Autio Marjatta
Marjatta Autio toimi pikkulottana ja lottana radistitehtävissä Kouvolassa.
Ida Marjatta Autio (o.s. Remes) syntyi 8.1.1925 Kiuruvedellä. Hänen vanhempansa olivat pientilallisia.
Marjatan ensimmäiset lottatoimet pikkulottana oli neuloa sukkia ja lapasia rintamalle. Kansakoulunopettaja Hyvärinen soitti Marjatan äidille saisiko Marjatta kotoaan luvan lähteä radistikurssille, koska radistilla piti olla hyvä nuottikorva ja Marjatta oli tosi hyvä laulamaan. Vanhemmat antoivat Marjatan itse päättää, kurssistahan saattaisi myöhemmin olla apua työllistymisessä esim. laivasähköttäjän ammatissa. Kurssi pidettiin Karkussa ja Kiuruvedeltä sinne lähti neljä tyttöä. Edellisenä iltana piti mennä yöksi kirkonkylälle matkustajakotiin, koska juna lähti aamulla aikaisin. Kurssille osallistui noin sata tyttöä ja se pidettiin emäntäkoululla. Siellä piti osallistua kaikkiin arkiaskareisiin. Myös rehtorin koiraa piti ulkoiluttaa. Se oli isokokoinen saksanpaimenkoira. Ulkoiluttamaan he lähtivät aina kolmen tytön ryhmissä – turvallisuuden takia. Kaksi tyttöä piti kumpikin kiinni omista talutushihnoistaan ettei koira vaan päässyt karkuun. Kolmannen tytön tehtävä oli tarkkailla ympäristöä ja varoittaa kaikesta mikä saisi koiran villiintymään. Kiuruvetisistä kaksi läpäisi kurssin ja kaksi muuta sijoitettiin muihin viestintätöihin. Lottavala vannottiin Vammalan kirkossa.
Sijoituspaikaksi tuli Kouvola. Ensimmäinen majoituspaikka oli jonkun upseerin äidin kotona yläkerrassa. Ilmahälytyksen tullessa lottien piti kantaa emännän hopeat turvaan. Koska ruokaa oli niukanlaisesti, tytöt olivat iloisia kun kotoa tuli paketti jossa oli kalakukko. Sitä syötiin iltapalaksi ja säilytyspaikkojen puutteessa loput kukosta laitettiin sängyn alle matkalaukkuun. Kun sitä aamulla meinattiin syödä, huomattiin että siellä oli elollisia olentoja ja kukon loppu piti viedä tunkiolle. Tykkimäellä oli iso tanssilava ja siellä pidettiin vahtia pareittain. Eräänä iltana lavan portille tuli jokin outo mies, ehkä suomalainen rintamakarkuri. Hänellä oli aikomus tulla sisään, mutta tytöt eivät laskeneet vaan soittivat apua. Sen jälkeen he saivat aina miehen turvakseen vahtivuorossa ollessaan.
Kouvolasta kotiutettiin ja Marjatta tuli kotiin Kiuruvedelle. Hän ehti olla kotona pari kuukautta kun kysyttiin olisiko hän halukas lähtemään Hyrynsalmelle. Hän suostui ja matka alkoi ensin junalla Kontiomäelle. Siellä rata oli poikki saksalaisten perääntymisen jäljiltä. Matka jatkui kuorma-autolla ja lossilla. Etukäteen oli luvattu että häntä oltaisiin vastassa ja niinpä jostain pimeyden keskeltä kuului ääni joka huuteli äitiä nimeltä. Sieltä matka jatkui häntä huudelleen kuljettajan kuorma-auton kyydissä Hyrynsalmelle. Siellä oli saksalaisten jäljiltä vain asemarakennus ja kirkko. Nukkumapaikkana oli parakki ja se oli tosi kylmä. Mantteli piti laittaa lisäpeitoksi. Oli tosi iloinen yllätys, kun siellä oli toinenkin kiuruvetinen tuttu tyttö nimeltään Laina. Saksalaiset olivat jättäneet maastoon mm. säilykepurkkeja ja metsästä löytyi paljon jäätyneitä puolukoita, joita tytöt himoitsivat syödäkseen. Heitä kiellettiin kovasti ettei niitä saanut kerätä, koska sieltä voisi löytyä miinoja.
Kaiken kaikkiaan Marjatan muistot sota-ajasta ovat positiivisia ainakin siinä mielessä, että siellä oppi työnteon mallin myös sodanjälkeiseen elämään ja tietysti se oli nuorelle iso kasvutarina ja jätti jälkeensä monenlaista elämänoppia.
Sodan jälkeen hän teki elämäntyönsä puolisonsa Martin kanssa kotitilallaan Rinnemäellä. Kun Marjatan ja Martin poika otti maatilan haltuunsa, he muuttivat Kiuruveden keskustaan. Rakas yhteinen harrastus terveyden salliessa oli marjastus ja sienestys. Lakkoja kävivät useaan otteeseen poimimassa ihan Lapissa asti. Myös käsityöt ja kuorossa laulaminen ovat olleet tärkeitä eläkepäivien harrastuksia. Monetkohan villasukat ja lapaset ovatkaan mahtaneet syntyä Marjatan käsistä, ei taida laskutaito edes riittää.