Tuntematon Lotta -puutarhanäyttely on avoinna syyskuun loppuun saakka
Lottamuseon puutarhaan kesän ajaksi laajentunut Tuntematon Lotta -valokuvanäyttely on koskettanut, kiinnostanut ja yllättänyt.
Pyykkinaruille ripustetut lakanat heiluvat vienossa tuulen vireessä Lottamuseon puutarhassa. Jokaiseen lakanaan on painettu naisen kuva. Lotan kuva.
Suurin osa kuvien lotista on vailla nimeä tai mitään muitakaan tietoja. Kuvat ovat päätyneet Lottamuseon kokoelmiin niin, ettei niiden mukana ole ollut tarkkoja tietoja kuvassa esiintyvästä henkilöstä tai kuvaajasta, kuvanottopaikasta, -ajankohdasta tai -tilanteesta. Joidenkin kuvien taustoja on saatu selville erinäisiä johtolankoja seuraamalla. Esimerkiksi kuvassa näkyvän valokuvaamon leiman tai henkilön taustalla näkyvän rakennuksen avulla on voitu selvittää valokuvaamo tai kuvanottopaikkakunta.
Mitä tapahtuu, jos kuvassa oleva henkilö jää ikuisiksi ajoiksi vaille nimeä ja identiteettiä? Unohdammeko samalla hänen olemassaolonsa ja elämänsä?
”Se on hyvä kysymys, ja tämä näyttely nimenomaan kutsuu pysähtymään valokuvien äärelle ja pohtimaan tarinoita, jotka kätkeytyvät niiden taakse. Ajattelemaan sitä ihmistä, joka kuvassa on”, kertoo näyttelyn suunnitellut Lottamuseon tutkija Sini Näppä. ”Jokainen kuva pysäyttää kysymään: mitä muistamme – ja kenet unohdamme.”
Joskus unohtaminen on paras keino päästä elämässä eteen päin, mutta silloin unohtaminen on vaarallista, jos sen mukana katoaa yhteinen muistimme tärkeistä asioista. Unohdukseen joutuu liian paljon arvokasta kulttuuria, historiaa ja yhteistä perintöä.
Onneksi Lottamuseon puutarhassa, lakanoiden välistä on kuulunut välillä myös iloinen huudahdus: ”Tuossa kuvassa on minun äitini!”
Silloin tiedämme, että näyttelyvieras on tunnistanut pyykkinaruilla riippuvasta lakanasta tutut ja rakkaat kasvot. Ja tutkija on saanut jälleen yhdelle kuvalle nimen ja tarinan.
Tuntemattomuudella on monta puolta
Lotta Svärd -järjestö lakkautettiin vuonna 1944, mutta lotat eivät kadonneet mihinkään. Sodan jälkeen moni kuitenkin valitsi unohtaa, sillä muistot olivat kipeitä, arki vaati huomionsa ja sodan jälkeisessä ilmapiirissä moni koki lottatyöstään puhumisen vaikeaksi. Osa lotista vaikeni menneisyydestään niin, että heidän jäämistöstään löytyneet lottakuvat ovat olleet yllätys omaisillekin.
Onneksi jotkut päättivät toisin, ja puhuivat. Ja tulivat kuulluiksi. Toiset taas puhuivat lakkaamatta, mutta jäivät vaille kuulijaa. Osa kertoi, tallensi ja säilytti muistonsa, mutta siitä huolimatta aina tieto valokuvissa olevista henkilöistä, tapahtumista ja ajasta ei ole säilynyt kuvan mukana.
Me elämme nyt aikaa, jolloin viimeiset elossa olevat lotat ovat noin satavuotiaita ja nuorimmat pikkulotatkin viettävät ensi vuonna 90-vuotissyntymäpäiviään. Vastuu heidän tarinansa kertomisesta ja tallentamisesta siirtyy uusille sukupolville. Haluammeko me muistaa ja viedä tarinaa eteenpäin nuoremmille? Lupaammeko me, ettei lottien tarina koskaan unohdu?
Täältä löydät valokuvia näyttelystä ja sen avajaisista(siirryt toiseen palveluun). Kuvat ovat vapaasti ladattavissa ja käytettävissä.