Falck Birgit
Birgit Falck liittyi pikkulottiin 12-vuotiaana.
Birgit Falck (o.s. Helenius) syntyi 24.8.1923.
Pikkulottiin liityin 12-vuotiaana (16.5.1935). Joukkoon kuuluivat yleensä kaikki Kissakosken tytöt. Opettaja Anna Aholan johdolla pidimme Kissakosken kansakoululla erilaisia illanviettoja. Seuraavat neljä vuotta lipuivat viattoman nuoruuden merkeissä Mikkelin Tyttökoulua käydessä emmekä osanneet aavistaa, miten tärkeäksi keskipisteeksi Mikkeli muuttui, kun marraskuun 30. p:nä 1939 sota syttyi.
Talvisota
Koulut sulkivat ovensa ja minä palasin kotiin Kissakoskelle. Muistan, miten pommikoneet jyrräsivät ylitsemme ja alussa äidin kanssa pakenimme metsään. Pian kuitenkin kissakoskelaiset järjestäytyivät ja meidän jääkellarista tehtiin väestönsuojelukeskus. Tehtaalla oli ilmahälytyssireeni, jota käsivoimin pyöritettiin, kun tuli tieto vihollisen lentokoneiden lähestymisestä. Osallistuin myös väestönsuojeluun pelastus- ja ensiapuryhmässä. Pääasiassa kuitenkin toimin puhelinpäivystäjänä. Olin usein ulkona vahdissa kuuntelemassa lähestyviä lentokoneita, joista heti ilmoitettiin hälytyksen antajille.
Mikkeliä pommitettiin siellä sijaitsevan Päämajan takia monesti ja useimmiten yöllä, varsinkin kuutamolla. Hirvensalmella kuulimme hyvin ankaran pommituksen ja taivaanranta hehkui punaisena.
Muiden touhujen keskellä olin ahkerasti mukana neuloen sotilaille sukkia ja lapasia ym. tarvikkeita, jotka lähetettiin rintamalle. Rauha julistettiin 13.3.1940 ja koulut avasivat jälleen ovensa. Löysin vanhoja kouluaineita, jossa ilmoitin ”olevani tyytymätön mielessäni, etten ollut tehnyt juuri mitään isänmaan hyväksi”, mutta lisäsin, että ”siellä maalla ei ollut niin suuria mahdollisuuksia”.
Vuoroin lottatyötä ja koulunkäyntiä
Välirauhan aikana liityin Hirvensalmen lottiin ja pyrin lääkintäpalvelukseen. Minut kuitenkin määrättiin viestitehtäviin IV-asemalle Haukonmäelle kesällä 1941. Haukon talon katolle oli rakennettu tähystystorni laivapellistä. Tähystysvuoro oli 6 tuntia ja päivävuoro oli melkoinen kidutus, kun pelti kuumeni auringossa, kun taas yö oli kylmä. Päivisin näkyi usein metsäpaloja, joista ilmoitettiin esimiehelle.
Syksyllä 1941 minut komennettiin Mikkelin Itä-Karjalan Sotilashallinnon Esikuntaan (Itä-Kar SE) Hallinnollistaloudelliselle tiedotusosastolle (Hall Tal Tied Os), joka toimi kasarmialueella Aliupseerikerhon yläkerrassa. Meitä oli monta henkilökuntaan kuuluvaa ja varsinkin kaksi muistuu mieleen: Kerttu Pakarinen, joka oli iloisena ja vitsikkäänä koko porukan keskipisteenä ja Salme Maunuksela, joka oli asuntokumppanini ja varsin hyvänä piirtäjänä ikuisti koko minun Itä-Kar.SE:ssa olon ja muuttomme Joensuuhun.
Lokakuun lopulla 1941 osa esikunnasta lähti Äänislinnaan ja osa jäi Mikkeliin, kunnes meidät siirrettiin Joensuuhun kaupungintalon yläkertaan. Täällä toimin jouluun 1941 saakka, jolloin esimieheni havaitsivat, että olin jättänyt koulunkäynnin kesken ja he passittivat minut siviiliin suureksi harmikseni. Siis takaisin Mikkeliin.
Rakas tyttökoulumme oli tuhoutunut pommituksessa ja loppuaika koulunkäynnistäni oli varsin eriskummallista. Aloitimme ”vaelluksemme” Lyseossa iäkkäiden opettajiemme suureksi huoleksi: Meitä pidettiin kokonaan erillään lyseon pojista ja vakavasti varoitettiin olemasta missään tekemisissä heidän kanssaan. Seuraava etappi oli yhteiskoulu ja koulunkäyntini lopetin Mykkäkoulun tiloissa. Kotitalousoppi oli yksi oppiaine ja kun ”Tipola” – tyttökoulun lempinimi – oli tuhoutunut, tämän oppiaineen tunnit pidettiin kansakoululla.
Lottakomennus Päämajaan
Saatuani keväällä 1942 päästötodistuksen Mikkelin tyttökoulusta palasin kotiin Hirvensalmelle osallistuen lottatyöhön ja odotellen ”aikaa parempaa”. Lokakuussa se tulikin, kun sain viestilottana komennuksen Päämajan Viestipataljoonaan Mikkeliin, missä ilmoittauduin 25.10.1941. Heti seuraavana päivänä minut määrättiin Viestipataljoonassa 7 kuukautta kestäneelle viestikurssille. Kurssinkäynnin ohessa hoidin alusta alkaen työtäni Päämajan Viestiosastoon Tilastotoimistossa. Tämä toimi luolassa, joka oli louhittu Naisvuoreen Marskin ja Päämajan henkilökunnan pommisuojaksi. Tiedon mukaan Marski käytti sitä harvoin jos ollenkaan, ehkä sodan alkuaikoina, mutta ei hän minun aikanani siellä käynyt.
Luolassa toimi sekä puhelinkeskus että teleprintteri tilastotoimiston lisäksi, peitenimellä Lokki. Työhuoneen oli toisen käytävän päässä viimeinen huone, joka oli tarkoitettu kenraali Airon huoneeksi, jos hän sitä tarvitsisi. Täällä työskentelin lotta Sirkka Airolan kanssa tehden tilastoja Päämajan viestiliikenteestä. Minun tehtäviini kuului myös koko henkilökunnan yksityispuhelujen tilitys.
Asunto ja ravinto sodanajan Mikkelissä
Aluksi asuin Mikkelissä yksityisperheessä, johon minulle oli varattu huone. Pian siirryin yhteismajoitukseen Nuijamiestenkadulle lotille varattuun taloon. Talossa oli viisi huonetta ja keittiö. Meitä oli kaikkiaan 15 lottaa ja nimekseen tämä ”kolhoosi” oli saanut KaMaMaTa (”Kaikkien Mahdollisuuksien Malli Talo”). Elämä Kamamatassa oli varsin iloista ja touhukasta. Keittiö oli usein käytössä, ainakin minä touhusin siellä, vaikkei mihinkään ihmeellisiin keitoksiin tai paistoksiin ollut mahdollisuuksia säännöstelyn takia. Muistan kuitenkin, miten innostuin munkkien tekoon – olin viehättynyt niiden erikoiseen valmisteluun.
Päämajan henkilökunnan ruokailu oli järjestetty Mikkelin ravintoloihin. Me lotat ruokailimme Suur-Savon ravintolassa Maaherrankadulla. Marskin olemus antoi katukuvaan tietenkin oman leiman. Olin täydellisesti hänen lumoissaan. En ole elämäni varrella toista henkilöä tavannut, jolla olisi ollut niin valtavan voimakas persoonallisuus, se ikään kuin uhkui hänestä. Muistan, miten yritin järjestää ruokailumenoni siten, että tulin Marskia vastaan joko meno- tai paluumatkalla. Marski ruokaili Mikkelin Klubilla ja käveli Savilahdenkatua, joka oli melko pitkä katu. Näin Marski näkyi jo kauas ja minulla oli aikaa valmistautua lottien perinteelliseen tervehdystapaan, niiaten. Useimmiten Marskin seurana oli kenraali Nenonen, joka oli myös ihailemani henkilö muistuttaen suosikkivaaria.
Sota-aikana kaikki elintarvikkeet olivat säännösteltyjä. Tätä noudatettiin myös Päämajan muonituksessa. Kaikki oli annosteltua. Voi- ja sokeriannokset säästimme uskollisesti. Kun olimme saaneet tarpeeksi kerättyä ja kun maalla asuvat lotat toivat jauhoja ja kananmunia kotoaan, marssimme Korpelan konditoriaan. Sodan aikana he leipoivat asiakkaiden aineista kakkuja. Olimme varmaan heidän parhaita asiakkaitaan. Kun kakku oli saatu, pidimme juhlat, joihin kutsuimme läheiset tuttavamme. Nämä olivat kohokohtia vakavan ajankohdan elämänmenossa. Näin jälkeenpäin ajatellen nykyajan nuoriso ehkä nauraisi tuollaiselle ajanvietolle. Asuntolamme yhteishenki oli erittäin hyvä. Tulimme kaikki viisitoista toimeen keskenämme eläen kuin olisimme olleet yksi suuri perhe, ja meitä sitoi yhteen sama työ ja päämäärä, sodan voittaminen.
Alussa Sirkka Airola toimi talonvanhimpana ja asuin samassa huoneessa hänen kanssaan. Kun hän meni siviiliin sodan loppuvaiheessa, minusta tuli Kamamatan talonvanhin.
Lottana Mannerheimin junassa 1944
Näistä tehtävistä minulla oli henkilökohtaisesti suuri ilo tulla määrätyksi aina tarvittaessa v. 1944 aikana Ylipäällikön junan ravintolavaunun henkilökuntaan. Marskin salonkivaunun lisäksi junaan kuului vaunu henkivartijoita ja TK-kirjeenvaihtajia varten. Marskin seurueeseen kuuluvia upseereita varten vaunuja oli kulloinkin tarpeen mukaan sekä lisäksi meidän, ravintolavaunun henkilöstön makuuvaunu. Junan henkilökuntaan kuului kapteeni Birger Hagström, joka oli meidän päämiehemme. Hän oli vastuussa koko junan ”hyvinvoinnista”. Mukana olivat T.Wikström ja N.Varjos (näiden arvoa sekä toimintaa en muista), keittäjänä rouva Signe Kaakinen. Märta Mielonen päälottana, Liisa Mäenpää, Ulla Colerus sekä allekirjoittanut. Meitä kutsuttiin ”Santakuopan sankareiksi”, juna nimittäin seisoi Mikkelissä Santakuopassa kun se ei ollut liikkeellä.
Junassa meidän tuli olla kello 20:00 – tieto matkasta saatiin pari tuntia aikaisemmin. Marski saapui junaan täsmälleen kello 22:00 ja ensimmäiseksi hän tuli ravintolavaunuun jokaista kädestä pitäen tervehtimään. Tätä tilaisuutta odotin aina jännityksellä ja kunnioituksella, kylmien väreiden juostessa pitkin selkärankaa ja polvien notkuessa. Näin oli varmaan muidenkin tyttöjen laita. Ihmeellinen vaikutus Marskilla oli jokaiseen, joka joutui hänen kanssaan tekemisiin. Meitä tervehdittyään Marski siirtyi omaan vaunuunsa ja juna lähti liikkeelle, useimmiten kohti Helsinkiä.
Ruokailua ja tarjoilua ravintolavaunussa
Meidän työmme alkoivat seuraavana aamuna aamiaistarjoilun merkeissä. Marskin aamiaiseen kuului kaksi keitettyä munaa, paahtoleipä, appelsiinimarmeladi ja kahvi. Kerran sattui, että yksi kananmuna oli ruskeakuorinen. Marski huudahti riemuissaan: ”ruskean kanan muna”. Siitä lähtien yritimme aina löytää ruskeita munia hänen pöytäänsä. Samoin hänellä oli tapana etsiä suurimmat sokeripalat. Tämän havaittuamme asetimme sokeriastian päällimmäisiksi suuria paloja helpottaaksemme hänen etsintöjään. Jos hän arvasi, että teimme sen varta vasten häntä varten, ei hän ilmeelläkään antanut meidän tietää sitä.
Junamatkat sujuivat yleensä ilman suurempia kommelluksia. Eräs matka Helsinkiin on kuitenkin jäänyt mieleeni ja muistan sen kuin se olisi tapahtunut eilispäivänä. Juna pysähtyi silloin Helsingin ulkopuolelle Pitäjänmäelle ja siitä Marski jatkoi matkaa autolla. Ryssät olivat ilmeisesti saaneet tietää hänen matkastaan ja pommittivat kiivaasti kaupunkia ja sen ympäristöä. Meidät komennettiin ulos junasta ja istuimme ojassa junan vieressä. Oli talvi ja ohuessa lottapuvussa oli kylmä kyykistellä ulkona monta tuntia. Lähellä oli pieni kukkula, mistä ilmatorjuntapatteri ampui yhtä mittaa sirpaleiden vinkuessa ohitsemme. Ryssän lentokoneet pudottivat valopommeja, jotka hitaasti leijuivat alas ja valaisivat koko tienoon. Vaikka kello oli noin kahdeksan illalla, oli aivan valoisaa kuin päivällä. Marski saapui vihdoin autolla, jossa oli monta sirpaleen reikää. Kun hän oli noussut junaan, lähdimme pikavauhtia Turun rantarataa pitkin ja sitten ylös Jyväskylän kautta takaisin Mikkeliin.
Heti Helsingistä lähdettyämme tarjottiin päivällinen. Marskin tavanmukainen ryyppy, ns. ”Marskin lasi” oli kaadettava niin täyteen, että yksi pisara liikaa valutti koko juoman yli äyräiden. Olin hyvin iloinen, että tämä tärkeä toimitus oli Märta Mielosen tehtävänä.
Minun osalleni tuli tarjoilla pääruoka. Junan vauhti oli kiivas ja rata mutkainen. Ruokana oli muistaakseni paistia ja vihanneksia. Kaikki samalla suurella vadilla. Kastikekuppi toisessa kädessäni yritin askel askeleelta varovasti kävellä junan keikkuessa laidasta toiseen. Kun tulin Marskin kohdalle ja tarjosin hänelle ruokaa, juna heilahti valtavasti ja koko paistinvadillinen ruokaa oli menossa Marskin syliin. Hän otti rauhallisesti vadista ja kädestäni lujan otteen ja sanoi: ”Minä pidän kyllä kiinni.” Enpä varmaan koskaan unohda tuota hetkeä. Onnellisesti päädyttiin sitten takaisin Mikkeliin niin tältä seikkailurikkaalta Helsingin matkalta kuin lukuisilta muiltakin eri rintamanosille suuntautuneilta Ylipäällikön matkoilta.
Sodan päätyttyä Neuvostoliittoa vastaan syksyllä 1944, mutta jatkuessa vielä Lapissa saksalaisia vastaan, ylipäällikkö muisti meitä junahenkilökuntaansa jouluna v. 1944. Jokainen meistä Marskin junassa palvelleista sai hänen valokuvansa yksilöllisellä omistuskirjoituksella.
Tämä valokuva on suurimpia muistojani ja kunniapaikalla kodissani.
Myöhemmin v. 1946 sain pyynnöstäni Ylipäällikön adjutantilta, silloiselta everstiluutnantti R.Grönvallilta vielä kirjallisen palvelustodistuksen tuosta ainutlaatuisesta junakomennuksestani.
Kun näin lähes 50 vuoden jälkeen muistelen noita aikoja, en voi olla ajattelematta kuinka etuoikeutettuja me sen ajan nuoret olimme. Lottiin kuuluvana tunsin itseni niin ylpeäksi lottapuvussa ja miten me, kun järjestö lakkautettiin – ryssien vaatimuksesta – vielä pidimme pukua ilman valkoisia kauluksia ja hihansuita ja ennen kaikkea rintaneulaa.
Marskin viimeinen tervehdys
Marskin lempikukka oli kielo. Niitä kasvoi valtavasti kotini ympärillä Hirvensalmen Kissakoskella. Suurimmat löysin ”kukkulan” takaa suuren muurahaispesän ympäriltä ja muistan, miten taistelin muurahaisten kanssa poimiessani niitä suuria kieloja. Pakkasin ne kenkälaatikkoon ja lähetin Marskille hänen syntymäpäivänään kesäkuun 4.p:nä. Muistojen joukosta löytyi yksi Marskin kiitoskortti, hän oli jo silloin Sveitsissä. Muistan lähettäneeni hänelle kieloja myös aikaisempina vuosina, kun hän oli vielä Suomessa. Vuoden 1949 jälkeen olen itsekin asunut ulkomailla niin, etten enää ole päässyt kielojakaan poimimaan.
Birgit toimi Lotta Svärd -järjestössä sen lakkauttamiseen saakka ja hänet kotiutettiin 14.4.1945. Sen jälkeen Birgit työskenteli brittiläisen lentoyhtiön palveluksessa Singaporessa, Kuala Lumpurissa ja myöhemmin myös Bahamalla ja Bermudalla sekä Britanniassa.
Birgit Falck kuoli 83 vuoden iässä Lontoossa 21.4.2007. Hänet on haudattu Suomeen.
Kirjallisuutta:
Birgit Falck (Helenius): Lottana Mannerheimin junassa. Kirjassa: Muistojen marssi. Hirvensalmelaiskohtaloita vuosilta 1700–1990. Toimittaneet Raija Tanttu, Bertel Helenius. Kustantaja Hirvensalmi Seura RY. ISBN 952-90-3475-X. Pieksämäki 1991. Sisälähetysseuran kirjapaino. Raamattutalo. Sivut 321–326.
Birgit Falck (Helenius): Lottatyössä Hirvensalmella, Joensuussa ja Mikkelissä. Kirjassa: Muistojen marssi. Hirvensalmelaiskohtaloita vuosilta 1700–1990. Toimittaneet Raija Tanttu, Bertel Helenius. Kustantaja Hirvensalmi Seura RY. ISBN 952-90-3475-X. Pieksämäki 1991. Sisälähetysseuran kirjapaino. Raamattutalo. Sivut 310–315.