Aantaa Seija
Seija Aantaa toimi pikkulottana Savonlinnassa.
Liittyminen pikkulottiin oli itsestään selvää.
Olin vuosina 1939-1944 savonlinnalainen pikkulotta. Liityin vanhemman sisareni Hellevin kanssa pikkulottiin heti, kun tyttötyö alkoi Savonlinnassa. (1939?) Asuimme Kyrönsalmen sillan korvassa. Läheisen lastentarhan johtajatar Tyyni Leppo oli pikkulottien ohjaaja. Pikkulotat kokoontuivat lastentarhan tiloissa. Mukana oli myös toinen lastentarhanopettaja Kaisa Tavo (Katri Taube) sekä vahtimestari.
Liittyminen pikkulottiin oli itsestään selvää. Kaikki muutkin naapuritalojen ikäisemme tytöt tulivat mukaan. Isäni, Jalmari Takkinen oli rintamalla. Äitini, kansakoulunopettaja Elma Takkinen oli kanslialotta. Hän toimi talvisodan aikana mm. Savonlinnan lyseon tiloissa olleessa sotasairaalassa ja sinne mekin joskus pääsimme häntä auttamaan, toimittamaan kirjeitä postiin ja muita potilaiden antamia pikku tehtäviä. Sieltä muistan hyvin potilaat, joiden käsivarsi oli ”kipsattu” koukkuun pysyvään asentoon. Uusi nenä ja muutkin haavoittuneet kasvon osat korjattiin niin, että olkavarresta otettiin ihosuikale, joka irrotettiin lähtökohdastaan vasta sitten kun se varmasti oli tarttunut toisesta päästä kiinni. Tämä aika oli ensi kosketukseni sairaalatyöhön, josta tuli elämänurani. Talvisodan aikana olimme vielä niin pieniä, että pikkulottatoimintamme keskeytyi pahimpien pommitusten takia ja meidät lähetettiin maalle.
Pikkulotat kokoontuivat kerran viikossa. Puvut tehtiin mittojen mukaan ompelijalla. Sekä äitini lottaneula että meidän tyttöjen pikkulottaneulat ovat tallella. Puvut käytettiin tarkoin sodan jälkeen kangaspulan aikana erilaisiin tarkoituksiin.
Tyyni Leppo oli aktiivinen ja kekseliäs toiminnan ohjaaja. Hän lähetti usein kirjoituksia ja tyttöjensä kuvia Lotta- ja pikkulottalehteen. Vuoden 1943 Lottatyttö-lehden toisessa numerossa on kansikuva, jossa Tyyni Leppo selostaa pikkulottaryhmälle Vänrikki Stoolin tarinoita. Olen siinä ylärivissä toinen oikealta, ensimmäinen on lettipäinen sisareni Hellevi. Tämä kuva pyöri pitkään Tuusulan lottamuseon alkuaikoina esitetyssä lottien työstä kertovassa kuvakoosteessa. Se on saanut sijaa myös joissakin vuoden 1991 jälkeen valmistuneissa lottajulkaisuissa ja sillä on kuvitettu vuoden 1943 Lotta Svärd-lehden artikkeli ”Uskallanko ryhtyä tyttötyönjohtajaksi”. (sv 222)
Pikkulottien kokoontumisilloissa tehtiin pareittain sideharsorullia, kiertämällä sideharsosuikaleita sukkapuikkojen avulla rulliksi. Sideharsotaitosten teko vaati tarkkuutta, langanpäitä ei saanut jäädä näkyviin, ne olisivat tarttuneet haavoihin. Isommat tytöt kutoivat ahkerasti sukkia, kintaita ja kypäränsuojuksia. Kaikkein vanhimmat olivat jo isojen lottien töissä.
Savonlinnassa pikkulotilla oli laulukuoro ja lausuntakuoro, joihin kuuluin. Ne esiintyivät ahkerasti. Koko syksyn 1943 ajan valmisteltiin joulujuhlaa. Paikallisessa sanomalehdessä on kertomus Savonlinnan pikkulottien järjestämästä lastenjuhlasta 13.12. 1943 työväentalolla kaikkine asiaankuuluvine onkimisineen ja tonttutansseineen, joka yleisön pyynnöstä esitettiin kahdesti. Sen aikana yleisö hyppi innoissaan penkeille. Kaikki ”kalat” oli valmistettu itse samoin kaikki joulukoristeet. Suosittuja olivat kreppipaperista valmistetut joululiinat. Juhlassa esiintyi mm. pikkulottakuoro. Esitettiin vuoropuhelu hyvän ja pahan enkelin välisestä taistelusta Suomen lapsista ja minä esitin joulurukouksen. Taitavat pikkulotat esittivät soittoa ja joulurunon sekä tanssivat menuetin. Kun kaikki itse tehdyt joulukoristeetkin oli juhlan lopuksi myyty, kertyi ”Kirkkoja Karjalaan”-yhdistykselle lähetettäväksi 4.000 mk.
Erikoisesti muistan juhlatilaisuuden Olavinlinnassa ehkä vuonna 1943. Marsalkka Mannerheim vieraili lottajohtaja Fanni Luukkosen kanssa Savonlinnassa ja heidän kunniakseen tarjottiin ritarisalissa ateria. Olavinlinnassa oli silloin sotilastoimintaa. Sinne mentiin mustan virran yli veneellä. Jos muistan oikein, ei ainakaan ritarisalissa ollut silloin vielä sähkövaloa. Lausuin vieraille runon ja ojensin kukkakimpun Fanni Luukkoselle. Jännitin hirveästi ja unohdin välillä runon sanat ja vaikka sitten sainkin niistä uudelleen kiinni, olin hyvin häpeissäni. En ole saanut mieleeni, minkä runon lausuin. Se oli varmasti niin isänmaallinen, etten sitä ihan ymmärtänyt, koska se on täysin pudonnut mielestäni. Olen koettanut hakea uutista vierailusta paikallisista lehdistäkin, mutten ole löytänyt. Ehkäpä ylipäällikön liikkeistä ei yleensä kerrottu julkisesti.
Jännittävää oli päästä 2-3 tytön ryhmään, joka meni koulun jälkeen lauantaisin tai sunnuntaisin auttamaan monilapsisten perheiden äitejä kodinhoidossa. Näin äidit pääsivät itse hiukan hengähtämään vaikkapa kirkkoon. Matot ulos, lattiat lakaistuiksi ja tiskit puhtaiksi!
Pikkulotilla oli oma parin aarin kasvimaa, josta tuotteet jaettiin invalidi- ja sankarivainajaperheille. Lottatyttölehden mukaan (1943/5 s. 6) syksyllä 1942 jaettavaa riitti 14 perheelle! Heille kerättiin myös risuja ja käpyjä, marjoja ja sieniä.
Tehtäviimme kuului vielä seisoa kunniakujassa sankarihautajaisissa. Minulle oli hankittu juuri sodan alla suurikokoiset monot, joihin mahtui monta villasukkaa. Ne tulivat talvisaikaan hyvään tarpeeseen.
Savonlinnan Tyttölyseon piharakennuksessa oli lottakahvila, jonne pikkulotat pääsivät tiskaamaan. Isoja lottia auttamassa oli kolme pikkulottaa kerrallaan yhdessä vuorossa. Työryhmäämme kuuluivat lisäkseni leikkitoverimme Annikki ja sisareni Hellevi. Olin n. 12-vuotias, Annikki ja Hellevi 13-vuotiaita. Astiat pestiin peltisoikoissa; ensin lasit sitten lautaset ja viimeksi veitset ja haarukat, joista loput rasvat lähtivät kuivatessa pyyheliinaan! Vesi oli kannettava sisään ja ulos, lämmitettävä hellalla ja lopussa veden pinnalla oli rasvakerros, ennen kuin vettä vaihdettiin. Tiskausaineena käytettiin ruokasoodaa, koska saippuaa ei ollut. Pikkulottia ei päästetty kahvilan puolelle, joka oli täynnä rintamalta palaavia tai sinne meneviä sotilaita. Ovenraosta kuitenkin usein kurkisteltiin. Kerran kahvilaan oli tullut viihdytyskiertueen jäseniä mukanaan mm. tunnettu naisrunoilija, jonka kahvikupin reunaan oli jäänyt huulipunan jälki. Sitä paheksuttiin kovin, koska meille oli opetettu, ettei meikkaaminen ollut sopivaa, sen paremmin kuin tanssiminenkaan, kun miehet olivat rintamalla. Pihan ulkohuonerakennuksessa oli suuria rottia, joita pyydystettiin katiskoilla.
Myös Nälkälinnan lottaravintolassa oli aina pikkulottia perunoita kuorimassa. Työ oli hauskaa isossa rupattelevassa tyttöpiirissä ulkona nurmikolla. Työpäivät eivät varmaankaan olleet liian pitkiä. Tytöt olivat hellyttäviä rahankerääjiä ja merkkien myyjiä. Invalidimerkit menivät hyvin kaupaksi varsinkin ravintoloissa päiväsaikaan, jolloin meillä oli lupa niihin mennä. Pikkulotilla oli alituiseen jotain hyödyllistä tekemistä niin että sodan pelottavimmat puolet, huoli omaisista ja hälytykset pommituksineen eivät päässeet liikaa esille. Hankalimpien sotavaiheiden aikana, kun koulutkin suljettiin ja rakennukset tarvittiin muuhun tarkoitukseen, toiminta oli keskeytynyt. Kovin suurta ei yhden pienen tytön panos voinut olla, mutta esimerkiksi yli 30 000 tytön kiertämät sideharsorullat tai kudotut lapaset ja kypäränsuojukset eivät olleet mitenkään valtakunnallisesti määrältään vähäisiä.
Tämä kertomus pikkulotista koskee myös sisartani Hellevi Takkista (s. 1930), joka kuoli 19-vuotiaana.
Liityin heti 1991 Lottaperinneliittoon. Minulla on ollut ilo olla mukana Turun yhdistyksessä sen perustamisesta lähtien 1994. Olen nyt 90-vuotias. Iloitsen suuresti Turun seudun lottaperinneyhdistyksen tilaisuuksista ja sen pienen toimiston ”Lottalan” avointen ovien päivistä, jossa kahvikupin ääressä voi rupatella hyvien ystävien kanssa.
Seija Aantaa. (o.s. Takkinen)