50. Veho 1989)

Autot nyt ovat kerta kaikkiaan minun maailmani

Sota-aikana Nikolajeffin toiminnan keskiöön nousi korjaus- ja muu palvelu. Sodan jälkeinen säännöstely taas muutti autoliikkeiden luonteen valuutta- ja lisenssiasioita hoitaviksi toimistoiksi. Walter Greuling kuoli 1944 ja Björn Tötterman 1947. Maja Genetz nimitettiin Nikolajeffin toimitusjohtajaksi. Hän jäi eläkkeelle vuonna 1959. Nikolajeff Oy:n tarina päättyi konkurssiin 1978.

Maja Genetz sai kauppaneuvoksen arvon 1954 ja seuraavana vuonna Suomen Automobiililiiton plaketin. Se annettiin henkilöille, joilla oli ”erikoiset ansiot automobilismin kehittymiseen”. Genetz nousi autoalan arvostetuksi ja tunnetuksi toimijaksi. Sanottiin, että se, mitä hän ei tiennyt autoista ja autoalan ongelmista, ei ollut tietämisen arvoista.

”Niin – oikein häpeä sanoa, en kulje koskaan jalan. Autot nyt ovat kerta kaikkiaan minun maailmani. Kun niihin tottuu, ne ovat kuin eläviä olioita. – – – Autoilu on nimittäin maailman parasta hermolepoa. Jos tuntee itsensä väsyneeksi tai kiusautuneeksi, ei tarvitse muuta kuin ottaa vaununsa ja huristaa maaseudulle. Ratissa oleminen karkoittaa kyllä kaikki rasittavat huolet mielestä.” (Sigma, Nainen autossa ja auton alla. Eeva 1.11.1934)

Liiketoimintaa Helsingin lottapiirissä

Mukaan lottiin vuonna 1921

Maja Genetz liittyi Lotta Svärd järjestöön vuonna 1921. Liittyminen lottiin oli nuorelle Majalle varsin luontevaa, samanlaista verenperintöä kuin autoilu. Hänen tätinsä olivat jo kouluaikoinaan Sortavalan tyttökoulussa omaksuneet yhteiskuntavastuun eetoksen. Opettajina Genetzin neidit toimivat paikkakuntiensa kansallismielisissä yhdistyksissä. He kuuluivat Kurkijoen rouvasväenyhdistykseen ja vapaapalokuntaan. He olivat mukana seurakuntatyössä, marttatoiminnassa ja myös lotissa järjestön perustamisesta lähtien. Helsingin suomalaisen kansakoulun opettaja Hilma Genetz osallistui myös naiskagaalin toimintaan. Genetzin suvun miehet olivat myös hyvin isänmaallisia. Kurkijoen suojeluskunnan harjoitukset pidettiin Genetzin tilalla.

Maja Genetzin oma lottaosasto

En onnistunut saamaan selville, mihin Helsingin paikallisosastoon Maja Genetz kuului ennen vuotta 1929, jolloin hän perusti vuoteen 1944 saakka johtamansa kaksikielisen Lotta Svärd paikallisosaston XII. Vuonna 1929 Helsingin lottaosastosta viisi oli suomenkielistä, neljä ruotsinkielistä ja kaksi kaksikielistä. Ennen sotia Helsinkiin perustettiin vielä kolme osastoa, kaikki suomenkielisiä.

Jokaisella lottaosastolla oli huolehdittavanaan joku suojeluskuntaosasto. Osasto XII otti vastatakseen merisuojeluskunnasta. Sen lotat saivat merilottakoulutuksen. Osasto muun muassa järjesti majoituksen ja ruokailun kaksi viikkoa kestävän suojeluskuntien harjoituspurjehduksen Tarmo-aluksella, missä ”Mamma-lottan, frk. Genetz, förde spiran med milt men stark hand på sin del av däcket.” (Med sk-flottans skolskepp på Östersjön. Skyddskåristen 1.8.1932)

Genetzin osastossa oli aluksi 53 toimivaa ja 45 kannattavaa jäsentä. Jäsenmäärä kasvoi vuosi vuodelta. 1930-luvun alkupuolelta lähtien lottien oli annettava omalle osastolleen 100 työtuntia vuodessa. Helsingissä kaikki osastot joutuivat kuitenkin kamppailemaan sen ongelman kanssa, että jäseniä oli vaikea saada täyttämään työvelvollisuuttaan. Genetz esitti 1934 piirijohtokunnalle, että myös Helsingin osastot ottaisivat maaseutuosastojen tavoin käyttöön työkortit, mutta kokouksen enemmistö vastusti ajatusta ja päätyi vain kehottamaan paikallisosastoja pitämään huolta jäsentensä aktiivisuudesta.

Omassa osastossaan Genetz vei työvelvollisuuden läpi. Vuonna 1936 osastossa XII oli 178 toimivaa ja 152 kannattavaa jäsentä. Seuraavana vuonna molemmat olivat vähentyneet ja osastossa oli 125 toimivaa ja 50 kannattavaa jäsentä. Oli siis päätetty, että mieluummin vähän aktiivisia jäseniä kuin paljon sympatiajäseniä. Esimerkiksi akateemisten lottien osastossa X oli vuonna 1937 toimivaa jäseniä 173 ja kannattavia 177.

Maja Genetzin johtama Helsingin Lotta Svärd XII ”osoitti monella tavalla liikekykyä lottien toiminnan hyväksi,” kertovat Koskimiehet. (Airi ja Rafael Koskimies, Suomen Lotta – katsaus lottajärjestön toimintaan. Helsinki 1964) Jo ensimmäisenä toimintavuonna sen järjesti Kaartin maneesin veneenrakennusmessujen kahvi- ja ruokatarjoilun.

Vuonna 1934 osasto perusti kahvilähettämön, joka toimitti työpaikoille kahvia, teetä, kaakaota, lihalientä, piirakoita, voileipiä, kahvileipää, maitoa, virvoitusjuomia, savukkeita.

”Lähetykset tuodaan perille sievillä, erikoiskansilla varustetuilla koreilla ja kaikki astiat on varustettu lottamerkillä. Työvoimana lottia, mikä mahdollistaa edulliset hinnat. – – – Kaikkea tätä kuulin Lotta XII:n puheenjohtajalta neiti M. Genetziltä, liikenaiselta, jonka sydämelle tämä kahvilähettämö samoin kuin kai leipomoyrityskin näyttää erityisesti olleen lasketun, ja joka autollaan vei ja toi lehden reportterin lottien hyviä kahviantimia maistamaan.” (Helsingin lottain liikeyrityksiä. Lotta Svärd 31.5.1934)

Helsingin lottapiirin johtokuntaan

Lotta Genetz mainitaan ensimmäisen kerran Helsingin lottapiirin vuosikokouksen pöytäkirjassa 28.2.1930, jolloin hän edusti osastoaan yhdessä rouva Kinbergin kanssa. Kokouksessa hän toimi piirihallituksen tilivapautta koskevan pykälän sihteerinä. Samassa kokouksessa hänet nimitettiin huomattavan nuorena – 30-vuotiaana – piirin muonituspäällikkö, neiti Elsa Twerinin apulaiseksi. Seuraavan vuoden piirikokouksessa hänet valittiin piirijohtokunnan varajäseneksi ja sihteeriksi. Tässä kokouksessa piirin puheenjohtaja vaihtui kenraalitar Gurli Ignatiuksesta vapaaherratar Ruth Munckiksi. Vuonna 1934 Genetz nimitettiin piirin kassanhoitajaksi ja ajan mittaan Genetzistä alettiin käyttää kansliapäällikkö -nimitystä. Hän hoiti näitä tehtäviä vuoteen 1939 saakka

Kun lottaosasto X:n jäsen Sirkka Ståhlberg valittiin 1932 Helsingin piirijohtokuntaan keräysjaoston päälliköksi, varojen keräys sai lisää vauhtia. Sirkka Ståhlbergin ja Maja Genetzin yhteistyö ja osaaminen muodostuivat Helsingin lottapiirin ja koko Lotta Svärd järjestön taloudellisen menestyksen pohjaksi. Vuonna 1933 Helsingin piiri muutti ”omaan tilavaan ja mukavaan huoneistoon, jossa on 12 huonetta.” (Lotilla koossa varat kenttäsairaala I varten. Uusi Suomi 31.5.1933) Oman huoneiston hankkimista oli mietitty jo kauan, mutta siihen ryhdyttiin vasta Genetzin rohkaisemana tai lähes painostamana.

Muonituskursseja ja lottapäiviä

Piirin muonitustoiminta oli 1930-luvulla jo varsin mittavaa. Suojeluskuntien muonitusta järjestettiin vuosittain noin 10 500 miehelle. Joka vuosi toteutettiin useampia muonituskursseja. Maja Genetz piti ensimmäiset muonituskurssinsa vuonna 1932. Ne kestivät kahden viikon ajan joka ilta 3–4 tuntia. Käytännöksi tuli, että Genetz johti suomen- ja Twerin ruotsinkielisiä kursseja. Lisäksi Genetz johti kansliakurssia.

Vuonna 1931 Maja Genetz järjesti Elsa Twerinin kanssa Helsingin lottapäivät, jonne saapui 2 000 lottaa eri puolilta Suomea sekä ulkomaisia vieraita. Helsingin rautatieasemalle perustettiin kanslia ottamaan vastaan junilla saapuvia lottia ja ohjaamaan heitä majoitukseen. Koulujen pihoilla oli kenttäkeittiöt ja ruokapöydät. Vuonna 1937 Helsingin piirin lotat emännöivät Oulun lottapäiville matkustavia noin 30 ruotsalaista vierasta. Ohjelmaan kuuluivat Ravintola Royalissa järjestetyt illalliset, kiertoajelu ja Suomenlinnan visiitti.

Suuret ruokahuoltokeikat 1930-luvulla

Maja Genetzin liiketaidoilla lotat tekivät 1930-luvulla erilaisten tilaisuuksien ruokatarjoilun järjestämisestä laajamittaisen liiketoiminta-alueen. Jo kesäkuussa 1930 järjestettiin voimistelukilpailujen suurmuonitus, jossa tarjoiltiin ruokaa noin 7 500 voimistelijalle ja noin 10 000-päiselle yleisölle. Vuonna 1931 lotat hoitivat veteraaniparaatin muonituksen: 900 kiloa lihaa, 450 kiloa voita, 16 hehtolitraa perunoita, 3,500 leipää, 80 kiloa kahvia, 300 litraa kermaa ja 220 kiloa sokeria ja vielä 15 000 pulloa olutta. Vuonna 1933 oli vuorossa Helsingin suojeluskuntapiirin juhla Helsingin valloituksen muistojuhlan yhteydessä. Vuonna 1937 lotat hoitivat myös Helsingissä järjestettyjen ammunnan maailmanmestaruuskilpailujen tarjoilun kenraali Mannerheimin 70-vuotisjuhlallisuudet.

Puistojuhlia ja mannekiininäytöksiä

Sirkka Ståhlbergin johdolla keräysjaosto organisoi muun muassa merkkien myyntiä ja järjesti 1932 jokavuotiseksi tavaksi muodostuneet lasten puistojuhlat Kaivopuistossa. Ståhlberg omisti taideompelimo Salon Ståhlbergin, joka valmisti yksilöllisiä salonkivaatteita. Hän osasi Maja Genetzin tavoin yhdistää lottatoiminnan omaan liiketoimintaansa ja toteutti muotisalonkinsa mannekiininäytöksen Grand Hotellissa lottajärjestön hyväksi. Tuotto oli hyvä ja näytöksiä jatkettiin kaksi kertaa vuodessa. Messuhallissa 1937 järjestetyssä muotinäytöksessä mannekiineina toimi 58 lottaa. Lippuja haluttiin niin paljon, että piiri järjesti kaksi uusintaesitystä.

Tätä Helsingin lottapiiri ja Salon Ståhlberg aloittamaa mallia kopioitiin laajasti. 1940–1950-luvuilla, valtaosa muotinäytöksistä liittyi hyväntekeväisyyteen. Järjestöt ottivat yhteyttä salonkeihin, organisoivat näytökset ja käyttivät pääsylipputulot useimmiten sotainvalidien ja sotaorpojen hyväksi, kertoo Ritva Koskennurmi-Sivonen.

Eläintarhan ajot ja lottaleipomo

Myös Maja Genetzin autoalan verkostot loivat mahdollisuuksia varainhankinnalle. Kun Genetz ehdotti piirille 1932 Eläintarhan Grand Prix -ajojen tarjoilumyynnin järjestämistä, johtokunta epäröi ryhtymistä näin suurisuuntaiseen hankkeeseen, mutta Genetz vei läpi oman näkemyksensä. Ajojen tuotto oli hyvä ja tästä eteenpäin vuoteen 1937 lotat vastasivat ajojen tarjoilusta.

Vuonna 1933 Helsingin piiri perusti keskustaan leipomon ja 1934 Helsingin Lotta Svärd osasto IV avasi pukuompelimon.”(S)amalla mainostettiin kotimaisia pumpulikankaita, joista kaikki, yksimpä hienot iltapuvut ja ryhdikkäät kävelypuvutkin oli tehty.” (Helsingin lottain liikeyrityksiä. Lotta Svärd 31.5.1934) Ompelimo valmistettiin kaikenlaisia pukuja hienoista arkisiin sekä myös tyttöjen asuja ja lottapukuja. Kaikki ompelijat olivat lottia, useimmat käsityökoulun käyneitä.

Innovatiivisessa yrittämisessä tulee välillä takaiskuja. Leipomo ei osoittautunut kannattavaksi ja se myytiin vuonna 1936. Ilmeisesti myös ompelimo lopetettiin parin vuoden päästä. Arpajaistoiminta sen sijaan oli Helsingin lotta- ja suojeluskuntapiireille sekä koko Lotta Svärd järjestölle todellinen kultakaivos.

Lottien arpajaisbusiness

Helsingin piiri järjesti ensimmäiset hopea-arpajaiset 1933 kerätäkseen varoja kenttäsairaalaa varten. Seuraavana vuonna Ajan Suunta lehti kertoi, miten ”hyvin monet ovat ratkaisseet sangen yksinkertaisesti vaikeat joululahjakysymyksensä ostamalla oikein vihkoittain lotta-arpoja. – – – Eräs lotta on hankkinut 1500 arpatilausta, kehui lottapiirin sihteeri, neiti Maja Genetz, jonka tavoitimme eilen hänen touhuisana noustessaan tuttuun Chevrolet autoonsa.” Kaisaniemenkadulla sijaitsevassa arpajaistoimistossa arpoja myytiin tukuittain ja tuotto oli hyvä. (Lotat ovat ratkaisseet kaikkien mieliksi vaikean joululahjapulman. Ajan Suunta 22.12.1934)

Vuonna 1935 Helsingin suojeluskuntapiiri pyysi lottapiiriltä apua selvitäkseen veloistaan. Maja Genetz suunnitteli obligaatio- ja lahjakorttiarpajaiset ja sai sisäministerin Y. W. Puhakalta luvan järjestää sellaiset. Seuraavaksi Genetz porhalsi autollaan Nikolajeffin yhteistyökumppanin Pohjoismaiden Yhdyspankin konttoriin ja neuvotteli siellä arpajaisvoitoiksi 1,5 miljoonan markan arvosta valtion obligaatioita. Kohta Genetzin vaunu oli parkissa Kansallis-Osake-Pankin edessä, eikä KOP voinut muuta kuin antaa saman verran kuin pahin kilpailijansa PYP.

Sadan markan arvoisia arpoja myytiin joka puolelle Suomea. Päävoitto oli puoli miljoonaa markkaa obligaatioita ja arvoissa useita voittoja. Arpajaisten voitto oli lähes kolme miljoonaa markkaa, josta Lotta Svärdin keskusjohtokunta sai runsaan 800 000 mk. Arpajaisten avulla suojeluskunta pystyi suoriutumaan veloistaan ja pääsi alkuun uuden suojeluskuntatalon rakennustöissä.

Arpajaistoimikunnassa olivat Maja Genetzin ohella Sirkka Ståhlberg, Helsingin piirin puheenjohtaja Verna Snellman ja suojeluskunnan piiriesikunnasta vastavan osasto XIV puheenjohtaja Lyyli Kairamo. Genetz ja Ståhlberg saivat 1936 arpajaisten järjestelystä Suojeluskuntien ansioristin. He olivat vastanneet niin suuresta osasta työtä, että risti myönnettiin vain heille kahdelle, ei koko arpajaistoimikunnalle. Genetz, Ståhlberg ja Snellman valittiin myös Helsingin suojeluskuntatalon piirustuskilpailun raadin jäseniksi.

Vuoden 1935 vuosikertomukseen piiri saattoi kirjata, sihteerinsä Maja Genetzin kirjoituskoneella: ”Kulunut vuosi on piirillemme ollut taloudellista nousukautta. Obligationiarpajaisistamme saadut hyvät tulot ovat suuresti parantaneet sekä osastojen että suojeluskuntapiirin taloudellista asemaa ja siten helpottaneet niiden työtä.”

Vuonna 1936 Lotta Svärdin keskusjohtokunta järjesti uudet suuret arpajaiset, joista tuolloinkin vastasivat Maja Genetz ja Sirkka Ståhlberg. Keskusjohtokunta tili karttui jälleen.

Lottien arpajaistoimisto teki arpajaisten järjestämisestä oman liiketoiminta-alan myyden arpajaisjärjestelyjä eri organisaatioille. ”Kun omat arpajaisemme onnistuivat niin loistavasti ja meidän puoleemme käännyttiin, ja kun Helsingin Suojeluskuntapiirillä on suuria rahantarpeita, niin päätimme pyyntöihin suostua. – – – (O)lemme järjestäneet pienillä prosenteilla muidenkin yhdistysten arpajaisia ja ansainneet kauniita summia talorahastoon. Voitto jää huomattavaksi sen takia, että sama toimisto hoitaa yht’aikaa useampien arpajaisten asioita, ja lotat kuten tunnettua tekevät ilmaista työtä.” (Suomalaisen sydän on auttava ja maanpuolustusharrastus kiitettävä. Etelä-Savo 2.11.1937)

Johtonaiset rouva Ståhlberg, neiti Genetz ja rouva Malmberg kertoivat, että useimmat suurvoitot menivät ns. arpajaisosakeyhtiöille, jotka ”nykyisin ovat niin muodissa. Niitä perustaan liikkeissä, konttoreissa, tehtaissa, naapurien kesken j. n.e.” (Luotettavissa käsissä. Aamulehti 2.11.1937) Lotat hoitivat mm. Kultatähkä, Sotavanhus- ja Jääkäriarpajaiset. Sairaanhoitajien omakotiarpajaiset vuonna 1937 olivat seitsemäs arpajaiskohde.

Lotta Svärdin keskusjohtokunnan liiketoiminta uusiin kantimiin

Lottien liiketoiminnalle uusi suunta

Autoalan verkostojensa kautta Maja Genetz ymmärsi, miten uudet liikennejärjestelyt tulisivat muuttamaan taajamien olemusta ja miten matkailu lisääntyisi uusien liikennevälineiden myötä. Keskukset siirtyisivät kirkon tienoilta linja-auto- ja rautatieasemille, ja se loisi lottien liiketoiminnalle aivan uusia mahdollisuuksia. Liikenteen solmukohtiin samoin kuin matkailukohteisiin olisi perustettava kahviloita, kioskeja ja majoituspaikkoja. Suomen Automobiiliklubi näytti tietä uudelle, ja pyrki lisäämään autoilun suosiota muun muassa tuottamalla vuodesta 1932 lähtien Suomen nähtävyyksiä esitteleviä matkakirjoja. Samaan aikaan Linja-autoliikennöitsijäin liitto alkoi julkaista Suomen Tie-Turisti kirjasia.

Lotta Svärd järjestön vuoden 1936 luentopäivillä Maja Genetz ja Pohjois-Savon piirin edustaja Martta Ahvenainen esittelivät lottaosastoille suunnitelman ”Mihin elinkeinollisiin aloitteisiin voitaisiin sopivimmin ryhtyä paikallisosastojen säännöllisten vuositulojen vakauttamiseksi”. Lottajärjestön tarkkaan suunnitteluun perustuvan toimintamallin mukaisesti asetettiin Genetzin johtama komitea, jonka tehtävänä oli neuvotella Matkailijayhdistyksen ja Retkeilymatkatoimiston kanssa sopivista paikoista sekä tutkia lottien järjestämän majoituksen sekä kahvi- ja ruokatarjoilun perustamisen mahdollisuuksia ja kokeilla näitä muutamalla paikkakunnalla.

Lisäksi tutkittiin mahdollisuutta päästä huolehtimaan suurimpien virastojen kahvi- ja ruokatarjoilusta. Uutena liiketoimena suositeltiin pellavan viljelyä, koska sitä oli helppo jalostaa kutomatuotteiksi asti. Myös havu-, jäkälä- ja kukkaseppeleiden sidonnan arveltiin olevan kannattavaa. Paikallisosastoja kehotettiin myös tarttumaan vireästi kaikkiin tilapäismuonituksiin kilpailujen, kokousten ja juhlien yhteydessä, olihan useilla osastoilla suurempaan ruokahuoltoon tarvittava kalusto.

Suunnittelukomitea teki selvityksen mm. kahvinmyyntipaikkojen tarpeesta eri puolilla Suomea, se vertaili erilaisia tapoja hoitaa kahvilaa ja loi tämän perusteella ohjeiston. Lottaosastoille laadittiin piirustukset kioskeja ja kahviloita varten, niille tehtiin kannattavuuslaskelmat ja lottia koulutettiin osaavaksi työvoimaksi. Korostettiin, että tarjoilujen laatu ja ympäristön viihtyisyys olivat ensisijaisen tärkeitä. Ajan mittaan lottien toimipaikat menestyivät loistavasti. Myös matkailu- ja retkeilyjärjestöt olivat tyytyväisiä korkeatasoisiin palveluihin.

Lottien työvelvollisuus taas takaisi ilmaisen tai ainakin halvan työvoiman. Airi ja Rafael Koskimies muotoilivat Genetzin ajatukset kauniiseen muotoon: ”Maja Genetz, joka tunsi lottatyön sydämenasiakseen ennen kaikkea muuta, näki myös kanssasisarissaan elävän, voimakkaan halun auttaa ja toimia. Olihan monta sellaista lottaa, jotka eivät voineet uhrata aatteelleen muuta kuin työnsä, ja myös paljon sellaisia, joille jokapäiväisen toimen ohessa tuotti suurta tyydytystä se, että he saivat olla mukana tehokkaassa ja kouriintuntuvassa avustustyössä lottien rintamassa, aatteellisten tarkoitusperien hyväksi.” (Airi ja Rafael Koskimies, Suomen Lotta – katsaus lottajärjestön toimintaan. Helsinki 1964)

Lotta Svärdin keskusjohtokunnan jäseneksi

Vuonna 1937 Maja Genetz valittiin Lotta Svärdin keskusjohtokunnan jäseneksi ja koko järjestön muonitusjaoston päälliköksi. Genetzin liiketaidoilla kahvila- ja majoitustoiminnasta sekä erilaisten tilaisuuksien ruokatarjoilun järjestämisestä muodostui laajamittainen liiketoiminta-alue ja järjestön varainkeruu tuli entistä jäsentyneemmäksi. Vuonna 1938 Lotta Svärdin vuosikokouksessa puhuttiin jo järjestön ”elinkeinollisesta toiminnasta” ja suunniteltiin eri järjestöasteisiin perustettavia liiketoimikuntia.

Muistokatselmuksen muonitus

Maja Genetzin Lotta Svärdin keskusjohtokunnan puitteissa tekemä ensimmäinen suuri tehtävä oli vapaussodan päättymisen muistokatselmuksen muonitus 16.5.1938. Genetzin apuna olivat rouva Sirkka Ståhlberg ja neiti Elsa Twerin. Kaikkiaan 900 eri puolilta Suomea tullutta lottaa huolehti ruokailusta. Kenttäkeittiöitä oli 129 ja muonituspisteitä oli useissa paikoissa ympäri Helsinkiä. Joka päivä tarjottiin kolme ateriaa: perunoita, silliä, kaurapuuroa, teetä, lihasäilykkeitä, makaronia, riisivelliä, hernekeittoa.

Viimeisenä yönä ennen tilaisuuden alkua Genetzin puhelin soi kello yksi ja kysyttiin, voivatko lotat muonittaa vielä 5 000 miestä lisää. ”Kyllä voidaan”, vastasi Genetz ja niin tapahtui. Tapahtuman jälkeen lotat valmistivat vielä eväsvoileivät kotimatkalle.

”Kaikille, jotka halusivat voileipiä, jaettiin ainakin pari, mutta joukossa oli sellaisiakin rintamamiehiä, jotka ottivat kymmenenkin paria voileipiä mukaansa. Köyhimpien seutujen asukkaat pyysivät saada niitä kotiinsa, ja eräs Kainuun mies pyysi saada vielä valkoista leipää lapsilleen. Kun ilta-ateriasta jäi yli useita säilykepurkkeja, jaettiin niitä juuri kaikkein köyhimpien seutujen asukkaille.” (Maja Genetzin haastattelu. Ilkka 20.5.1938)

Kiitokseksi onnistuneesta suorituksesta valtiovalta lahjoitti Lotta Svärdille juhlallisin menoin Aarno Karimon maalaaman kolmiosaisen taulun, joka esittää lottien muonitustyötä. Tauluun kiinnitetyssä hopealevyssä lukee: ”Tasavallan hallitukselta Lotta Svärd -yhdistykselle tunnustukseksi 25.000 rintamamiehen muonituksesta 16.5.1938 suoritetusta työstä.”

Aarno Karimo kuvasi maalausta: ”Johtajatar Luukkonen on istahtanut tarkkaamaan muonituspuuhan menoa ja hänen takanaan seisoo nti Genetz varsin hyväntuulisen näköisenä – kaikkihan sujui kommelluksitta. – – – Mahdollisesti tämä maalaus – jos säilyy tuholta – antaa tuleville polville vielä satojen vuosien kuluttua käsityksen siitä, miten vapaussodan 20-vuotisjuhlien tätä puolta hoidettiin Suomen pääkaupungissa, ja miten naiset tällöin tekivät uhrautuvaa työtä – kuten pitääkin ja kuten tavallista onkin, ei vain juhlien aikoina, vaan arkioloissa ja monin verroin laajemmissakin puitteissa.” (Aarno Karimo, Toukokuun 16:na 1938. Joulu-Lotta 1.12.1938)

Sotakaan ei keskeytä yritystoimintaa

Lottajärjestön liiketoiminta lähti aiempaa tuottavammille urille. Maja Genetzillä oli tässä keskeinen rooli, mutta myös järjestön keräysjaoston päälliköksi nimitetty Verna Snellman omaksui uudenlaisen ajattelun. Vuonna 1939 keskusjohtokunta asetti Snellmanin johtaman liiketoimintaa järjestävän valiokunnan, johon myös Genetz kuului. Keräysjaoston neuvojaksi palkattiin Aino Valkama, jonka tehtävänä oli järjestää paikallista koulutusta liikeyritysten hoidosta. Snellman puolestaan johti ”elinkeinollisessa toiminnassa työskentelevien” lottien kursseja.

Sota muutti tilanteen, mutta taloutta kuitenkin haluttiin kehittää ja vuonna 1942 asetettiin uusi liiketoimintaa järjestävä valiokunta, jonka puheenjohtajana toimi ensin Maja Genetz ja seuraavana vuonna Fanni Luukkonen. Valiokunnan suunnitelmissa oli kartoittaa kaikki järjestön liikeyritykset. Erityisesti kanttiineja oli sodan aikana perustettu runsaasti ja lottajärjestö halusi hallita kokonaisuutta tässäkin asiassa. Liiketoimintaan suunniteltiin samanlaista jaostomallia kuin muussakin lottatoiminnassa: keskusjohtokunnassa, piireissä ja paikallisosastoissa oma toimikuntansa.

Maja Genetz ehdotti, että piirit palkkaisivat ammattitaitoisen liiketoiminnan johtajan, joka voisi samalla toimia piirin ”tukkukaupan hoitajana”. Näitä esityksiä ei ennätetty toteuttaa, mutta ne kertovat, miten järjestön oma liiketoiminta oli nousemassa yhtä keskeiseksi kuin jaostotyö. Esityksistä voi myös päätellä, mihin suuntaan lottatoimintaa olisi kehitetty sodan jälkeen, jos siihen olisi tullut tilaisuus.

Lottien liiketoiminta-aloja olivat kenttämyymälät eli kanttiinit, kahvilat ja ruokalat, kioskit, matkustajakodit ja hotellit sekä leipomo. Lisäksi vielä yksittäisinä yrityksinä mm. vaatetusliikkeitä, elokuvateattereita, kampaamoja ja virvoitusjuomatehtaita.

Kankaanpään harjoituskeskuksen kenttämyymälä

Satakunnassa sijaitsevan Kankaanpään harjoituskeskuksen kenttämyymälän hoito oli yksi yksittäinen hanke, joka osoitti järjestön uuden ajattelun suunnan. Armeijan yleisesikunta pyysi 1936 Lotta Svärd järjestöä ottamaan myymälän hoitoonsa. Uusi talousajattelu näkyi asiasta käydyissä neuvotteluissa. Ministeriö näki myymälän hoitamisen armeijalle annettavana palveluna eikä lotille voittoa tuottavaa liiketoimintana. Lopulta saatiin solmituksi sopimus, jonka mukaan Lotta Svärd luovutti puolet saamastaan voitosta armeijalle viihdytystoimintaa varten.

Keskusjohtokunta rakennutti myymälää varten aluksi kaksi parakkia. Myymälän asioita hoitava valiokunta esitti, että Kankaanpäähän rakennettaisiin kolmikerroksinen kivitalo myymälää, leipomoa ja henkilökuntaa varten. Valiokunnan puheenjohtaja Fanni Luukkonen ajoi uutta rakennusta, koska arveli Sotilaskotiyhdistyksen ottavan myymälän hoitoonsa.

Yleensä hyvin yksimielinen keskusjohtokunta haastoi tässä asiassa puheenjohtajansa. Valiokunnan jäsenet Maja Genetz, Helmi Arneberg-Pentti ja Suoma Loimaranta-Airila tarkastelivat myymälähanketta liiketoimintanäkökulmasta kuitenkin ja pitivät rakennusta liian suurena taloudellisena riskinä. Uusi Luukkosen suunnitelmaa vaatimattomampi myymälärakennus valmistui marraskuussa 1939. Sen yhteyteen rakennettiin Lotta Svärdin oma leipomo ja virvoitusjuomatehdas. Tilat toimivat ja Kankaanpään kenttämyymälä kannatti hyvin.

Lottien uskomaton yritteliäisyys

Palkaton työvoima, järjestön tarjoama ohjaus, paikallisyhteisöjen myötämielisyys lottien hankkeita kohtaan, uskalias tarttuminen uusiin toimialoihin sekä ruokatalouden osaaminen olivat yhdessä niin vahva tekijä, että vuosikokouksiin saapuneet piirien edustajat saattoivat kerta toisensa jälkeen todeta tyytyväisyytensä toimikauden taloudelliseen tulokseen.

Lottajärjestön liiketoiminnan laajuus, sen organisointi ja merkitys on vielä pitkälti tutkimatta, mutta hyvin kannattavaa se ilmiselvästi oli. Sijoitustoimintaa johtavan Maja Genetzin ehdotuksesta keskusjohtokunta päätti vuonna 1939 ”käteisvarojen noustessa huomattaviin summiin” kiinnittää osan varoista ”ensiluokkaisiin varmoihin yrityksiin”, jotta saataisiin pankkikorkoa parempi tuotto. Osakesijoittamista jatkettiin kautta 1940-luvun ja myöhemmin sijoitustoimintaa laajennettiin kiinteistökauppaan. Ensimmäinen talo (Merimiehenkatu 17) ostettiin vuonna 1942.

Lotta Svärdin ensisijaisena tarkoituksena ei kuitenkaan ollut kasvattaa omaa pääomaa. Suuri osa tuotosta jaettiin pois. Suojeluskuntajärjestö oli keskeisin tukikohde. Se sai esimerkiksi 1943 miljoona markkaa rajaseudun suojeluskuntatyön tukemiseksi sekä poikatyöhön. Myös Vapaussodan Invalidien Veljesliitolle annettiin merkittäviä lahjoituksia.

Muonitusjaoston työ pyöri harjoitetulla mallilla

Vuoden 1940 olympialaiset

Maja Genetz johti Lotta Svärd järjestön muonitustoimintaa vuodet 1937–1944. Hänen toimikaudellaan järjestön ruokahuollon osaamisesta ja voimavaroista kehitettiin suurimuotoinen liiketoiminta-alue. Sotatilan aikana kaikki suunnitelmat eivät toteutuneet, mutta suoritus ei missään mielessä ollut heikko. Lotta Genetzin businessvainu oli sodankin olosuhteissa aivan omaa luokkaansa.

Kun Maja Genetz esitti vuonna 1939 muonitusjaoston työsuunnitelman Lotta Svärdin vuosikokoukselle, siinä keskeisin asia oli Helsingin vuoden 1940 olympialaisten huollon järjestäminen. Olympiakomitean jäsen ja Helsingin apulaiskaupunginjohtaja Erik von Frenckellin välittämänä olympialaisten järjestelykomitea pyysi lottajärjestöä hoitamaan ison osan olympialaisten huoltoa. Von Frenckell toimi Suomen Autoklubin puheenjohtajana ja Genetz taas aktiivisena jäsenenä, joten voi olettaa, että autoilun kautta syntynyt luottamus oli merkittävä tekijä lottajärjestön ja järjestelykomitean sopimuksessa. Toki lotat olivat muutenkin osoittaneet kykynsä suurten tapahtumien ruokahuollon järjestäjinä.

Ajatuksena oli, että lotat hoitaisivat naisolympiakylän järjestelyt, soutajien ja melojien muonituksen, majoituskeskuksien ensiapuasemat ja vastaisivat vielä kaiken majoituksen yleisorganisoinnista. Lottien toivottiin myös järjestävän ulkoilmaravintoloita, kanttiineja ja kioskeja kilpailu- ja majoituspaikkojen lähettyville sekä hoitavan kansliatehtäviä, tulkkausta, opastusta ja vielä ”kisojen jälkeen turistihuoltoa”. Maja Genetz edusti lottajärjestöä kisojen muonitus- ja majoitusjaostossa. Olympialaiset eivät sitten toteutuneet maailmansodan sytyttyä ja lottien osaamista tarvittiin aivan muussa.

Leipää armeijalle

Muonituspäällikkönä Maja Genetz kuului 1939 valiokuntaan, jonka tehtävänä oli suunnitella leivän leipomista armeijan tarpeisiin. Puolustusministeriö halusi hajauttaa leivonnan ympäri Suomea, sillä kaupungeissa olevien suurten leipomojen pelättiin jäävän sodan aikana vaille sähköä. Kysymys oli myös säästöistä puolustusvoimien kustannuksissa. Lotat saivat korvausta neljä markkaa leipäkilolta. Kun he maksoivat jauhoista ja muista tarvikkeista valtiolle kolme markkaa kiloa kohti, kysymys oli enemmän puolustustahdosta kuin liiketoiminnasta. Yksityiset leipomot laskuttivat samasta leivästä valtiota 5,25 mk/kg.

Valiokunnan puheenjohtajana toimi Fanni Luukkonen, kuten useimmissa muissakin Lotta Svärd järjestön valiokunnissa. Päävastuun koordinoinnista kantoi keskusjohtokunnan kansliapäällikkö Irma Turunen. Onnistuneen suunnittelun ja tehokkaan toimintamallinsa ansiosta lotat pystyivät toimittamaan armeijalle talvisodan jokaisena päivänä yli 100 000 kiloa leipää. Jatkosodan alussa leivän leivonta alkoi uudelleen. Aluksi leivottiin 60 000 kiloa päivässä, mutta määrä laski sitä mukaa, kun leipomot pystyivät ottamaan vastuuta leipomisesta. Lottien leivontahanke loppui vähitellen vuoden 1942 aikana.

Rintamalle marssivien ruokahuolto

Toinen valtavan suuri ja haastava tehtävä oli rintamalle etenevien miesten ruokahuolto. Vuoden 1934 alueellisessa liikekannallepanojärjestelmässä lottien työpanos määriteltiin osaksi toteutusta. Suomi jaettiin yhdeksään sotilaslääniin ja 30 sotilaspiiriin. Paikallisten suojeluskuntien tehtävä oli vastata joukkojen huollosta liikekannallepanon yhteydessä yhteistyössä paikallisen lottaosaston kanssa. Jokaisella alueella oli oltava tarpeeksi koulutettuja lottia joukkojen huoltoa varten.

Lottien ensimmäinen tehtävä vuonna 1939 oli ylimääräisiin kertausharjoituksiin matkaavan miehistön ruokahuollon ja usein myös majoituksen järjestäminen. Vastuu ruoan valmistuksesta ja jakamisesta jakautui epätasaisesti kokoontumispaikoista riippuen, mutta kaikki paikallisosastot osallistuivat vähintäänkin miehistön varustamiseen matkamuonalla. Suojeluskuntajärjestössä ei oltu suoritettu mitään ruokahuollon esivalmisteluja, ei laadittu toimintasuunnitelmia eikä tehty henkilövarauksia. Olihan totuttu siihen, että lottajärjestö vastasi tilaisuuksien muonituksista. Ilman lottien osaamista tilanne olisi ollut talvisodan aikana hyvin hankala.

Rintamalle lähtevien sotilaiden sekä ohikulkevien joukkojen muonittaminen jatkui koko sodan ajan. Lisäksi paikalliset lottayhdistykset tukivat jatkuvasti omaa suojeluskuntaansa erilaisten kotijoukkojen tehtäväpisteiden muonituksessa. Jatkosodan vuosina tilannetta helpotti se, että osa suuremmista kotijoukkojen ylläpitämistä yksiköistä sai oman vakinaisen muonitushenkilöstönsä, joista osa oli toki lottia.

Tässä kaikessa Lotta Svärdin muonituspäälliköllä oli luonnollisesti päävastuu. Ruokahuoltoa oli kuitenkin harjoiteltu jo vuosia, ja piirit sekä paikallisosastot osasivat toimia varsin omaehtoisesti. Toki Lotta Genetzin puhelin kävi kuumana, kun hän oli yhteydessä piirien muonituspäälliköiden kanssa. He taas välittivät viestejä oman piirinsä osastoille ja ottivat vastaan niiden raportteja.

Evakoille puuroa ja soppaa asemilla

Lotta Svärdin toimintamalli osoitti samalla tavoin vahvuutensa evakuoitavien ja muuten sodan takia hätään joutuneiden siviilien ruokahuollossa. Väestönsiirtojen suunnittelu ja suorittaminen kuului sisäasiainministeriölle, joka ohjeisti paikallisia nimismiehiä suunnittelemaan alueensa väestön siirtoja. Toteutuksessa olivat mukana vielä sotilasviranomaiset ja Viipurin läänin maaherran virasto. Organisaatio oli sekava ja evakuointien alkaessa täysin keskeneräinen.

Evakuoitujen majoituksen ja muonituksen järjestäminen oli syyskuussa 1939 perustetun kansanhuoltoministeriön vastuulla. Myös lokakuun 1939 lopussa vapaaehtoista huoltotyötä tekevien viranomaisten ja järjestöjen keskuselimeksi perustettu sisäasiainministeriön alainen Vapaan Huollon toimikunta keskittyi evakuoitujen auttamiseen. Lottajärjestöllä sen sijaan ei periaatteessa ollut mitään määriteltyä tehtävää väestönsiirroissa. Tosin se oli Vapaan Huollon kuten myös sen seuraajan Suomen Huollon jäsenjärjestö.

Kansanhuoltoministeriö ja Vapaan Huolto olivat aivan uusia organisaatioita, eikä mikään muukaan järjestö ollut samalla tavoin suunnitelmallisesti valmistautunut sotatilanteisiin kuin Lotta Svärd. Niinpä sille tuli aivan kuin itsestään johtava asema sota-ajan huoltotyössä. Muut järjestöt pitivät mielekkäänä tulla mukaan lottien toimintaan sen sijaan, että olisivat alkaneet organisoida omaa toimintaansa.

Sotavuosina rautateillä liikkui koko ajan ihmisiä, eniten tietysti joulukuussa 1939 ja sitten taas kesällä 1944, kun Karjala lopullisesti evakuoitiin. Naisjärjestöjen ja muiden vapaaehtoisten asemilla tarjoilema lautasellinen puuroa tai keittoa, pullollinen kuumaa maitoa tai mehua, vauvan pesuvesi, lämmin vaatekerta, kynttilät, kamferitipat sydämen rauhoittamiseksi, kaikki tämä ja paljon muuta oli pimeissä karjavaunuissa matkustaville äideille, lapsille ja vanhuksille kuin lahja taivaasta.

Kuljetusten aikaista muonitustoimintaa johtivat Maja Genetz, Ella Hakaniemi ja Annikki Nissinen, mutta suurimman työn tekivät kuitenkin paikallisosastojen lotat monien muiden järjestönaisten avustuksella. Kovimmalle joutuivat rajaseudun lottaosastot. Kaikkihan menivät ja tulivat itärajan yli. Esimerkiksi Imatran osaston muonavahvuuspäiväkirjan mukaan aterioita tarjoiltiin parhaimmillaan 6 000 annosta viikossa. Vettä kului 10 000 litraa päivässä. Hellat paloivat pilalle jatkuvassa lämmityksessä.

Rajatoimiston osaava johtaja

Kannaksen toimiston perustaminen

Leivän leipominen, kotijoukkojen ja evakuoitavien ruokahuolto sujuivat hyvin pitkän harjoittelun ansiosta eikä järjestön muonituspäällikön tarvinnut kovin läheisesti puuttua siihen. Toki Maja Genetz kantoi lopulta vastuun siitä, että ruokahuolto sujui kaikkialla, ja vastuu varmasti painoi hartioita. Näissä paikallistason tehtävissä lottajärjestön kaikilla toimialoilla toteutettu organisaatiorakenne – keskusjohtokunnan, piirien ja osastojen muonitus-, lääkintä-, varus- ja keräysjaostojen päälliköt – ja heidän keskinäinen tiedonkulkunsa mahdollisti erittäin tehokkaan toiminnan.

Vuonna 1939 Maja Genetz sai vastuulleen uuden tehtävän, jossa perinteinen paikallisosastoihin perustuva toimintamalli ei pitkän päälle riittänyt. Toukokuussa aloitetussa vapaaehtoistyöhön perustuvassa itärajan linnoitushankkeessa suojeluskunnilla oli keskeinen rooli. Niiden tehtävänä oli vastaanottaa ilmoittautumisia ja vastata matkakustannuksista. Oli ikään kuin itsestään selvää, että työmaiden noin 3 500 miehen muonitus kuuluisi lottajärjestön vastuulle. Kyseessä olikin aluksi lotille periaatteessa aivan tavallinen muonitushuolto. Hankkeen kokoluokka oli kuitenkin niin suuri, että toteuttaminen vaati erityisiä organisatorisia ratkaisuja.

Fanni Luukkosen johtaman valiokunnan ehdotuksesta Viipuriin perustettiin toukokuussa 1939 linnoitustöiden muonitusta järjestävä Kannaksen toimisto ja sen johtajaksi määrättiin muonituspäällikkö Genetz.

Lokakuun 1939 alussa vapaaehtoiset palasivat koteihinsa tai heidät kutsuttiin kertausharjoituksiin kaikkien asevelvollisten tavoin. Linnoitusoperaatio siirtyi puolustusministeriön alaisuuteen ja vapaaehtoisten tilalle tulivat ammattikomppaniat ja palkkatyöläiset sekä myöhemmin myös joukko työvelvollisia, kaikkiaan noin 5 000 miestä. Pienen alkuhämmingin jälkeen muonitus jatkui vanhaan tapaan, nyt kuitenkin puolustusministeriön ostamana palveluna. Ministeriö maksoi lottajärjestölle muonasta miesten pääluvun mukaan. Suojeluskuntalinnoittajille muona oli ollut lottien kustantamaa, kuten harjoituksissa yleensä.

Kannaksen toimistosta rajatoimistoon

Talvisodan päätyttyä linnoitustyömaiden ruokahuoltoa järjestävä toimisto oli vakiintunut osaksi Suomen maanpuolustusta ja se jatkoi Maja Genetzin ehdottamalla nimellä Rajan toimisto. Kannas ei enää sopinut, olihan se jäänyt uuden rajan väärälle puolelle. Nimi muuttui arkikäytössä nopeasti rajatoimistoksi. Uuden rajan puolustaminen vaati uudet linnoituslaitteet, joita rakentamaan rekrytoitiin valtava määrä tekijöitä. Vuoden 1941 alkuun mennessä työmailla työskenteli yli 34 000 linnoittajaa, jotka tarvitsivat jokapäiväiset ateriansa. Rajatoimiston työalue laajeni myös maantieteellisesti ulottuen Suomenlahdelta Kemijärvelle ja Hangosta Ahvenanmaalle.

Jatkosodan alettua taistelut etenivät yhä pidemmälle itään. Linnoitusjoukkojen tehtäväksi tuli liikenneväylien kunnostaminen armeijan selustassa. Sodan edetessä ja miehistötarpeen kasvaessa linnoitusjoukkoja muodostettiin sotavangeista, rangaistuista sotamiehistä, kriminaalivangeista ja erilaisten sotaneuroosien uhreista.

Asemasodan aikana linnoitusjoukkojen työmaaksi muodostui valloitettu Karjala. Tässä vaiheessa rajatoimisto sai vastuulleen myös sotatoimialueen rautatie-, tie- ja vesirakennuspiirien, metsätyöpiirien, autovarikkojen, sahojen ja valtion telakoiden henkilöstön sekä maanviljelys-uudisraivaustyömaiden muonituksen. Joukko-osastojen ruokahuollosta vastasi puolustusvoimat.

Kaikille 34 000 miehelle samaa ruokaa

Maja Genetzin johdolla linnoittajan muonitusta varten luotiin jo kesällä 1939 malli, jossa kaikilla muonituspaikoilla tarjoiltiin päivittäin samaa ruokaa. Ryhmäpäälliköt tilasivat Kannaksen toimistosta tarvitsemansa ruokatavaran, ja toimisto välitti tilaukset armeijan varikoihin, joista tavara kuljetettiin maastoon. Tämä liki teollinen malli toimi, vaikka muonitettavien määrä jatkuvasti kasvoi.

Kanttiinit rintamaelämän helpottajina

Rajatoimisto organisoi myös laajamittaista kenttäkauppatoimintaa rintamalla, rintaman lähialueilla sekä armeijan eri toimipisteissä. Kannaksen toimisto perusti vapaaehtoisille linnoittajille kanttiineita kesästä 1939 alkaen. Talvisodan alettua Lotta Svärd sai oikeuden perustaa kanttiineja joukko-osastojen yhteyteen. Sitä mukaa, kun linnoitustyömaat välirauhan ja jatkosodan aikana levittäytyivät yhä laajemmalle, myös kanttiinien lukumäärä kasvoi. Marraskuusta 1941 alkaen jokaiseen pataljoonaan ja patteristoon oli perustettava kanttiini tai sotilaskoti. Vuoden 1942 lopulla sotatoimialueella toimi kaikkiaan 316 kanttiinia, joissa työskenteli yhteensä 934 lottaa.

Tilapäinen kenttäkauppa saatettiin perustaa hyvin nopeasti aina sinne, missä tarve vaati ja oli asiakkaita. Piireillä ja paikallisosastoilla oli runsaasti omia kanttiineja sekä rintamalla että kotirintamalla. Lisäksi Lotta Svärdin keskusjohtokunnan muonitusjaostolla oli kanttiineja, jotka eivät kuuluneet rajatoimiston organisaatioon.

Aluksi Kannaksen toimisto hoiti vain omien kanttiiniensa varastotäydennykset. Loka-marraskuun vaihteessa 1939 Maja Genetz hankki Kannaksen toimistolle ostoluvan numero 1. Tämä kallisarvoinen erioikeus salli toimiston ostaa käyttöönsä kahvia ja sokeria vielä senkin jälkeen, kun säännöstely oli poistanut ne vapaasta kaupasta. Ostolupa mahdollisti kanttiinitoiminnan jatkamisen vielä talvisodankin aikana.

Ajan mittaan kaikki rintamalla toimivat kanttiinit siirtyivät rajatoimiston liiketoiminnan piiriin, sillä rajatoimisto oli ainoa organisaatio, joka pystyi toimittamaan myyntiartikkeleiden täydennystä rintamaolosuhteissa. Myös kanttiiniautot, joita erityisesti Pohjanmaan lottapiiri oli lähettänyt maakuntansa joukko-osastojen matkaan, luovutettiin vaikeahkojen neuvottelujen jälkeen rajatoimiston alaisuuteen.

Kanttiineissa myytiin korviketta ja känttyä sekä erilaista pikkutavaraa. Niistä muodostui sosiaalisen elämän keskuksia, jotka tarjosivat ainakin jonkinlaisen henkireiän keskellä sodan kauhuja. Pienemmissäkin kanttiineissa, joiden koko henkilökunnan muodosti kaksi rajatoimiston lottaa, saattoi käydä tuhatkunta asiakasta päivässä.

Yli kolmensadan kanttiinin tavaravarantojen säännöllinen ylläpitäminen vaati erittäin suurta logistista ja hallinnollista ponnistusta. Koska kanttiinien pito oli rajatoimiston omaa liiketoimintaa, myytävä tavara oli hankittava itse. Helsingissä sijainnut tili- ja hankintatoimisto välitti tilaukset tukkuliikkeille. Esimerkiksi virvoitusjuomia myytiin niin paljon, että rajatoimisto perusti omia tehtaita tyydyttämään kysyntää. Tehtaista jouduttiin luopumaan, kun kävi ilmi, ettei niiden tuotantokapasiteetti riittänyt lähimainkaan tyydyttämään kanttiiniverkoston kysyntää. Juomat oli lopulta käytännöllisempää tilata kotialueen valmistajilta.

Kanttiinien suuri liiketoiminta vaati oman hallinnollisen mekanisminsa. Muonitustarkastaja Tellervo Hakkarainen määrättiin vuoden 1941 lopulla keskittymään yksinomaan kanttiinitoiminnan hallinnoimiseen. Sittemmin rajatoimiston organisaatioon perustettiin vielä kanttiinipäällikön toimi.

Rajatoimiston tehokas rattaanpyörä

Muonituspäällikkö Maja Genetz johti koko toimialaa. Kannaksen toimiston johtajana toimi Satakunnan piirin piirisihteerinä toiminut Ella Hakaniemi. Puna-armeijan suurhyökkäyksen alettua Kannaksen toimisto siirrettiin Viipurista Tienhaaraan ja sieltä Luumäelle, missä se pysyi koko sodan ajan. Kun Hakaniemen oli palattava hoitamaan omaa tointaan Satakunnan suojeluskuntapiirissä, rajatoimiston johtajaksi palkattiin kesällä 1940 aiemmin Kuusankosken ammattikoulun talousopettajana toiminut Annikki Nissinen, rajatoimiston Mamma vuosina 1940–1944.

Muonitustoiminnan laajetessa perustettiin yhdeksän aluerajatoimistoa, joiden muonituspäälliköt johtivat työryhmien ryhmäpäälliköitä ja muonitustarkastajia. Jokainen ryhmäpäällikkö puolestaan organisoi 3–10 kentällä toimivaa muonitusyksikköä, lottalaa. Ryhmäpäällikkö huolehti tiedon kulusta aluerajatoimiston ja lottaloiden välillä. Samoin tilitykset, henkilöstöluettelot ja ruokatavaran tilaukset kuuluivat hänen vastuulleen. Kaikissa näissä yksiköissä oli myös toimistohenkilökuntaa.

Lottalaa taas johti emäntä, jonka alaisuudessa toimi yleensä nelisenkymmentä muonituslottaa. Emännät johtivat ruuan valmistusta ja tarjoilua, ratkoivat käytännön ongelmat ja huolehtivat lottaloiden paperityöstä. Johtamisrakenne oli selkeä ja koko organisaation napa rajatoimisto. Kasvava ja jatkuvasti liikkuva kenttä oli haasteellinen johtaa. Ongelma ratkaistiin niin, että sitä mukaa, kun toimintakenttä pirstaloitui, toiminnan suunnittelu ja johtovastuu siirtyivät alemmille tasoille, koulutetuille ja kokeneille muonituspäälliköille ja ajan mittaan ryhmäpäälliköille. Asemasodan aikana ”Mamma” Annikki Nissinen voi ottaa taas koko toimintakentän hallintaansa.

Muonitettavien yksiköiden armeijan kapiaiset ja miehistökin antoivat kernaasti ruokahuollon ja kanttiinien toimintaan liittyviä ohjeita, joita lottaloiden emännät olisivat ehkä halunneetkin noudattaa. Rajatoimisto joutui säännöllisesti muistuttamaan emännille, että he eivät voineet ottaa minkäänlaisia määräyksiä puolustusvoimien henkilökunnalta. Asiakassuhteisiin liittyvät asiat ratkaisi aina rajatoimisto.

Henkilöstöhallinnon haasteet

Tavarankuljetuksen ja ruoanvalmistuksen malli toimi kaikissa olosuhteissa kuten myös johtamisjärjestelmä. Kun kaikki johtotehtävät olivat palkallisia toimia aina lottalan emäntään saakka, rajatoimiston palkkalistoilla oleva henkilöstö pysyi jatkuvasti paikoillaan ja sai vuosi vuodelta enemmän kokemusta.

Varsinaisten ruokahuoltoa ja kanttiineja maastossa hoitavien muonituslottien osalta tilanne oli toinen. Tarvittiin koko ajan enemmän työvoimaa. Vapaaehtoislinnoittajien aikana työmailla työskenteli noin 250 lottaa. Syystalvella 1940 rajatoimiston lottia oli jo noin 2000, vuonna 1941 heitä oli noin 2 500. Aktiivisen työvoiman pitäminen jatkuvasti tällä tasolla edellytti monta kertaa suuremman henkilöstömäärän. Annika Latva-Äijö arvioi, että rajatoimiston alaisuudessa oli jatkuvasti noin 12 500 naista.

Henkilöstöhallinto vaati monien ongelmien ratkaisemista. Oli selvitettävä, keitä sotatoimialueella oikein oli ja saatava heidät yhtenäisen johdon alle. Oli ratkaistava työvoiman saanti ja pysyvyys. Oli lisättävä henkilöstön koulutusta. Oli löydettävä komennuksella oleville lotille asiallinen varustus.

Villien lottien ongelma

Suuressa innostuksessa lotat lähtivät talvisodan aikana ja jatkosodan alussa sotaan, miten sattui. Upseerit saattoivat pyytää oman kotipaikkansa lottaosastolta lottavoimaa yksikkönsä tueksi tai pitämään kanttiineita – täysin epävirallisesti. Lottajärjestöllä ei ajan mittaan ollut tietoa sotatoimialueelle siirtyneiden lottien määristä, saati henkilöllisyydestä. Nämä ”villit” lotat eivät kuuluneet kenenkään komentoon.

Lotta Svärdin keskusjohtokunta valtuutti heinäkuussa 1941 rajatoimiston muonituspäälliköt tarkastamaan kaikkien sotatoimialueella työskentelevien lottien komennustodistukset. Rajatoimistoon perustettiin myös yhdyslotan toimi. Tämän kuului pitää kirjaa hallintoalueensa sotilasyksiköissä toimineista lotista, välittää lottatyövoimaa alueellaan ja valvoa lottien käyttäytymistä. Tässä sotatoimialueella toimivan henkilöstöhallinnon järjestelmässä yhdyslotat, piirit, paikallisosastot ja keskusjohtokunta toimi niin, että rivilotta voitiin siirtää tehokkaasti ja nopeasti jostakin pikku maalaiskylästä täsmälleen siihen armeijan yksikköön tai muuhun toimipisteeseen, jossa hänen panostaan tarvittiin.

Vaativat työolot Karjalan metsissä

Muonittajan päivätyö kesti aamusta iltaan. Yöt nukuttiin teltoissa. Maja Genetz kuvasi olosuhteita: ”Läpi vuorokauden kesti ruljanssi, ruokaa ja kahvia oli valmiina kaikkina vuorokauden aikoina. Ja kiirettä riitti, ei ennätetty suojautumaankaan, vaikka joskus sattui että koko ikkuna tuli sisään pokineen päivineen. – – Yölepo supistui monasti tuntiin pariin.” (Lotta-Svärd-lehti 9–l0/1944)

Rasitus, sekä ruumiillinen että henkinen, kuului olennaisena ja vääjäämättömänä osana kenttälotan elämään. Muonituslotat olivat komennuselämän ympäristössä todellisia raskaan työn raatajia, eräänlaista kenttälottien proletariaattia. He kantoivat vettä, pilkkoivat ja kuljettivat puita, siirtelivät raskaita patoja ja tonkkia. Monet valittavat jatkuvia selkä- ja vatsanpohjavaivoja ja toisilla eivät voimat yksinkertaisesti riittäneet.

Pelkkä ruokatavaran saaminen sinne, missä sitä tarvittiin, oli monesti vaarallista ja vaativan matkan takana. Lotta Svärdin aikanaan hankkimat kenttäkeittiöt oli luovutettu armeijan huoltojoukkojen käyttöön, niinpä rajatoimiston henkilöstö joutui turvautumaan muuripatoihin ja alfa-keittimiin. Satojen miesten puurot jouduttiin usein keittämään 20 litran kattilassa erä kerrallaan. Lottien piti kantaa ruoka muonituspaikoille selkärepuissa, ns. tornisterissa. Ja aina oli varottava vihollista. Kun asemasota alkoi, lotat pääsivät asumaan parakkeihin, ja ruoka valmistettiin ja tarjoiltiin tarkoitukseen varta vasten rakennetuissa lottataloissa.

Työvoiman puute ja jatkuva vaihtuvuus

Linnoitustyön alkaessa ja sittemmin sotien alussa komennuksille oli paljon lähtijöitä, mutta kun työt vain jatkuivat, lotat alkoivat pyrkiä kotiin, ja heidät oli korvattava vereksillä voimilla. Pitkä poissaolo omasta elinpiiristä, perheen, ammatin, opintojen parista oli jo sellaisenaan hyvin ymmärrettävä syy palata siviiliin. Lisäksi olosuhteet olivat haasteelliset ja työ raskasta.

Niin sanotut siirtolotat helpottivat hiukan tilannetta. Luovutettujen alueen evakkolotille muonituslotan pesti oli ratkaisu tilanteeseen, kun oli menetetty koti ja työpaikka. Työvoimapula oli kuitenkin jatkuva ja työvoiman kierto nopeaa, sillä huomattava osa muonittajista viipyi työmailla vain joidenkin viikkojen ajan. Annika Latva-Äijö arvioi, että kaksi kolmasosaa komennuksista kesti yli vuoden ja noin kymmenesosa kenttälotista eli komennuselämää koko jatkosodan ajan.

Rajatoimisto pyrki parantamaan tilannetta päivärahamallilla, joka palkitsi pidempään tehtävässään pysyviä lottia. Huhtikuusta 1942 alkaen alettiin lisäksi maksaa lottapalkkaa tietyistä erikseen nimetyistä työtehtävistä. Tämä alkoi kuitenkin vääristää Lotta Svärdin työvoimajakaumaa, kun lotat pyrkivät korkeammalle arvotetuille työaloille. Vapaaehtoisuus kun mahdollisti omaehtoisen valinnan. Vuoden 1943 alussa kaikille komennuslotille alettiin maksaa samansuuruista päivärahaa. Kotialueella työskentelevät tosin saivat pienemmän palkkion kuin sen alueen ulkopuolisissa tehtävissä olevat.

Suuren työvoiman kierrätyksen vuoksi Lotta Svärdin keskusjohtokunta päätyi yhdessä päämajan kanssa uusimaan yhdyslottajärjestelmän. Päämajaan perustettiin toukokuussa 1942 lotta-asiain toimisto, Kom. 6 koordinoimaan kaikkia lottia koskevia asioita päämajan, sotatoimiyhtymien ja Lotta Svärdin johdon kesken. Rajatoimiston luoma Lotta Svärdin sisäinen yhdyslottajärjestelmä siirtyi kotijoukkojen organisoimaksi ja yhdyslotta-nimike muutettiin yhteyslotaksi. Kaikkien suojeluskuntapiirien esikuntiin nimitettiin oma yhteyslotta, joka toimi kotijoukkojen pääesikunnan yhteyslotan alaisuudessa.

Lotta Svärdin keskusjohtokunta nimitti yhteyslottaverkoston johtajaksi järjestön kansliapäällikkö Irma Turusen. Rajatoimistoa muutos ei miellyttänyt. Vilho Lukkarisen mukaan Maja Genetz ei katsonut suopeasti päätäntävaltansa rajoittamista missään olosuhteissa. Genetzillä oli aihetta tyytymättömyyteen, sillä kaikki sotatoimialueen yhteyslotat olivat rajatoimiston henkilökuntaa, eikä uudistus juurikaan muuttanut kentän tilannetta. Rajatoimisto sai edelleen tehdä valtaosan työstä, mutta menetti muodollisen johtoaseman.

Uudistuksen yhteydessä todettiin, että yhteyslottien työtaakka oli kohtuuton. Sen keventämiseksi rajatoimisto loi uuden tehtävän, oman yksikkönsä yhteyslotan alaisuudessa toimivan lottavanhimman. Tämä uusi toimi helpotti yhteyslottien työtä, mutta samalla se nosti rajatoimiston jälleen sotatoimialueen lottatyön käytännön johtajaksi.

Lottavanhimmiksi valittiin kokeneita henkilöitä, jolla oli yksikkönsä lottien luottamus. Vanhimmat sekä valvoivat lottia että auttoivat heitä ongelmatilanteissa. Monet kenttälotat olivat hyvin nuoria. Komennukselle lähetettävien lottien ikäraja oli 20 vuotta, mutta siitä jouduttiin sodan pitkittyessä ja henkilöstöpulan pahetessa tinkimään. Lottavanhin toimi näille nuorille naisille eräänlaisena varaäitinä. Ongelmatilanteitakin syntyi, sillä linnoitusjoukkojen ja muiden yksikköjen ilmapiiri oli ajoittain huono. Kiukku purkautui usein ruokahuoltoon ja siitä vastanneisiin lottiin.

Osaamisvaje ongelmana

Työvoiman suuri vaihtuvuus aiheutti myös osaamisvajetta. Sodan alkuvaiheissa komennukselle lähteviltä vaadittiin asianmukainen koulutus sekä suhteellisen pitkä jäsenyys Lotta Svärd järjestössä. Muonitusjaoston lotat olivat saaneet harjoitusta erilaisissa tapahtumissa ja suojeluskuntien harjoituksissa. Kun sota pitkittyi ja henkilöstöpula paheni, vaatimuksista tingittiin. Yhä useampi lähtijä oli valmistautumaton tehtäväänsä.

Vuonna 1939 keskusjohtokunta järjesti kaksi muonituskurssia, mutta seuraavana vuonna muonituslotat saivat vain piirijohtokuntien järjestämää kurssitusta. Koska keskusjohtokunnan varat oli sidottu muuhun koulutukseen ja rajatoimiston oma talous oli hyvissä kantimissa, toimisto aloitti lottien koulutuksen omalla kustannuksellaan. Se käynnisti omat kurssinsa vuoden 1941 alussa. Kursseja johti joko Maja Genetz tai rajatoimiston päällikkö Annikki Nissinen. Oppikirjana oli Elli Malmgrenin kirjoittama Muonituslottien käsikirja.

Vuonna 1942 pidetyillä kanttiinipäälliköiden neuvottelupäivillä puhuttiin hyvän kanttiinilotan ominaisuuksista ja kanttiinin viihtyisyyden osatekijöistä. Maja Genetzin esitelmä aihe oli työn suunnittelun merkitys. Aina piti olla hauskaakin ja päivät lopetettiin tekemällä laulukronikka kurssin osanottajista. Rajatoimiston syventäville kursseille osallistui noin 700 lottaa. Piirit ja paikallisosastot järjestivät omia peruskurssejaan. Ja niille osallistui lähes 9 000 lottaa, mutta läheskään kaikki heistä eivät lähteneet komennuksella.

Muonitustyöhön koulutetuista lotista oli jatkuva pula. Niinpä kenttä joutui vastaamaan opetuksesta. Muonitusjaoston vuosiraportti 1942 kuvasi ruokahuollon opiskelua näin: ”Työpaikoissa koulutetaan lottia alituisesti käytännölliseen työhön. Uudet lotat joutuvat tottuneiden emäntien valvontaan, kehityskykyisimmät lähetetään erikoisten kouluttajaemäntien ja sieltä edelleen kouluttajaryhmäpäälliköitten luokse oppiin.”

Jaostojen työhön annettava yhtenäinen koulutus oli yksi Lotta Svärd järjestön perusperiaatteita, ja sitä yritettiin toteuttaa myös sodan aikana. Vuonna 1942 keskusjohtokunta asetti aluksi Fanni Luukkosen ja vuonna 1943 Maja Genetzin johtaman valiokunnan suunnittelemaan muonitusjaoston uusia jaosto- ja kurssiohjeita. Valtavan muonituskoneiston pyörittäminen oli kuitenkin niin työlästä ja jatkuvasti muuttuvien tilanteiden mukaan elävää, että uutta ohjeistusta ei ennätetty valmistaa.

Jatkuva puute asiallisista työasuista

Yksi rajatoimiston johtajuushaasteista oli henkilöstön työasut. Komennukselle lähtevä lotta oli oikeutettu saamaan tarvittavat varusteet piiristään ja komennuksen jälkeen varustus oli palautettava. Lottapuvuista oli kuitenkin puute, ja varustilanne tuli vuosi vuodelta hankalammaksi. Useimmilla oli käytössään vain yksi puku, jota kului käytössä. Komennuksella olevat lotat anelivat piiriltä uusia vaatteita, kun vanhat olivat täysin loppuun kuluneita. Sodan aikana lottajärjestö sai jatkuvasti uusia jäseniä, joilla ei ollut entisestään lottavarustusta.

Vuodesta 1941 lähtien jäseniä pyydettiin luovuttamaan varusteensa komennukselle lähteville. Kuluneetkin lottapuvut otettiin vastaan, sillä niistä voitiin saada ainakin paikkoja. Pidettiin myös tiukasti kiinni komennuksella olleiden velvollisuudesta palauttaa piiriltä saamansa varusteet, mikä usein harmitti lottia, joiden varustus kului kovassa käytössä. Siviiliasusteissa työskenteleminen jouduttiin monissa tapauksissa sallimaan sääntöjen kirjaimesta huolimatta.

Talvisodan aikana huomattiin, että lottien ulkovaatevarustus oli aivan riittämätön. Lämpimiä turkkeja tai mantteleita ei riittänyt läheskään kaikille. Myös alusvaatteita oli usein liian vähän eivätkä ne lämmittäneet riittävästi ankarissa olosuhteissa. Samoin jalkineista oli suuri pula. Paikallisosastojen jaostopäälliköitä kehotettiin varmistamaan, että lähtijöillä oli mukanaan riittävä määrä lämpimiä vaatteita. Oli varmistettava, että matkassa olisi kaikki se, ”mitä nainen välttämättä tarvitsee ollakseen kunnollisesti vaatetettu ja pysyäkseen siistinä”.

Vuonna 1939 oli voitu hankkia 1 500 lottamanttelia valtion varustemäärärahoilla. Syksyllä 1939 keskusjohtokunta valmistutti Suomen sotilaspukimossa sarkamantteleita piireihin toimitettavaksi. Vuoden 1940 alussa Ruotsista ostettiin takkeja ja armeijan varikolta työkenkien pieniä kokoja. Puolustusministeriöltä saatiin noin 6 000 metriä lottapukukangasta ja pienikokoisia mantteleita. Välirauhan aikana järjestö onnistui hankkimaan piireille 8 400 lottapukua, 9 000 lottamanttelia, 4 500 lottalakkia ja 5 000 paria jalkineita.

Nämä satunnaiset vaate-erät eivät lähellekään riittäneet tyydyttämään varustetarvetta. Vuoden 1940 lopussa Helsinkiin perustettiin ompelimo, joka valmisti mm. rajatoimiston lottien tarvitsemat vuodevaatteet. Neulomohankkeen ideoivat varusjaoston puheenjohtaja Elli Vihma, Maja Genetz ja Helsingin piirin varusjaostopäällikkö Sirkka Ståhlberg.

Varustepulaa yritettiin ratkaista kansanhuoltoministeriön ja puolustusministeriön raaka-ainetoimiston kanssa. Ministeriö myönsikin 1941 kenttälottavarusteiden hankintaan 20 miljoonan markan (n. 4,5 miljoonaa euroa) määrärahan. Vuonna 1942 saatiin sillaa, josta ommeltiin 6 500 pukua. Lumppukeräyksestä lotille saatiin 10 000 päällystakkia ja 25 000 lottapukua. Komennukselle lähteviä lottia oli kuitenkin niin valtavasti, että tämä ei lähellekään riittänyt.

Rajatoimiston johtaja joutui jatkuvasti pohtimaan, mistä henkilökunnalle saataisiin työhön sopiva, riittävän lämmin tai vilpoisa ja lottuudesta kertova vaatetus. Vuonna 1942 keskusjohtokunta asetti toiveikkaana varusjaoston puheenjohtaja Varma Hornborgin johtaman kenttälottavarusteiden tarkastusta ja mahdollista uusimista suunnittelevan valiokunnan, jonka jäsen Maja Genetz luonnollisesti oli. Varustepula pysyi läpi koko sota-ajan suurena ongelmana.

Todella tuottoisaa liiketoimintaa

Asemasodan aikana rintamalla oleva miehistö kulutti aikaa muun muassa tekemällä puhdetöitä. Niitä lähetettiin kotiin, mutta niitä riitti myös myyntiin. Heinäkuussa 1943 päämaja antoi puhdetöiden markkinoinnin Lotta Svärd järjestölle ja sitä johtamaan valittiin tietysti Maja Genetz. Myyntiä varten Askartelutyö Oy, joka teki yhteistyötä samaan aikaan perustetun puolustusvoimain puhdetyöesineiden myyntikeskuksen kanssa.

Vaikka rajatoimiston liiketoiminta oli erittäin tuottoisaa, taloudellisen hyödyn tavoittelu ei kuulunut rajatoimiston sen enempää kuin muunkaan lottajärjestön toimintaan. Kaiken toiminnan päämääränä oli maanpuolustuksen tukeminen.

Sodan alussa päämajan yleisesikunnan, Lotta Svärdin keskusjohtokunnan sekä Suomen Sotilaskotiliiton välillä solmittiin sopimus, jonka mukaan puolet kanttiinien ja sotilaskotien nettovoitosta luovutettiin puolustusvoimien käyttöön. Aluksi voitto annettiin suoraan joukko-osastoille. Tämä järjestely osoittautui kuitenkin epäkäytännölliseksi ja sen sijalle muodostettiin vuonna 1942 järjestelmä, jossa varat koottiin rajatoimiston välityksellä Lotta Svärd järjestön kassaan, josta ne sitten lahjoitettiin päämajan käyttöön. Tämä puolestaan jakoi ne joukko-osastoille ottaen huomioon osaston alueella saadut myyntitulokset. Näin miesten kanttiineissa kuluttamat varat tulivat suoraan heidän omaksi hyödykseen.

Myös nettovoittojen toinen puoli käytettiin puolustusvoimien miehistöaineksen eduksi: sotilaiden ja sairaalapotilaiden paketteihin, sotainvalideille, kaatuneiden omaisille sekä kenttälottien huoltoon, kouluttamiseen ja varustamiseen. Osalla voitoista perustettiin uusia kanttiineita ja kunnostettiin vanhoja tai parannettiin niiden tarjoamia virkistysmahdollisuuksia.

Rajatoimisto tuki myös piirien kanttiinitoimintaa joko lainaamalla varoja tai antamalla avustuksia astiastojen ja muiden tarvikkeiden hankintaan. Piirien keskinäisen jaon valmisteli Fanni johtama toimikunta, johon Maja Genetz kuului. Keskusjohtokunnan kansliapäällikkö Irma Turunen piti tarkkaa tilastoa varojen käyttämisestä.

Rajatoimiston osaava johtaja

Annika Latva-Äijö kuvaa rajatoimiston merkitystä osuvasti (Maritta Pohls & Annika Latva-Äijö, Lotta Svärd. Käytännön isänmaallisuutta. Otava 2009): ”Joka päivä koko sodan ajan tuhannet kerttuitkoset raatoivat loputtomassa emännäntyössään kuin kotiäidit, joiden panosta kukaan ei huomaa, ellei se kerran jää syystä tai toisesta antamatta. Muonitus oli ehkä tärkein ja merkittävin työpanos, jonka lottajärjestö sotaponnisteluihin antoi, ja kuitenkin muonitus on ollut ehkä vähiten arvostettua kaikesta lottatyöstä.”

Ilman taitavaa johtajuutta ruokahuollosta oli tullut täydellinen kaaos. Maja Genetzin taidoilla ruoka, josta oli jatkuvasti lisääntyvä pula, onnistuttiin kuljettamaan Karjalan metsissä oikeaan paikkaan oikeaan aikaan. Sitä valmistettiin joka päivä runsaalle 30 000 miehelle. Henkilökuntaa rekrytoitiin jatkuvasti eri puolilta Suomea ja sen vaihtuvuus oli todella suurta. Piti järjestää perehdytystä, asuntoja ja vaatetusta. Ja olosuhteet muuttuivat koko ajan. Siinä oli haastetta kenelle tahansa johtajalle. Vahvana tukena oli Lotta Svärdin pitkälle hiottu koneisto.

Aktiivisesti keskusjohtokunnan työssä

Lotta Svärdin viisikko

Lottajärjestön keskustoimikunnan jäsenellä ja muonitusjohtajalla oli luonnollisesti muitakin tehtäviä. Kuten edellä todettiin piirien ja osastojen muonitustoimintaa toteutettiin totutun kaavan mukaisesti, vaikka tehtävien määrä lisääntyi valtavasti. Lotta Svärdin keskusjohtokunnalle tuli sodan aikana monenlaista uutta asiaa, joita niitäkin Lotta Genetz oli mukana viemässä eteenpäin.

Keskusjohtokunnan sodanaikainen voimaryhmä oli viisikko puheenjohtaja Fanni Luukkonen, varapuheenjohtaja Märta Björkenheim, keräys- ja huoltojaoston päällikkö Helmi Arneberg-Pentti, monitusjaoston päällikkö Maja Genetz ja lääkintäjaoston päällikkö Suoma Loimaranta-Airila. He olivat läsnä lähes kaikissa keskusjohtokunnan kokouksissa ja antoivat paljon aikaansa lottatoiminnalle.

Fanni Luukkonen sairastui 1930-luvun lopulla niin vakavasti, että hän joutui useammaksi kuukaudeksi sairaalaan. Vuosina 1941 ja 1943 terveys taas heikentyi ja tervehtyminen vaati pitkiä sairaalajaksoja. Marjo-Riitta Antikaisen mukaan Luukkosen poissaolo ei vaikuttanut järjestön toimintaan. Koska hierakkinen yhteisö oli tottunut vahvaan puheenjohtajaan, asiat etenivät ajoittain hitaasti.

Kaikki keskusjohtokunnan jäsenet kiersivät Suomea erilaisilla tarkastus- ja luentomatkoilla, mutta mainitulla viisikolla oli kuitenkin eniten jaostotoiminnan organisointiin liittyviä vierailuja eri toimipaikoilla ja kurssien vetämistä. Maja Genetz raportoi jatkuvasti toiminnastaan keskusjohtokunnalle. Hän selosti muonituksen järjestelyjä ja keskusjohtokunta hyväksyi suunnitellut tai toteutetut ratkaisut. Kaikkien jaostojen jo normaalistikin päällikköjohtoinen ja itsenäinen työskentely vahvistui sodan aikana entisestään, mutta rajatoimiston itsenäisyys oli aivan omaa luokkaansa.

Kurssien, tilastoinnin ja sääntöjen suunnittelua

Maja Genetzin organisointikykyä ja talouden asiantuntemustaan käytettiin monissa lottajärjestön toiminnoissa, kuten järjestön jäsentilaston uusimisessa ja liiketoiminnan kehittämisessä.

Maja Genetz kuului vuonna 1939 asetettuun valiokuntaan, jonka tehtävänä oli tarkastaa kaikkien jaostojen kurssiohjeet. Valiokunta ei ennättänyt aloittaa työtään vielä tuona vuonna ja seuraavana vuonna työ päätettiin siirtää siihen asti, kun uudet säännöt oli hyväksytty. Genetz toimi puheenjohtajana myös 1939 asetetussa jäsentilaston uusimista suunnittelevassa valiokunnassa. Se oli yksi harvoista valiokunnista, jonka puheenjohtaja oli joku muu kuin Fanni Luukkonen. Välirauhan vuonna valmistunut uusi tilastointitapa otti aikaisempaa paremmin huomioon toimen-, varatoimen- ja huoltolottien erittelyn, mitä tarvittiin liikekannallepanoasioiden käsittelyssä. Tilastointi oli koko lottatoiminnan kivijalka ja vaati jatkuvaa kehittelyä. Niinpä vuonna 1942 asetettiin uusi tilastokaavakkeen uusimista ja arkistojen hoitoa sekä järjestelyä suunnitteleva valiokunta. Senkin puheenjohtajana toimi Genetz. Uusi kaavake valmistui vuoden 1943 lopussa.

Lotta Svärdin huhtikuussa 1940 pidetty vuosikokous totesi, että järjestön säännöt oli muutettava paremmin sota-ajan olosuhteisiin sopiviksi. Sääntömuutosta suunnittelevaa valiokuntaa johti muodollisesti Fanni Luukkonen. Hän oli valiokunnan työskentelyn aikana pitkällä sairaslomalla ja hänellä oli paljon muutakin tehtävää suuren järjestön johtajana, joten käytännössä työstä vastasi sääntöekspertiksi lottajärjestön alkuvuosina kasvanut Helmi Arneberg-Pentti. Maja Genetz oli jäsen. Uudet säännöt hyväksyttiin Lotta Svärdin vuosikokouksessa vuonna 1941.

Neljännessä järjestöllisessä asiassa, Syvärannan täysihoitolan ja lottaopiston hoitokunnassa, Maja Genetz oli mukana vuodesta 1939 vuoteen 1943. Puheenjohtajana tässäkin ryhmässä oli Fanni Luukkonen. Lottajärjestö oli ostanut 1937 Syvärannan koulutuskeskuksekseen. Rakennuksen suunniteltiin toimivan sekä koulutuslaitoksena että täysihoitolana. Vuonna 1939 kursseja oli vain seitsemän eikä täysihoitolatoiminta kannattanut, joten rakennus vuokrattiin puolustusvoimille. Vuokrasopimus ei ollut kannattava ja hoitokunta pyrki saamaan rakennuksen takaisin järjestön omaan käyttöön. Pitkien neuvottelujen jälkeen tämä onnistui vuoden 1941 alussa ja Syvärannan kurssitoiminta päästiin aloittamaan keväällä 1941. Sen jälkeen kursseja pidettiin 12–15 vuodessa.

Yhteistyötä kumppanien kanssa

Muita Maja Genetzin valiokuntia olivat Suomen Aseveljien Liiton arpajaisten järjestelyitä hoitava valiokunta (1940), Suomen Punaisen Ristin kanssa ylläpidettävien invalidikotien ohjesääntöä suunnitteleva toimikunta (1940) ja Sotainvalidien Veljesliiton invalidihuoltoon tekemän lahjoituksen käyttämistä suunnitteleva valiokunta (1941). SPR:n invalidikotien ylläpidosta vastasi Lotta Svärdin keskusjohtokunta. Näissä kodeissa varattomat sotainvalidit voivat asua, saada kuntoutusta ja tehdä kuntoaan vastaavaa työtä. Kesällä 1940 perustettujen kahden ensimmäisen kodin vapaaehtoisena työvoimana toimivat Helsingin paikallisosastojen X ja XII lotat.

Lotta Svärd liittyi vuonna 1941 perustetun Suurtalkoot -yhdistyksen jäseneksi tarkastettuaan ensin suojeluskuntien kannan. Suurtalkoot järjesti nimensä mukaisesti talkootoimintaa, mm. raivausleirejä. Suurtalkoiden hallituksessa Fanni Luukkonen edusti lottajärjestöä. Maja Genetz puolestaan toimi hallituksen työvaliokunnassa ja työvaliokunnan asettamassa naistoimikunnassa.

Toinen lottajärjestön ulkopuolinen organisaatio, jossa Genetz oli mukana, oli vuonna 1943 perustettu inkeriläisten Suomeen siirroista vastaavaa väestönsiirtotoimikunta. Lotta Svärdin pääedustaja oli jälleen puheenjohtaja Luukkonen. Genetz oli Luukkosen varajäsen, mutta kun lottien ensisijainen tehtävä oli inkeriläisten ruokahuolto, lottien muonituspäälliköllä oli tässäkin keskeinen rooli.

Kun sota loppui

Keskusjohtokunta syksyllä 1944

Syyskuussa 1944 Suomen oli hyväksyttävä se, että sota oli hävitty. Aselepo Suomen ja Neuvostoliiton välillä alkoi 4.9.1944 ja välirauhasopimus solmittiin Moskovassa 19.9.1944. Rauhanehdot olivat raskaat. Suomi menetti mittavia alueita ja joutui jatkamaan sotaa osallistumalla Suomessa olevia saksalaisia joukkoja vastaan.

Vuonna 1944 Lotta Svärdin keskusjohtokuntaan kuuluivat puheenjohtaja Fanni Luukkonen, varapuheenjohtaja Märta Björkenheim, toinen varapuheenjohtaja Aili Salomaa, keräys- ja huoltojaoston päällikkö Helmi Arneberg-Pentti, muonitusjaoston päällikkö Maja Genetz, tyttötyön apulaisjohtaja Hilja Riipinen, lääkintäjaostopäällikkö Eva Tulenheimo, toimisto- ja viestijaoston päällikkö Liisa Untolahti ja varusjaoston päällikkö Elli Vihma. Varajäseniä olivat Varma Hornborg ja Ester Savolainen. Tämä joukko lähti viemään Lotta Svärd järjestöä kohti rauhan vuosia.

Syys-lokakuussa jatkettiin normaalia järjestötoimintaa. Keskusjohtokunta käsitteli kokouksissaan tavallisia järjestö- ja talousasioita. Pohdittiin lottavarusteiden hankintaa, piirien puheenjohtajien kokouksen asialistaa, seuraavan vuoden työsuunnitelmia ja koulutusohjelmia. Tuettiin ja kannustettiin piirejä jatkamaan huoltotyötään siirtoväen, sotaorpojen, reserviläisten invalidien ja vastaavien keskuudessa.

Lakkautetaanko Lotta Svärd

Kolme päivää välirauhansopimuksen allekirjoittamisen jälkeen pidetyssä keskusjohtokunnan kokouksessa 22.9.1944 ryhdyttiin pohtimaan, mitä toimenpiteitä ”välirauhan solmiminen Suomen ja Neuvostoliiton kesken Lotta Svärd järjestön vastaiselle työlle kenties tulee asettamaan.” Sopimuksen mukaan Suomi sitoutui ”hajottamaan kaikki sen alueella toimivat hitleriläismieliset (fascisminluontoiset) poliittiset, sotilaalliset ja sotilaallisluontoiset samoinkuin muutkin järjestöt, jotka harjoittivat Yhdistyneille Kansakunnille ja erityisesti Neuvostoliitolle vihamielistä propagandaa”.

Valtioneuvosto päätti 23.9.1944 lakkauttaa välirauhansopimukseen perustuen 420 yhdistystä. Lokakuun 1944 lopussa valvontakomission puheenjohtaja kenraalieversti Andrei Zdanov vaati suojeluskuntajärjestön lakkauttamista, ja 3.11.1944 eduskunta sääti suojeluskuntajärjestön lakkauttavan lain. Alkoi olla todennäköistä, että Lotta Svärdin osalta tehtäisiin samanlainen päätös.

Suomen Naisten Huoltosäätiö

”Lotta Svärd järjestön loppuvaiheet olivat kuin jännityskertomuksesta. Aluksi tapahtumat etenivät hitaasti, sitten ilmapiiri yhtäkkiä sähköistyi”, kertoo Tellervo Hakkarainen. Marraskuussa 1944 oli todella kiire. Lotta Svärdin keskusjohtokunta kokoontui viikoittain tai useita kertoja viikossa varautuen järjestön lopettamiseen. Muodostettiin toimikuntia, keskusteltiin ja keskusteltiin, kysyttiin neuvoa asiantuntijoilta. Rakennettiin tulevaisuutta. Naiset ”halusivat näyttää, että he osaavat ja että he tekevät” ja heidän ansiostaan suuri osa järjestön omaisuudesta pystyttiin käyttämään uudenlaiseen, mutta vanhasta kumpuavaan toimintaan. (Tellervo Hakkarainen & Maarit Huovinen, Lotta sodassa ja rauhan töissä. WSOY 1999)

Varautuminen alkoi jo syyskuussa. Keskusjohtokunta valtuutti tuolloin Fanni Luukkosen, Maja Genetzin ja Irma Turusen valmistelemaan uuden säätiön perustamista. Syyskuun lopussa he nostivat esille Helsingin osasto XV:n vuonna 1943 lottajärjestölle lahjoittaman rahasumman, joka oli tarkoitettu ”pohjavaroiksi rahastolle, joka koko maata käsittävänä ja yhteisesti kartutettavana helpottaisi sodan aikana henkisesti ja ruumiillisesti sairastuneiden lottien huoltoa”. Luukkonen oli jo kevään 1944 vuosikokouksessa esittänyt tähän lahjoitukseen perustuvan koko Suomea käsittävän rahaston perustamista lottien huoltoa varten. Nyt oli saatava nopeasti valmiiksi säännöt säätiölle, jonka tehtävänä olisi sodan johdosta kärsineiden avustaminen ja huolto. Tässä syyskuun kokouksessa keskusjohtokunta päätti siirtää omia varojaan perustettavalle säätiölle ja kehotti myös osastoja tekemään niin.

Fanni Luukkonen, Maja Genetz ja Irma Turunen panivat toimeksi. Heidän apunaan oli oikeusministeriön palveluksessa oleva varatuomari Erik Castrén. Keskusjohtokunta hyväksyi Suomen Naisten Huoltosäätiö -nimisen säätiön sääntöehdotuksen lokakuun lopussa ja sama keskusjohtokunnan kokous siirsi rajatoimiston voittovarat Huoltosäätiöön. Ministeriön tuella Suomen Naisten Huoltosäätiö rekisteröitiin todella nopeasti. Asiaan jo etukäteen perehdytetyt oikeusministeri Ernst von Born ja ministeriön hallitusneuvos Urho Miettinen allekirjoittivat rekisteröinnin kokousta seuraavana päivänä.

Marraskuussa valtaosa lottajärjestön omaisuudesta siirrettiin Suomen Naisten Huoltosäätiölle. Järjestön netto-omaisuuden on arveltu olleen noin 240 miljoonaa markkaa (n. 4 miljoonaa euroa), joten kysymys oli varsin suurisuuntaisesta operaatiosta.

Ahertajatkin palkittiin

Lisäksi keskusjohtokunta halusi turvata henkilöstönsä toimeentulon ”nykytilanteen mahdollisesti muuttuessa” ja maksoi palveluksessaan oleville palkat vuoden loppuun saakka. Fanni Luukkoselle päätettiin maksaa aluksi kuukausipalkkaa ja sen jälkeen eläkettä. Maja Genetzille ja Irma Turuselle annettiin heidän työsuhdeasuntonsa lopulliseksi omaisuudeksi. Keskusjohtokunnan neljälle keskeiselle virkailijalle maksettiin ylimääräinen korvaus ”monivuotisesta uutterasta työstä” ja luottamustehtävissä toimineille keskusjohtokunnan jaosto- ja apulaisjaostopäälliköille koko sodan ajalta päiväraha.

Jos sittenkin voitaisiin jatkaa

Kuten Tiina Kinnunen toteaa tutkimuksessaan Kiitetyt ja parjatut. Lotat sotien jälkeen, keskusjohtokunta valitsi kaksoisstrategian: ”Se valmistui pahimman varalle, mutta pyrki myös ratkaisuihin, joilla järjestö olisi voinut jatkaa toimintaansa”. Suomen Naisten Huoltosäätiön perustaminen oli varautumista pahimman varalle. Sääntömuutoksella taas pyrittiin toiminnan jatkamiseen.

Marraskuussa 1944 keskusjohtokunta ryhtyi kiireellä valmistelemaan sääntöjen muuttamista siten, ettei niihin enää sisältyisi kytköstä suojeluskuntiin. Vain kolme päivää myöhemmin pidettiin kokous, johon professori Veli Merikoski oli valmistellut sääntömuutoksen. Piirejä pyydettiin välittömästi esittämään paikallisosastoille, että niiden oli järjestettävä kokous edustajien valitsemiseksi piirien ylimääräiseen kokoukseen. Voimassa olevien sääntöjen mukaisesti oli edettävä osastojen kokouksista piirikokouksiin ja niistä järjestön ylimääräiseen kokoukseen, jossa lopullinen sääntömuutos voitaisiin tehdä.

Sääntöluonnoksesta oli poistettu suorat viittaukset suojeluskuntajärjestöön ja maanpuolustustyöhön. Järjestön tarkoituksena oli ”olla toimintaa yhdenmukaistavana siteenä niiden Suomen naisten kesken, jotka haluavat järjestön puitteissa toimien vapaaehtoisin työsuorituksin sekä taloudellisesti tukien antaa apua uskontoa, kotia ja isänmaata suojaavien yleishyödyllisten tai hyväntekeväisten tehtävien toteuttamiseen sekä terveydellisten vaarojen torjumiseen ja sosiaalisten olojen parantamiseen yleensä.”

Viimeinen kokous

Uudet säännöt hyväksyvä edustajakokous oli määrä järjestää 29.11.1944. Se ei kuitenkaan toteutunut, sillä Lotta Svärd järjestön viimeinen kokous pidettiin 22.11.1944 suojeluskuntien talossa sijaitsevassa Ravintola Motissa. Paikka oli hyvin valittu, sillä talon alkupääoma oli tullut Lotta Svärdin toteuttamien arpajaisten kautta.

Järjestö lakkautettiin valtioneuvoston päätöksellä seuraavana päivänä. Lakkautuksen kohteena oli valtakunnallinen lottayhdistys sekä 748 rekisteröityä ja 39 rekisteröimätöntä lottaosastoa, 2021 kyläosastoa ja 1941 tyttöosastoa. Kaikki komennuksella olleet lotat kotiutettiin, lottapukujen ja järjestötunnusten käyttö kiellettiin. Lakkauttamispäivästä lähtien järjestön omaisuus kuului valtiolle.

Piirit ja paikallisosastot olivat varsin hyvin varautuneita lakkauttamiseen. Lotta Svärdin mainio viestijärjestelmä toimi tässäkin yhteydessä. Keskusjohtokunta oli pitkin syksyä tiedottanut piirien puheenjohtajille tilanteen etenemisestä ja nämä puolestaan viestivät osastoille. Piirit alkoivat jo lokakuussa tehdä lahjoituksia perustettavalle uudelle säätiölle. Marraskuun alussa piirien puheenjohtajille lähetettiin juuri vahvistetun Suomen Naisten Huoltosäätiön säännöt ja maininta, että Huoltosäätiölle tarkoitetut lahjoitukset voi osoittaa säätiön rahastonhoitajana toimivalle Maja Genetzille. Huoltosäätiöstä muodostuikin piirien ja osastojen pääasiallinen lahjoituskohde.

Lottien onnistui sijoittaa jopa kaksi kolmannesta vuoden 1944 netto-omaisuudestaan itse valitsemiinsa tarkoituksiin. Pesänselvitystä varten sisäasiainministeriö asetti Lakkautetun Lotta Svärd järjestön selvitysmiehet -nimisen elimen, jonka sihteerinä toimi entinen keskusjohtokunnan apulaissihteeri, maisteri Kaisu Valkama. Vasemmisto vaati koko 1940-luvun lopun hyvin aktiivisesti lottien kaikkia varoja valtiolle. Omaisuutta jäljitettiin aina yksittäisiin monoihin saakka. Vuonna 1949 oli vireillä 19 lottaomaisuutta koskevaa oikeudenkäyntiä.

Suomen Naisten Huoltosäätiö jatkoi lotta-aatetta

Rohkeat naiset Huoltosäätiön hallituksessa

Lotta Svärdin keskusjohtokunnan 11 jäsenestä seitsemän vetäytyi pois toiminnasta järjestön lakkauttamisen jälkeen. Johtajatar Fanni Luukkonen, maisteri Helmi Arneberg-Pentti, kauppaneuvoksetar Märta Björkenheim, rouva Varma Hornborg ja maisteri Hilja Riipinen olivat jo kuusissakymmenissä. Heidän lottatoimintansa oli kestänyt yhtä kauan kuin lottajärjestökin. Nuoremmat lottatoiminnasta pois jättäytyneet rouva Elli Vihma ja lehtori Liisa Untolahti olivat tulleet lottajärjestön johtoon vasta sodan loppuvuosina.

Keskusjohtokunnan jäsenet toimitusjohtaja Maja Genetz, rouva Aili Salomaa, lehtori Ester Savolainen ja lääketieteen lisensiaatti Eva Tulenheimo sen sijaan lähtivät viemään lotta-aatetta tulevaisuuteen Suomen Naisten Huoltosäätiön puitteissa. Heidät valittiin Huoltosäätiön hallitukseen. Piirien puheenjohtajista hallitukseen tulivat neiti Lisa Sonck Raaseporin piiristä, maisteri Kerttu Ignatius Pohjois-Uudenmaalta ja kassanhoitaja Ella Hakaniemi Porin piiristä. Muut Huoltosäätiön jäsenet tohtori Katri Laine, kansakoulunopettaja Aili Hanni ja emäntä Sylvi Kurikka sekä varajäsenet rouva Else Mäkinen, emäntä Sylvi Kaloinen ja pankkivirkailija Anna-Liisa Relander. Kaikki olivat luonnollisesti olleet aktiivisia lottia.

Huoltosäätiön hallituksen ensimmäinen puheenjohtaja kansanedustaja Kyllikki Pohjala oli ollut mukana lottatoiminnassa vuodesta 1918 saakka. Lukuisten muiden tehtäviensä vuoksi hän pyysi vuonna 1948 vapautusta tehtävästä ja uudeksi puheenjohtajaksi valittiin maataloushallituksen kotitalousosaston päällikkö, tohtori Katri Laine.

Maja Genetz toimi säätiön hallituksessa kuolemaansa (1970) saakka. Hänen aikanaan puheenjohtajina toimivat vielä Eva Tulenheimo (1960–1968) ja Anna-Liisa Relander (1968–1972). Genetz toimi säätiön rahastonhoitajana koko hallituskautensa. Hän oli säätiön raha-asioissa ykkönen. Hän hyödynsi rakkauttaan autoiluun ajelemalla isolla autollaan ympäri pääkaupunkiseutua etsien halpoja tontteja, jotka sitten myytiin voitolla.

Huolenpitoa sota-ajan ahertajista

Suomen Naisten Huoltosäätiö perustettiin turvaamaan lottien rauhanaikaisen elämän aloittamista mahdollisimman hyvissä puitteissa. Sääntöjen mukaan säätiön tarkoitus on ”huoltaa ja avustaa Suomen kansalaisuutta olevia, käytökseltään nuhteettomia, sodan johdosta tai sen seurauksena terveytensä, huoltajansa tai työpaikkansa menettäneitä naisia ja lapsia tai sellaisia muuten kärsimään joutuneita naisia, jotka ovat kristillismielisessä hengessä toimineet kodin ja isänmaan hyväksi.”

Huoltosäätiö myönsi avustuksia sairastuneille, ammattikoulutusta hankkiville tai muusta syystä avustusta tarvitseville lotille. Tiedettiin, että lottien sodanaikainen työ oli usein ollut hyvin rasittavaa, työolot ja majoitustilat heikkoja ja varustus puutteellista. Lääketieteen lisensiaatti Vera Seppälän vuonna 1944 laatiman tarkastuskertomuksen perusteella noin 14 % komennuksella olevista lotista sairastui vakavasti. Huoltosäätiön kuntoutuksissa oli heti sodan jälkeen paljon tuberkuloosi- ja reumapotilaita. Monesti hinta tuli maksettavaksi vasta vuosia sodan jälkeen.

Lisäksi oli runsaasti siirto- tai evakkolottia, joilla ei enää ollut kotia eikä työpaikkaa. Lukuisat muutkin nuoret naiset olivat työskennelleet vuosikausia rintamalla, eikä heillä tästä johtuen ollut koulutusta tai ammattia. Jo syksyllä 1944 keskusjohtokunta painotti piireille lähettämässään kirjeessä, että järjestön oli pidettävä pitkillä komennuksilla olleista jäsenistään huolta. Maja Genetz kuului Fanni Luukkosen johtamaan komiteaan, jonka tehtävänä oli selvittää, miten lottia voitaisiin auttaa sijoittumaan työelämään tai hankkimaan ammattikoulutuksen.

Tellervo Hakkarainen kertoo: ”Maja Genetzin johdolla ryhdyttiinkin järjestämään opetusta mm. kodinhoitajien, talousapulaisten, pesulatyöntekijöiden ja konekirjoittajien kouluttamiseksi.” (Tellervo Hakkarainen & Maarit Huovinen, Lotta sodassa ja rauhan töissä. WSOY 1999)

Huoltosäätiö myös jatkoi lottajärjestön sodanaikaista sosiaalista työtä. Se myönsi avustuksia siirtolaisille, sotaleskille, -orvoille ja -invalideille sairauskuluihin ja kuntoutukseen. Säätiö myös ylläpiti lasten päiväkotia Helsingissä. Sinne otettiin varattomien kotien lapsia, joiden vanhemmat kävivät töissä tai olivat yksinhuoltajia. Vuoden 1946 lopussa päiväkoti siirtyi Sotainvalidien Veljesliiton hoitoon, sillä kyseiseen toimintaan lahjoitetut varat oli käytetty loppuun.

Naistentalo

Toimintansa alkuvuosina Huoltosäätiö keskittyi kuntoutukseen. Se avasi kaksi lepokotia, joissa sodan aikana sairastuneet lotat voivat toipua sodan rasituksista. Karkussa sijaitseva Sorjan toipilaskoti toimi vuodet 1945–1952 ja Tuusulan Syvärannan Ruotsinmaja 1947–1959.

1940-luvun lopulla Huoltosäätiön kaikkein suurin hanke oli kerrostalon rakentaminen, jotta lotat, jotka olivat menettäneet kotinsa alueluovutuksissa tai joilla ei muiden elämänolosuhteiden takia ollut asuntoa, saisivat asunnon. Sodan jälkeen asuntopula oli melkoinen, joten talo olisi myös turvallinen ja tuottava sijoitus.

Maja Genetz johti Huoltosäätiön hallituksen asettamaa yhteistalon rakennustoimikuntaa vuodesta 1945 ja oli rakentamista varten perustetun Oy Asuntoyhteistalo Ab:n johtokunnan puheenjohtaja. Mannerheimintie 93:n Naistentalo valmistui vuosien 1951–1953 aikana monien vastoinkäymisten jälkeen. Suurin ongelma oli rahoitus, joka järjestyi vasta Arava-lainoituksen myötä.

Asuinyhteistalon malli haettiin Ruotsista. Rakennuksessa oli 505 asuinhuonetta ja 278 huoneistoa. Asuinhuoneet jakoivat kerroksittain saman kylpyhuonetilan. Lisäksi talossa oli muitakin asukkaiden yhteiskäyttöön tarkoitettuja tiloja sekä myymälä- ja toimistotiloja, lastentarha, pesula ja yleinen sauna.

Asuntoja saivat ensisijaisesti entiset lotat sekä lainaa antaneiden pankkien ja vakuutusyhtiöiden työntekijät. Monet asukkaista olivat Työmaahuollon palveluksessa. Talossa asui myös eläkeläisiä, sairaita ja muita, joilla ei ollut varaa maksaa kalliimpaa vuokraa. Parikymmentä vuotta myöhemmin säätiö myi puolet talon osakkeista rahoittaakseen kunnostusta ja voidakseen lisätä säätiön varsinaista huoltotyötä. Tässä vaiheessa luovuttiin yhteistiloista.

Suomen Naisten Huoltosäätiön naiset pitivät myös huolta siitä, että lotat huomioitiin tilaisuuksissa, joissa muistettiin sotapalvelusta. Kun marraskuussa 1956 jaettiin 300 pioneeriristiä, Maja Genetz jakoi ristit pioneeri- ja linnoitusjoukoissa palvelleille lotille ja sotilaskotisisarille.

Työmaahuolto tuo työpaikkaruokailun Suomeen

Työmaahuolto ry rajatoimiston työn jatkajana

Kaikkein keskeisin Huoltosäätiön piirissä toiminut yritys oli Työmaahuolto ry, joka perustettiin yhdistykseksi. Sen avulla voitiin ratkaista myös osa lottien työllistymisongelmasta, sillä yritys tarjosi työpaikkoja lukuisille linnoitustyömailta vapautuville lotille mutta myös muille naiselle.

Työmaahuolto ry perustettiin kovassa kiireessä marraskuun 1944 alussa ja yhdistysmuoto tuntui silloin luontevimmalta tavalta jatkaa rajatoimiston toimintaa. Tärkeä tekijä oli myös se, että organisaatio pystyi yhdistysmuotoisena ottamaan helpommin vastaan lahjoituksia kuin yrityksenä. Keskustoimikunta antoi rajatoimistolle valtuutuksen myydä kalustoaan ja muonavarastoaan Työmaahuollolle muonituspäällikön ja ostajan kanssa sovittavalla hinnalla.

Tavallaan Työmaahuolto syntyi täysin luontevana jatkeena rajatoimiston organisoimalle muonitukselle. Linnoitustöiden loputtua rajatoimiston palveluksessa olevat lotat olivat siirtyneet heti aselevon jälkeen kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriön pyynnöstä hoitamaan Lapin jälleenrakennustyömaiden ruokahuoltoa. Samoin lottakanttiinitoiminta jatkui uusilla työmailla.

Rajatoimiston johtajat totesivat, että suurmuonituksen osaaminen tarjosi sotatoimien päätyttyäkin mahdollisuuden tuottavaan liiketoimintaan. Annetaan Tellervo Hakkaraisen kertoa: ”Kun vielä valtion työvirastoissa oli noussut esille kysymys, kuka huolehtisi korjaus- ja rakennusjoukkojen ruokailuista paikallisten liikkeiden tuhouduttua, pidimme kahden hengen neuvottelun Maja Genetzin kanssa. Siinä syntyi ajatus, entäpä jos perustaisimme yhdistyksen, joka kykenisi ottamaan hoitoonsa jälleenrakennustyömaiden ruokahuollon.”

Kuulostaa helpolta ja luontevaa se olikin, mutta vaati paljon työtä ”Rajatoimiston tavaroiden siirtäminen eri puolilta Suomea oli urakka sinänsä. Osa kuljetettiin varastoon Keravalle ja sieltä Tuusulaan, paljon tuli Helsinkiin, Jätkäsaareen – kaikki piti huolellisesti tarkastaa ja luetteloida. Muistan Maja Genetzin puhelinsoitot: mitä piti lähettää ja minne. Välillä kielikin vaihtui kesken puhelun suomesta ruotsiksi.” Näin Tellervo Hakkarainen kuvailee syksyn 1944 aherrusta. (Tellervo Hakkarainen & Maarit Huovinen, Lotta sodassa ja rauhan töissä. WSOY 1999)

Työmaahuolto Oy jatkaa yhdistyksen toimintaa

Vuonna 1945 Työmaahuolto ry:n koko liiketoiminta siirtyi Työmaahuolto Oy:lle, jonka pääomistaja oli Suomen Naisten Huoltosäätiö. Ensimmäiseksi toimitusjohtajaksi ja johtokunnan puheenjohtajaksi nimitettiin koko Huoltosäätiön liiketoimintaryppään talouden keskeinen osaaja Maja Genetz, joka kuitenkin luopui tästä tehtävästä ensimmäisen vuoden jälkeen ja ehdotti tilalleen Tellervo Hakkaraista. Genetz jatkoi kuitenkin Työmaahuollon hallitukseen jäsenenä kuolemaansa (1970) saakka. Hänen tehtävänsä oli miettiä eri toimintojen rahoitus.

Työmaahuolto ry:lle jäi viihdytystoiminnan harjoittaminen työmailla: toiminta ”niiden epäkohtien poistamiseksi, joita aiheutuu siitä, että perheet työ- ja palvelusuhteen vuoksi joutuvat hajalle.” Viihdytystoiminnasta ja henkisestä huollosta vastaamaan Työmaahuolto palkkasi Työväen Sivistysliiton virkailijan Paavo Suomisen, joka kiersi työmailla pitämässä luentoja ja järjestämässä viihdytystilaisuuksia. Tässäkin toiminnassa keskusteltiin jatkuvasti sekä työmaista vastaavien virkamiesten että Suomen Ammattijärjestöjen Keskusliiton toimihenkilöiden kanssa. Heidän toiveensa kuunneltiin tarkasti ja toimittiin niiden mukaan. Työmaitten ruokaloihin hankittiin muun muassa radioita ja lehtiä.

Työmaahuollolla oli alusta lähtien neuvottelukunta, jossa oli Maja Genetzin ja Tellervo Hakkaraisen ohella edustaja kulkulaitosministeriöstä, tie- ja vesirakennushallituksesta, rautatiehallituksesta ja Suomen Ammattijärjestöjen Keskusliitto SAK:sta. Näin asiakkaat sitoutettiin toiminnan suunnitteluun ja mikä tärkeintä – yhteistyöhön. Genetzin liiketoimintaosaamisen keskiössä oli nimenomaan hyvien verkostojen luominen ja liikekumppanien kuuntelu. Sen hän oli oppinut autokaupassa toimiessaan.

Työmaahuolto työmailla

Työmaahuollon liiketoiminnan ensimmäinen vaihe kesti kaksi vuotta. Se alkoi Pohjois-Suomen jälleenrakennukseen osallistuneiden virastojen ja yritysten kanssa solmitulla muonitus- ja varustehuoltosopimuksella. Vuonna 1945 Työmaahuollolla oli 254 työmaaruokalaa eri puolilla Suomea. Ruokailijoita – teiden, siltojen, puhelinyhteyksien, voimalinjojen ja lentokenttien rakentajia – oli noin 10 000. Toimeksiantajina olivat mm. rautatiehallitus, tie- ja vesirakennushallitus, posti- ja lennätinhallitus sekä myös yksityisen sektorin työmaat.

Edellytykset kannattavaan liiketoimintaan olivat erinomaiset. Työmaahuolto sai Lotta Svärdiltä alkupääoman, toimivan organisaation, osaavan henkilökunnan sekä paljon kalustoa. Lainaa ja sen mukanaan tuomia korkokuluja ei ollut. Lottajärjestö lahjoitti kahdeksan pesula-ambulanssia ja kuorma-auton. Muonituskalusto ostettiin lottajärjestöltä, sen selvitystoimistolta ja puolustusvoimilta. Astioita saatiin myös eri piirien varastoista. Lottamalliseen konseptiin kuului myös henkilöstön jatkuva koulutus, neuvottelupäiväkäytäntö ja henkilöstölehti.

Henkilökunnaksi palkattiin noin 1 000 työttömäksi jäänyttä lottaa tai muita naisia. Lotat olivat täysin oppineita suurmuonitusten hoitajia. He osasivat järjestää työt Pohjois-Suomen rakennustyömailla, joiden olosuhteet olivat yhtä alkeellisia kuin muonituslottien kenttäkeittiöt sodan aikana.

Organisaation malli otettiin rajatoimistolta. Yrityksellä oli yhdeksän aluetoimistoa, joita johtivat entiset yhteyslotat. Jokainen tiesi alusta pitäen tehtävänsä ja yhteistyö sujui. Aluetoimistot vastasivat alueensa muonituspaikoista. Keskuspaikka oli aluksi Helsingissä, mutta työn laajetessa maa jaettiin Pohjois- ja Etelä-Suomen pääalueisiin. Jokainen alue oli vielä jaettu talousopettajan koulutuksen saaneiden pääemäntien kesken. Heillä oli tietty määrä ruokaloita, varastonhoitaja ja toimistohenkilökuntaa.

Työpaikkaruokalat ydinliiketoiminnaksi

Vuonna 1947 alkoi Työmaahuollon toiminnan toinen vaihe. Tuolloin yritys myi valtion työmaitten ruokalat kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriölle, jonka yhteyteen perustettiin valtion työmaaruokaloista vastaava Valtion ravitsemiskeskus. Suuri osa Pohjois-Suomessa toimivasta henkilökunnasta siirtyi sen palvelukseen. Myynnin syynä olivat hinta- ja muusta säännöstelystä johtuvat kannattavuusongelmat. Samaan toiminnan uudistamiseen liittyi myös Työmaahuolto ry:n lakkauttaminen.

Työmaahuolto Oy keskittyi yksityisten yritysten työpaikkaruokailuun, missä talousopettajat Tellervo Hakkarainen ja Anna-Liisa Niska olivat Suomen parhaimpia asiantuntijoita. He erikoistuivat suurkeittiöiden suunnitteluun ja olivat mukana muun muassa Otaniemen teekkarikylän huoltotoiminnan suunnittelussa. Ensimmäiset työpaikkaruokalat oli perustettu vuoden 1946 lopussa ja vuonna 1947 ruokaloita oli jo 48. Toiminta laajeni nopeasti kattamaan koko maan. Sen palveluita käyttivät myös mm. Nokia, Neste, Rautaruukki, Posti ja Outokumpu.

1960-luvulla Työmaahuollon toiminta laajeni työpaikkaruokailun järjestämisestä ruokapalveluun. Ensimmäinen asiakas oli sairaanhoitajaopisto, jolla ei ollut talossaan omaa keittiötä. Jo vuoden kuluttua ruokapalveluasiakkaiden määrä oli kaksitoista.

Vuonna 1964 Työmaahuollolla oli kaikkiaan 114 toimipaikkaa. Enimmillään henkilökunnan määrä oli vuonna 1967, kaikkiaan 1867 henkilöä. Se oli todellakin naisten yritys, henkilökunnasta miehiä oli noin yksi prosentti. Yrityksen valmistamia aterioita söivät päivittäin kymmenet tuhannet ihmiset.

Sotasyyllisoikeudenkäynnistä olympialaisiin

Kuva 60 Osa vuoden 1952 olympialaisten ruokahuollosta oli Työmaahuollon vastuulla. Lottamuseo

Työmaahuolto muonitti myös kaikki Suomen suurimmat tapahtumat. Helsingin Säätytalolla pidetyn sotasyyllisoikeudenkäynnin ruokatarjoilu ei ollut mittakaavaltaan kovin suuri, mutta symboliikaltaan iso. Se osoitti, että lotat pystyivät nopeasti sopeutumaan uuteen yhteiskuntajärjestykseen ja löytämään siinä paikkansa. Muita muonituskeikkoja olivat muun muassa Työväen Urheiluliiton liittojuhlat ja Suomen Valtakunnan Urheiluliiton Suurkisat.

Suurin hanke oli vuoden 1952 Helsingin olympialaisten kilpailijoiden ruokahuolto ja katsojille tarkoitettujen ulkoilmaravintoloiden hoitaminen. Työmaahuollon yhdeksässä kenttäruokalassa asioi päivittäin noin 75 000 ruokailijaa. Helsingin olympiakisojen järjestelytoimikunnan puheenjohtajana toimi Helsingin kaupunginjohtaja Erik von Frenckell, Maja Genetzin yhteistyökumppani Suomen Autoklubissa ja muissakin yhteyksissä. Olympialaisten johtajana toimi entinen jääkäri Armas Eino Martola, jonka vahva yhteys lottiin oli syntynyt hänen toimiessaan suojeluskuntien ja kotijoukkojen esikuntapäällikkönä sekä sotien aikana Kannaksen ryhmän komentajana.

Olympialaisten ruokahuolto oli haasteellinen paitsi mittakaavaltaan myös sisällöltään. Ennen kisoja osallistujamaat lähettivät varsin yksityiskohtaisia ruokatoiveita. Ranskalaiset toivat mukanaan omat viinit ja omat kokkinsa. Japanilaiset halusivat riisiä leivän sijaan, kreikkalaiset vaihtoivat aamupuuron makaroniin. ”Kirjeet olivat hauskoja ja perusteellisia ja me yritimme täyttää kaikkien toiveet”, kertoo Tellervo Hakkarainen. (Tellervo Hakkarainen & Maarit Huovinen, Lotta sodassa ja rauhan töissä. WSOY 1999)

Maja Genetz ja Tellervo Hakkarainen kiertelivät eri kisapaikoilla myöhään yöhön seuraamassa tilannetta. Olympialaisia he eivät juuri ennättäneet seuraamaan, mutta pääsivät sentään päivällisille muun muassa prinssi Philipin kanssa.

Taloudellisesti muonituskeikka ei kannattanut. Tulot ja menot menivät suunnilleen tasan. Laskuja varten piti jopa saada lyhytaikaista lainaa, mutta sen järjestäminen ei ollut Maja Genetzille mikään ongelma. Olihan kuitenkin tehty palvelus isänmaalle lottaideologian mukaisesti. Kiitokseksi Maja Genetz ja Tellervo Hakkarainen saivat I luokan Olympiaristit.

Suomen Naisten Huoltosäätiö – Työmaahuolto Oy yrityskokonaisuus

Huoltosäätiön yritysryppääseen kuuluivat jo sodan aikana (1943) perustettu Askartelutyö Oy, joka toimi 1960-luvun loppuun saakka. Askartelutyötä johti Maja Genetzin elämänkumppani Sirkka Ståhlberg. Toinen 1940-luvun lopulla perustettu yritys oli Ravintohuolto Oy, jonka johtajana toimi Tellervo Hakkarainen.

Kun Naisten talo 1950-luvun alussa valmistui, sen tiloihin perustettiin pesula Pyykkivakka Oy, yleinen sauna Sauna Oy Kiulu ja ravintola White Lady. White Lady oli tunnettu paitsi laadustaan myös siitä, että se oli tiettävästi ensimmäinen ravintola, jonne naiset pääsivät ilman herraseuraa. Maja Genetz kuului kaikkien näiden perustajiin ja toimi niiden hallitusten puheenjohtajana.

1960-luvun yritysrypäs laajeni entisestään. Perustettiin tukkuliike Suuros Oy. Sen liikevaihto oli mittava, sillä kaikki työpaikkaruokalat tekivät hankintansa sen kautta. Maja Genetz, joka oli jäänyt 1959 Nikolajeffin palveluksesta eläkkeelle, alkoi hoitaa päätoimisesti Suurosta. Genetzin kuoltua seuraajaksi nimitettiin Tellervo Hakkarainen. Vuonna 1964 perustettiin Ruova Oy hoitamaan Tampereelle rakennettavan teollisuustalon rakennuttamista. Taloon tuli Työmaahuollon keskuskeittiö, pesula, leipomo ja ruokala sekä Suuroksen varasto. Genetz toimi tämänkin yrityksen hallituksen puheenjohtajana.

Vuonna 1964 tehdyn verouudistuksen yhteydessä ruokapalvelu tuli liikevaihtoveron alaiseksi. Maja Genetzillä oli huomattava vaikutus siihen, että työpaikkaruokailu vapautettiin tästä verosta. Ravintohuolto Oy ei ollut harjoittanut liiketoimintaa vuosina 1953–1963, mutta liikevaihtoveron tullessa voimaan yhtiö aktivoitiin ja Työmaahuolto myi sille kaikki liikevaihtoveron alaiset toimipaikkansa, kuten Helsingin Kauppakorkeakoulun ruokalan, ravintola Tornikellarin Tampereella, Kemin asemaravintolan ja Helsingissä sijaitsevan leipomon. Genetz valittiin Ravintohuollon johtokunnan puheenjohtajaksi ja Tellervo Hakkarainen toimitusjohtajaksi. Vuonna 1965 Ravintohuolto perusti Sääksmäelle hyvin suosituksi muodostuneen Viidenumeron matkailukeskuksen ja kahvilan.

Tämän laajan kokonaisuuden toimipisteet olivat hajallaan ja niiden yhdistäminen nähtiin taloudellisesti järkeväksi. Tellervo Hakkarainen ja Maja Genetz harrastivat viikonloppuajeluja Helsingin ympäristössä etsien paikkaa, minne Työmaahuollon kokonaisuus voisi sijoittua. Tontti löytyi ja Työmaahuolto osti sen vuonna 1960. Genetz ei kuitenkaan ennättänyt nähdä tuotantolaitokseen valmistumista.

Työmaahuolto tuli tiensä päähän

Kuva 62 Maja Genetz ja Hilkka Mähönen tutkivat Pesulapalvelun konetta vuonna 1964. Lottamuseo.

1950- ja 1960-luvun suuri haaste kaikille ruokatalouden kanssa toimiville oli laajamittainen hintasäännöstely. Jokaiseen hintojen korotukseen oli saatava sosiaaliministeriön lupa. Kun raaka-aineet ja palkat kuitenkin nousivat ja tulivat sosiaaliturvamaksut sekä liikevaihtovero, työpaikkaruokaloiden kannattavuus oli hyvin kyseenalaista. Jokaisen uuden ruokalan kannattavuus oli laskettava tarkkaan.

1970-luvulla, Maja Genetzin kuoleman jälkeen tie oli käyty loppuun. Suomen Naisten Huoltosäätiön hallituksen jäsen ekonomi Martta Mustakallio, monella tavalla Maja Genetzin seuraaja, esitti Työmaahuollon myyntiä ja yritystoiminta myytiin vuonna 1978 Oy Fazer Catering Ab:lle (nykyisin Amica). Myynnin jälkeen Huoltosäätiö pystyi lisäämään avustustoimintaansa huomattavasti.

Työmaahuolto oli ollut ”lottien hengessä toimiva yritys, missä kukaan ei kysynyt omaa etuaan”.
Alkuperäinen, vuoden 1944 suunnitelma oli toteutunut. Naiset olivat saaneet sodan jälkeen toimeentuloa ja samalla oli synnytetty uusi toimiala. Työmaahuolto oli siinäkin mielessä Lotta Svärdin perillinen, että se oli jatkuvasti naisten liikeyritys sekä johtajiston että henkilökunnan osalta.

Ei se helppoa ollut – ei sodan aikana eikä sen jälkeen

Kommunistit eivät tykkää ja valvontakomissio vahtii

Suomen Naisten Huoltosäätiön ja Työmaahuollon ensimmäisen parivuotiskauden vahvuutena, mutta myös ongelmana oli asema lottajärjestön taloudellisina ja henkisinä perillisinä. Molemmat joutuivat lähettämään edustajansa Valvontakomission kuulusteltaviksi. Tellervo Hakkarainen oli Hotelli Tornissa kolme kertaa kuulusteltavana Työmaahuollon asioista. Valvontakomissio arveli lottien perillisten olevan yhteydessä asekätkijöihin, ja komission tarkastajat kävivät pariin otteeseen tutkimaan Syvärantaa. Molemmat organisaatiot olivat myös Valtiollisen poliisin, Valpon kiinnostuksen kohteita.

Lisäksi lottatausta ärsytti työmaitten järjestäytynyttä työväkeä. He lähettivät luottamusmiehensä Helsinkiin valittamaan ruokahuollon järjestämisestä. Työmaahuollon toimistossa Maja Genetz tarjosi miehille kahvia kysellen samalla ruoan laadusta ja henkilökunnan ystävällisyydestä. Kun miehet totesivat ruoan olleen hyvää ja palvelun kiitettävää, Genetz pahoitteli, että miehiltä oli kulunut kallista aikaa Helsingin matkaan ja lupasi maksaa matkarahat Työmaahuollon kassasta.

Kemin Isohaaran työmaalla mentiin oikein ruokalakkoon. Ruoassa ja palvelussa ei sielläkään ollut valittamista, mutta vanhojen lottien ruokaa ei haluttanut syödä. Lakko kesti kaksi kuukautta ja sen jälkeen miehet palasivat entisten lottien patojen ääreen. Oli ikävää syödä päivästä toiseen heikkolaatuista evästä.

Maja Genetz ja Tellervo Hakkarainen saivat myös kutsun kansanhuoltoministeri Yrjö Murron puhutteluun. Hänelle oli valitettu palveluhenkilöstön lottuudesta. ”Silloin me sanoimme hyvin napakasti, että hyvä on. Huomenna aamulla kaikki paikat on suljettu, ruoat ja keittiöt pakattu.” Murto hätääntyi, sillä korvaavaa järjestelyä ei ollut. Murto lähetti naiset ulos huoneestaan ja jäi selvittämään asiaa naisten mukana olleen kulkulaitosministeriön työvoimaosaston päällikkö Jouni Hakkaraisen kanssa. Jouni oli Tellervo Hakkaraisen veli, mutta tätä sukulaissuhdetta Murto ei tiennyt.

Miehet löysivät asiaan kahdenkeskisessä keskustelussa ratkaisun, jonka Maja Genetz ja Hakkaraiset olivat kehitelleet jo ennen tapaamista. Päätettiin, että Jouni Hakkarainen ja SAK:n järjestösihteeri Olavi Lindblom tulisivat Työmaahuollon hallitukseen. Murto koki saaneensa ”saada naisten puuhat kontrolliin”, arvelee Tellervo Hakkarainen huvittuneena.

Työmaahuolto ei antanut vastustuksen vaikuttaa toimintansa laatuun. Maja Genetz ja Tellervo Hakkarainen neuvottelivat kansanhuoltoministeriöltä lisäannokset rasvaa kovimmille työmaille. Ammatillisuus ja hyvä palvelu ennen kaikkea, oli entisten lottien periaate.

Ei siitä mihinkään pääse: kerran lotta aina lotta

Tiina Kinnunen on teoksessaan ”Kiitetyt ja parjatut” analysoinut niitä käsityksiä ja tulkintoja, joita Lotta Svärd järjestö on lakkauttamisensa jälkeen kantanut. 1940-luvulla vasemmisto rakensi lotista kuvaa tulevaa aikaa odottelevina fasisteina, mihin saatiin perustetta lakkauttamispäätöksestä. Sota-aika ja sen yhteisyyden henki pyrittiin pyyhkimään tarkasti pois. Lotta Svärd nähtiin järjestönä, jolla oli luokkaristiriidan kannalta raskauttava sisällissotaan saakka palaava menneisyys. Tätä fasisti-korttia käytettiin ajoittain vielä 1960-luvullakin. Naisten kautta päästiin hyökkäämään sotia edeltäneen ajan valtaeliittiä vastaan.

1950-luvulla lottia koskevassa kirjoittelussa fasisteiksi leimaaminen ei kuitenkaan enää ollut keskeistä. Tuolloin Väinö Linnan ja Paavo Rintalan romaanit aloittivat rintamalla olleiden lottien seksualisoimisen. Ajan miesten enemmistön ajatteluun kuului naisen objektivisointi, mutta kysymys oli myös pyrkimyksestä palauttaa sodan aikana järkkynyt sukupuolijärjestys entiselleen. Naiset oli saatava takaisin ruotuun. Seksualisointi oli ja on edelleen toimiva keino osoittaa tytöille tai naisille heidän paikkansa.

Naiset painottivat muistoissaan ristiriidatonta yhteistyötä miesten kanssa. Sama suomalaisen sotilaan rehtiyttä ja kumppanuutta korostava näkemys nousee esille monissa sota-aikaa käsittelevissä muisteluissa, mutta on myös kirjoja, joissa seksuaalinen häirintä nostetaan esille. Naiset olivat kasvaneet kulttuurissa ja kuuluivat järjestöön, jossa ajatus naisten moraalisesta vastuusta oli kyseenlaistamaton. Sota-aikana yhteisyys korostui entisestään. #metoo liike tuli vasta 2000-luvulla.

Lotta Svärdin lakkauttaminen ja lottatyötä koskeva väheksyvä ja seksualisoiva keskustelu merkitsi naisille psyykkistä ja sosiaalista nöyryytystä. Omassa lähipiirissä lottatyötä kuitenkin arvostettiin. ”Ei siitä mihinkään pääse: kerran lotta aina lotta.” Maja Genetzillä ei tässä suhteessa ollut mitään epäilystä. Hän ei koskaan pyydellyt anteeksi tekemisiään, eikä kyllä ollut aihettakaan.

Vuonna 1951 hänen nimensä löytyy vetoomuksesta: ”Ne Suomen naiset jotka haluavat henkilökohtaisesti ilmituoda kunnioituksensa Suomen marsalkan muistoa kohtaan, tekevät sen mielestämme arvokkaalla ja kauniilla tavalla antamalla kukin varainsa mukaan avustuksen Sotainvalidien Veljesliiton perustamaan Suomen Marsalkan muistorahastoon. Helsingissä 30.1.1951. Helmi Arneberg-Pentti, Varma Hornborg, Hilja Riipinen, Marta Björkenheim, Maja Genetz, Alli Salomaa, Eva Tulenheimo, Irma Turunen, Elli Vihma.” (Helsingin Sanomat 31.1.1951)

Loppuvarat Alli Paasikiven säätiön pesämunaksi

Kun Lotta Svärd järjestön varojen lopputilitys valmistui vuonna 1952, varoilla perustettiin Alli Paasikiven säätiö. Säätiölle antoi nimensä presidentti Juho Kusti Paasikiven puoliso, joka kutsuttiin säätiön kunniapuheenjohtajaksi. Säädekirjan mukaan tarkoitus perustui Alli Paasikiven harjoittamaan yhteiskunnalliseen työhön ”perheen sosiaalisen turvallisuuden lisäämiseksi yhteiskunnassa sekä Suomen kotien aineellisen ja henkisen tason kohottamiseksi”.

Suomen Kuvalehdessä julkaistussa artikkelissa kritisoitiin sitä, että lottien keräämiä varoja ei annettu siihen tarkoitukseen, mihin ne oli kerätty eli sotainvalideille. Alli Paasikivi oli tästä johtuen jo vetämässä nimeään pois säätiöltä, mutta tilanne saatiin soviteltua. Veikkaan, että Maja Genetz oli tässäkin neuvottelussa keskeisessä roolissa. Hän nimittäin kuului Väestöliiton Kotisisaropiston kannatusyhdistyksen johtokuntaan, ja juuri Väestöliitto teki aloitteen säätiön perustamisesta. Neiti Genetz ja rouva Paasikivi olivat lisäksi tehneet yhteistyötä Lasten Päivän juhlan yhteydessä vuonna 1946.

Alli Paasikiven säätiön perustamiskirjassa ei voitu 1950-luvun henkeen mainita sanallakaan sen peruspääoman alkuperää. Säätiön hallituksen ensimmäisen kokouksen pöytäkirjaan kuitenkin kirjattiin, että kysymys oli lakkautetun Lotta Svärd järjestön varoista, joita oli 75 miljoonaa vanhaa markkaa. Säätiön tarkoituksen katsottiin sopivan lottatyön henkeen, olihan huoltotyö ollut sodan aikana hyvin keskeinen toimiala lottajärjestön piirissä. Säätiön hallituksen ensimmäinen puheenjohtaja tohtori Katri Laine liitti Alli Paasikiven säätiön Lotta Svärdiin. Hänhän oli myös Suomen Naisten Huoltosäätiön puheenjohtaja.

Maja Genetz

Haasteellinen perhe

Maja Genetz asui 1930-luvun lopulle saakka sisarensa Ritan kanssa. Rita ei ollut helppo asuinkumppani. Hän kärsi Majan äidin tavoin kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä ja ajautui helposti ristiriitoihin. Työpaikat vaihtuivat usein ja Maja joutui välillä hakemaan sisarensa kotiin jostakin Euroopan hotellista.

1940-luvun alussa Maja Genetz muutti yhteen Sirkka Ståhlbergin kanssa. He saivat asunnon Helsingin suojeluskuntapiirin Töölöön valmistuneesta uudesta talosta kiitokseksi siitä, että olivat järjestäneet alkupääoman talolle vuoden 1935 arpajaisilla. Majan ja Sirkan taloudessa asui myös pitkäaikainen kotiapulainen Helmi, jonka tehtävänä oli kodinhoidon ohella ulkoiluttaa perheen useita koiria. Pienikokoisella Helmillä oli pitelemistä, kun isot berninkoirat kiskoivat Hesperian puistossa matkalla rantaan.

Vuonna 1948 Maja Genetz adoptoi 10-vuotiaan Jorman. Kun Ritalla oli vauhti päällä, myös hänen adoptiopoikansa Olli asui Majan taloudessa. Kasvattilasten ottaminen perhetalouteen oli sekin Genetzin perheen perinnettä. Lähes jokaisella Majan tädillä oli yksi tai useampia kasvattilapsia. Samoin naisten yhdessä asuminen kuului ajan tapoihin. Tädit jakoivat Kurkijoen talon ja Hilma Genetzin asunnossa Helsingissä asui aina joku sisarista ja usein myös muuta perhekuntaa.

Maja Genetz ei sukulaisten kertoman mukaan ollut mikään pullantuoksuinen äitihahmo. Hän matkusteli, edusti ja liikkui paljon ja toi Jormalle ulkomaanmatkoiltaan leluja, farkkuja ja muuta tavaraa. Jorma tuotti vuosien mittaan paljon huolta. Hän ei löytänyt paikkaansa, alkoholisoitui ja oli väkivaltainen humalassa.

1940-luvun alussa rakennettu kesäpaikka Sipoossa oli paikka, jossa Maja Genetz viihtyi. Maja oli huvilalla aina, kun vain voi, ja rakasti huvilan pihamaan kukkien hoitamista. Kotona Töölössä Maja pelasi jatkuvasti pasianssia ja poltti ketjussa tupakkaa.

Yritystoiminnan mestari

Maja Genetz oli sekä Suomen Naisten Huoltosäätiön että Työmaahuollon ideoija ja perustaja. Hän laati säätiön säännöt yhdessä Fanni Luukkosen ja Irma Turusen kanssa ja hoiti loppuelämänsä ajan säätiön raha-asioita. Hän ymmärsi muuttoliikkeen ja kaupungistumisen merkityksen. Kun Helsinki laajeni vuosi vuodelta, tarvittiin uusia asuntoja ja niille tontteja. Kannatti yhdistää huvi ja hyöty ja ajella ympäri pääkaupunkiseutua etsimässä kiinnostavia tontteja. Kannatti ostaa ja myydä eteenpäin, kun rakennuskaava oli tehty. Huoltosäätiön kuntoutustoimintaan Genetz tuskin puuttui, olihan säätiön hallituksessa asiantuntemusta siihen. Genetz osasi delegoida ja luottaa oman alansa osaajiin.

Myös Työmaahuolto oli Maja Genetzin lapsi, mitenkään väheksymättä Tellervo Hakkaraisen merkitystä ruokatalouden osaajana ja hyvänä organisaattorina. Yksi Genetzin kyvyistä oli poimia oikeat naiset ja antaa heille mahdollisuus näyttää kykynsä. ”Jos idea on hyvä, niin toteuttakaa se.” Kiperiin paikkoihin Genetzin ohje oli: ”Käyttäkää tervettä järkeä.” Kaikki hänen kanssaan työskennelleet tunsivat esinaisensa terveen järjen periaatteen ja se vaikutti vahvasti työn laatuun.

Maja Genetziä voi hyvällä syyllä kutsua henkilöksi, joka toi yritysten ruokapalvelun Suomeen. Hänhän oli ideoinut ensimmäiset kahvilähettämöt jo 1930-luvulla. Tellervo Hakkarainen puolestaan toi työpaikkaruokailuun ammatillisen otteen. Genetz loi rajatoimiston organisaation, joka kopioitiin Työmaahuollon toimintamalliksi. Hän tunsi yritysten isot herrat ja tiesi sitä kautta, mitä oli milloinkin tapahtumassa. Näin isot muonitustehtävät tulivat ensin Lotta Svärd järjestölle ja lakkauttamisen jälkeen Työmaahuollolle. Niiden taloushallinto ja koko suuren organisaation pyöritys oli tietysti oma osaamisalueensa. Kauppaneuvos Genetz todellakin hallitsi yritystoiminnan mikro- ja makrotason logiikan. Parhaat yritysjohtajat ymmärtävät sekä yksityiskohdat että suuren kuvan.

Tietoa ja yhteyksiä laajojen verkostojen kautta

Maja Genetz oli sosiaalinen ihminen ja oppinut verkostoitumisen tärkeyden liikesuhteiden edistäjänä. Edustaminen kuului Nikolejeffin autoliikkeen apulaisjohtajan elämään 1930-luvulta lähtien. Anita Jännes, Majan serkun tytär, asusteli vuonna 1937 jonkun aikaa Majan luona. Hän kirjoitti kotiin: ”Majalla on kyllä kova nuha ja hän on myös kovin väsynyt paljosta työstä. Nyt hänellä on parhaillaan joku saksalainen autojen edustaja t. jotain sen tapaista niskoillaan. Tämän viikon lopulla saapuu englantilaisia ja sen jälkeen ruotsalaisia! Käy usein niin, ettei näe Majaa kuin aamulla hänen lähtiessään. Eilenkin hän tuli vasta klo 2 yöllä oltuaan koko päivän poissa”. (Anita Jännes isälle, äidille ja perheelle 19.1.1937. Yksityiset kokoelmat)

Miten ihminen ennättääkään kaikkeen, mihin Maja Genetz ennätti. 1930-luvulla hän piti lukuisia muonituskursseja, jotka kestivät kahden viikon ajan joka ilta 3–4 tuntia. Hän kuori perunoita Tarmon kaksiviikkoisella purjehduksella. Ja kaikki se muu lottatoiminta, josta edellä kerroin – vaativan ammattityön ohella.

Keskusjohtokunnan jäsenenä Maja Genetzin edustustehtävät lisääntyivät entisestään. Jo ennen tätä hän hoiti vuonna 1936 pidetyn Naisten suurkokouksen kanslian päällikkyyden. Tämä oli varsin merkityksellinen tehtävä, sillä kokous oli ensimmäinen naisasialiikkeen tapahtuma, johon Lotta Svärd järjestö pyydettiin mukaan. Sillä haluttiin osoittaa naisliikkeen ja suomalaisen yhteiskunnan yhtenäisyyttä. Genetz edusti Lotta Svärdiä myös vuonna 1937 järjestetyssä äänioikeusjuhlassa.

Maja Genetzin kielitaito ja seurustelukyky palvelivat Lotta Svärd järjestöä muun muassa vuonna 1939, kun saksalaiset kansallissosialistisen Deutsche Frauenwerkin johtajat Eleonore von Wangenheim, Klara Leist ja Charlotte Jahn saapuivat Suomeen tutustumaan lottatoimintaan. He tekivät Genetzin kanssa kiertomatkan Hämeeseen ja Satakuntaan.

Vuonna 1943 Maja Genetz matkusti Fanni Luukkosen ja Nylands Södra -piirin puheenjohtaja Beatrice Gripenberg kanssa Berliiniin suomalaisten naistaitelijoiden näyttelyn avajaisiin. Kutsu tuli Suomen ulkoministeriön välittämänä. Kansallissosialistisen NS-Frauenschaftin puheenjohtaja Gertdud Scholtz-Klink pyrki määrätietoisesti luomaan läheisiä suhteita suomalaiseen naisjärjestökenttään. Matkan aikana lottajärjestön edustajat vierailivat myös valtakunnankansleri Adolf Hitlerin päämajassa.

Sodan jälkeen Maja Genetz kuului Väestöliiton Kotisisaropiston kannatusyhdistyksen, Suomen Autokauppiasyhdistyksen, Vapaussoturien huoltosäätiön ja Syöpäsäätiön hallituksiin. Hän toimi myös toimi P. E. Svinhufvudin muistosäätiön hallintoneuvoston varapuheenjohtajana.

Maja Genetzin organisointikykyä käytettiin lukuisissa keräyksissä. Vuonna 1946 hän järjesti suuren Lasten Päivän tilaisuuden Messuhallissa. Vieraita oli lähes 50 000. 1950-luvulla hän organisoi Syöpäsäätiön, Korkeakoulujen rahoitusvarojen ja Jääkärien muistomerkkisäätiön keräyksiä.

Näissä kaikissa yhteyksissä luotuja suhteitaan Maja Genetz käytti lottatoiminnan ja Työmaahuollon liiketoiminnan edistämiseksi. Nikolajeffin autoliikkeen kannalta hyvät suhteet puolustusvoimiin olivat samalla tavoin tärkeitä. Olihan puolustuslaitos suuri potentiaalinen asiakas.

Maja Genetzillä olikin erinomaiset suhteet tärkeimpiin suomalaisiin vaikuttajiin. Nesteen toimitusjohtaja Uolevi Raade, eduskunnan puhemies Väinö Hakkila tai vaikkapa kansanedustaja Olavi Lindblom kuuluivat hänen yhteistyökumppaneihinsa.

Myös laaja suku tuotti paljon yhteyksiä ja tietoa siitä, mitä eri puolilla oli meneillään. Maataloustuottajain keskusliiton puheenjohtaja Juho Jännes ja hänen puolisonsa Sotilaskotiliiton puheenjohtaja Toini Jännes olivat Maja Genetzin lähipiiriä. Sirkka Ståhlbergin Ragni-sisar taas oli naimisissa suojeluskuntien ylipäällikkö Lauri Malmbergin kanssa.

Arvostettu ja unohdettu

Maja Genetz oli eläessään hyvin arvostettu persoona ja sai paljon tunnustusta sekä Lotta Svärd järjestön toimijana että muista palveluksistaan yhteiskunnalle. Hänet kutsuttiin Tasavallan presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotoille. Hän oli Reserviupseeriliiton kunniajäsen ja sai liiton kultaisen ansiomerkin. Hänen lukuisia ansio- ja kunniamerkkejään ovat Kannaksen linnoitustöiden kultainen merkki, Suomen Vapauden Ristin Ritarikunnan neljännen, kolmannen ja toisen luokan vapaudenristi miekkojen kera, Suomen Valkoisen Ruusun Ritarikunnan komentajamerkki, Lotta Svärd ansioristi, Sotainvalidien Veljesliiton ansioristi, Linnoittajaristi ja Vapaussoturien Huoltosäätiön Sininen risti.

Myös Keskuskauppakamari palkitsi Maja Genetzin ansiomerkillä. Suomen liike- ja virkanaisten liitto nimesi hänet Vuoden naiseksi vuonna 1960. Seuraavana vuonna hän sai kauppaneuvoksen arvon neljäntenä naisena Parviaisen saha- ja vaneritehtaan johtaja Hanna Parviaisen, Turun Vanun johtaja Aline Grönbergin ja Aikalan Kello ja Kulta Oy:n johtaja Olga Aikalan jälkeen.

Onkin häkellyttävää, että juuri kukaan ei tunne Maja Genetziä, kun mainitsen hänen nimensä. Hän muistonsa on pyyhkiytynyt pois kollektiivisesta muistista. Samalla tavoin on käynyt lukuisille muillekin naisille.

Meidän Maja

Hän oli ”maailman energisin nainen”. Iloinen. Rehti. Mahtava nainen. Karismaattinen. Sydämellinen. Kannustava. Nämä sanat toistuvat Maja Genetziä muistelevien ihmisten puheessa niin usein, että niillä on varmasti pohjaa. Hänen kanssaan oli helppo työskennellä. Hän oli hyvin kekseliäs auttamisessa sellaisella tavalla, että se hyödytti kaikkia eikä loukannut autettavaa. Sukulaistyttö Kirsti Ylönen kertoo, miten Maja-täti auttoi häntä opiskeluaikana. Antoi esimerkiksi rahaa, jotta Kirsti voisi käydä marttojen Hospitzissa syömässä ja kirjoittaa samalla viikon ruokalistan ylös Majaa varten.

Maja Genetz oli isoeleinen ja möreä-ääninen, jolla oli tupakkakäheä, rehevä nauru. Hän otti tilansa eikä pyydellyt anteeksi olemassaoloaan, mutta ei myöskään kerskunut. Hän oli hyvin seurallinen ja hänellä oli paljon kertomuksia. Hän itsenäinen, oman elämänsä luonut nainen. Hän pukeutui aina kauniisti, mutta omalla tyylillään. Hän ei puhunut paljon itsestään, mutta teki sitäkin enemmän. Hänen päässälaskutaitonsa oli ilmiömäinen. Kun muut laskivat kynä kädessä, paljonko junavaunuun mahtui mitäkin elintarviketta, ja paljonko se maksaa, Genetzillä oli jo vastaus valmiina.

”Sen ihanteellisempaa päällikköä kuin ”Meidän Maja” ei voi olla: hän ei ole ainoastaan päällikkö vaan samalla ystävä ja toveri. Hänen voimansa on siinä, että hän antaa arvoa yksilölle ja hänen työlleen. Harkintansa mukaan hän panee oikean ihmisen oikealle paikalle, antaa hänen työskennellä itsenäisesti ja luottaa häneen. Juuri tämä hänen luottamuksensa tekee sen, että jokainen hänen alaisensa koettaa parastaan ja yrittää päästä mahdollisimman hyviin tuloksiin. Ja kun erehdyksiä sattuu, ei ole pelottavaa tunnustaa asiaa Maja Genetzille, sillä hänen suurpiirteisessä sielussaan ei ole tilaa pikkumaisuudelle. Hän ymmärtää kyllä ja hänen neuvonsa rohkaisee samalla yrittämään uudelleen.

Lotta Genetz on huumorintajuinen ja kodikas sekä tilanteisiin mukautuva. Onpa sitten hänen tullessaan tarkastuskäynnille vaikkapa suursiivous meneillään, ei siitä huoli säikähtää, parhaassa tapauksessa hän ryhtyy vielä auttamaan. Maja Genetz rakastaa luontoa ja eläimiä. Kerran hän Luumäellä kävelemään mennessään palasi retkeltään mukanaan kulkukoira: ”Se katsoi minuun niin pyytävästi”, kuului selitys ihmetteleville lotille, ja kulkukoira sekä muonitettiin että majoitettiin. Sen suurempaa iloa ei Maja Genetzillä voi olla kuin saada joskus varatuksi niin paljon vapaa-aikaa, että voi piipahtaa päiväksi tekemään puutarhatöitä huvilalle.

Se suurenmoinen inhimillisyys ja hyvyys, joka on yhtyneenä keskusjohtokunnan muonituspäällikön suorastaan nerokkaaseen liikemiestaitoon ja -tajuun, saa hänet ulottamaan huolenpitonsa alaistensa yksityisiinkin asioihin. Rajatoimiston lotat johtavista portaista aina vähäpätöisimpään kenttälottaan saakka tietävät voivansa luottamuksella uskoa huolensa lotta Genetzille, hänen suuressa sydämessään löytyy sopukka varattuna heille kullekin. Sen lotat tietävät ja sen vuoksi Maja Genetzin toivomus on heille laki, jonka noudattamisesta ei tingitä.” (Lotta-Svärd 9–10/1944)