Ukko Lilja

Lotta Toimisto- ja viestijaosto

Lilja Ukko toimi lottana toimisto- ja viestijaostossa.

Lilja Maria Ukko syntyi 12.6.1917 Koiviston Makslahdella ja hän kuoli 24.12.2001 Espoon Tapiolassa.

Lilja Maria Ukko toimi viestintälottana rintamalla ja sodan jälkeen viestikeskus Lokissa. Hän antoi lottalupauksen vuonna 1935 ja suoritti vuonna 1936 lottien viestikurssin Viipurissa ja vuonna 1940 viestijatkokurssin. Ennen sotaa Lilja ehti käydä Koiviston yhteiskoulun.

Lilja Ukko sai lottakomennuksen Koiviston Makslahden puhelinkeskukseen 6.10.1939. Hän toimi talvisodan aikana 4. divisioonan kanssa rintamalla Länsikannaksella ja Viipurinlahdella. Välirauhan aikana hän toimi viestilottana Haminassa Suomenlahden sotilasläänin esikunnassa. Jatkosodassa hän toimi viestilottana 8. divisioonan viestipataljoonassa 27., joka tunnettiin paremmin nimellä ”Kolmen Kannaksen Koukkaajat”. Nimi kertoi asemapaikkojen siirtymisestä ensin Karjalan kannakselta Maaselän kannakselle, sieltä Savojärvelle, Krivin tienoille ja edelleen Aunuksen kannakselle ja Syvärille. Liljan viestittäjätyö jatkui sodan jälkeen Mikkelin päämajassa viestikeskus Lokissa. 15.7.1945 hän siirtyi päämajan mukana Helsingin viestiosastoon. Liljan lotta-aika kesti yhteensä 13 vuotta, joista 9 hän työskenteli joko rintamalla tai esikunnassa.

Pääesikunnasta Lilja Ukko siirtyi 15.11.1949 Valtameri oy:n palvelukseen 15 vuodeksi ja työskenteli sen jälkeen tuontisihteerinä Jorma Komonen Oy.ssä ja Guidova oy:ssa ulkomaankaupan myyntimiehenä eläkkeelle siirtymiseensä saakka.

Liljan tarkkuus ja tarmokkuus veivät evakkotaustaista tyttöä elämässä eteenpäin. Vielä 80-vuotiaana hän mm. opiskeli ikäihmisten yliopistossa, luki paljon ja kävi viikoittain sydänkuntoutusjumpassa. Liljan koti Espoon Tapiolassa, Suvikummussa, oli hyvin hoidettu ja mahdollisti niin päivittäiset kävelylenkit kuin kulttuuririentoihin osallistumisen. Liljalle koivistolaisuus ja karjalaisuus sekä sukuyhteys olivat tärkeitä. Hän oli koko suvun tuntema täti, Lilja-täti. Lilja-täti oli kooltaan hyvin pieni, mutta merkittävyydeltään erittäin suuri.

Lilja Ukon muistelmista koonnut ja toimittanut: Mari Sundell, Liljan sisarentyttärentytär

Tiivistelmä Lilja Maria Ukon Lotta-tarinasta hänen itsensä muistelemana:
”Kolmen Kannaksen Koukkaajat” – kolme lottaa Koivistolta

Vuonna 1939 perjantait olivat YH:n eli ylimääräisten kertausharjoitusten aikaa. Sodan tuulet puhalsivat Euroopassa ja Suomi tunsi taas kerran idän uhkan. Viipurin piirissä kutsunnat olivat jo 6.10. Olin illalla navettatöissä, kun naapurinpoika Unto Hilska toi minulle liikekannallepanomääräyksen ilmoittautua Koiviston Makslahden puhelinkeskukseen.

Eipä tullut mieleen silloin lokakuun 6. päivän 1939 iltana, että komennuksesta tulisi harvinaisen pitkä ja monivaiheinen. Sirkka-Liisa Peussa ja monta muuta Makslahden lottaa tuli mukaan ja olimme sitten koko talvisodan ajan 4. divisioonan viestikomppanian alaisia. Minä olin puhelinvälittäjä, keskus oli Römpötillä ja siellä oli myös ilmavartioasema ja Päiväsen mäellä oli lottaruokala.

Sydän kylmänä seurattiin radiosta Suomen valtuuskunnan Moskovassa käytyjä neuvotteluja Neuvostoliiton aluevaatimuksista loka- ja marraskuussa; neuvottelut raukenivat tuloksettomina ja 30.11.1939 puna-armeija laukaisi kuuluisat Mainilan laukaukset. Pommikoneet lensivät Helsinkiin – oli sota!

Makslahti evakuoitiin 1.12. proomuilla Kurkelan rannasta yli Viipurinlahden. Pääsin kotiin käymään ja auttamaan perhettä lähdössä – se oli kamala päivä. Mukaan sai ottaa vain vaatenyyttejä ja kahden viikon eväät.

Joulukuu oli Makslahdessa vielä melko rauhallista, pommikoneita lensi yli Viipuria pommittamaan. Pyöräilin usein kotiin läpi tyhjän kylän, tyhjään kotiin. Haikeaa.

Tammikuussa tulivat kirkkaat ilmat ja Koiviston kauppalaan alkoi sataa pommeja. Puhelinvarmistus aamuisin Koiviston kauppala-Makslahti: mitä kuuluu? Vastaus: surinaa kuuluu – tämä oli vakio.

Eräänä iltana taivas meni pilveen, joten päätimme lähteä kotiin pyykkiä pesemään. Kun pyykit oli pantu kuivumaan, jyrinä alkoi. Lentokoneita lensi tuhkatiheään Römpötille päin. Me istuimme tuvan pöydän alla, pelkäsimme. Kun tulimme Römpötille myöhään iltapäivällä näkymä oli kamala – taloja paloi, puhelin- ja sähköjohdot maassa yhtenä sekasotkuna yms. Puhelinkeskuksen talo oli ehjä ja vikapartio oli korjaamassa johtoja. Myös ilmavartio ja Päiväsen lottaruokala olivat säätyneet pommeilta ja näin toiminta jatkui entisellään.

Helmikuu olikin yhtä taistelun jytkettä. Puna-armeija oli aloittanut vimmaisen voiman Kannaksen linjan murtamiseksi. Taivas loimusi ja tykkien kumu oli taukoamaton.

Oli aamu joko 16. tai 17.2.1940, kun menimme Päiväsen mäelle aamiaiselle ja talo oli tyhjä! Koesoitto ilmavartioon – ei vastausta. Kuulimme myöhemmin, että heidät oli evakuoitu illalla tai yöllä. Siinä me viestilotat sitten ihmettelimme ilman ruuan murua.

Illan suussa divisioonan esikunta Johanneksessa teki koesoittoja ja huomasi, että Makslahti vastaa ja ne tytöt ovat siellä! Ltn. Niilo Saarlo tuli hakemaan meidät Johannekseen ja sieltä edelleen kuorma-autossa yli Viipurinlahden Turkinsaaren lentohallin korsuun. Taistelujen kumu ja tulipalojen loimotus oli järisyttävä.

Olimme pari vuorokautta siellä. Taivas oli kirkas ja Viipurin pommitus voimakkaimmillaan. Elimme parin suklaapatukan varassa. Sen jälkeen siirryimme reellä Tervajoen kartanoon, jossa saimme teetä ja yövyimme. Seuraavana aamuna saavuimme Rasalahteen, pieneen taloon, johon oli puhelinkeskus asennettu ja viestitoiminta alkoi.

Div. tykistökomentaja ev. Kraemer pyysi välittämään puhelun päämajaan – kuuluvuus oli huono. Tein niin, ja ev. Kraemer sanoi, että hänen tykistöllään ei ollut ammuksia enää. Toistin sanoman edelleen ja vastaus oli: emme voi auttaa – ei ole mistä antaa. Tämä karski ev. Kraemer itki puhelimessa ja niin minäkin vielä tätä kirjoittaessa(kin). Arvelen, että silloin oli 26. tai 27.2., koska RT2 lähti illalla 23. päivänä Saarenpäästä.

Turkinsaaressa tapasimme lotta Rauha Ratian Humaljoelta ja silloin syntyi ”kolmen koivistolaisen kopla”.

Rintamalinjan lähetessä meidät siirrettiin Rasalahdesta Vahvialan Vanhaankylään, missä olimme maaliskuun 13. päivänä, jolloin aseet vaikenivat. Kuulimme, että oli tullut aselepo eli rauha. Hiljaisuus tuntui oudolta – korvat olivat tottuneet taistelujen pauhuun ja yhtämittaisiin räjähdyksiin Viipurista ja pelko jäyti siitä, millaiset olisivat rauhanehdot. Nuo tuntemukset – eihän niitä voi sanoiksi sorvata.

Ltn. Saarlo tuli kertomaan meille kovat rauhanehdot. Päivän tunnelmia… en kerro! –

Vahviala kuului luovutettuun alueeseen, joten alkoi vaellus Ylämaan pappila-Miehikkälä-Virojoki-jne. kunnes kesäkuussa tulimme Haminaan, Harjun maamieskoululle, jossa toimi 4. D:n puhelinkeskus ”Liisa”. Haminaan ja sen ympäristöön, Miehikkälään ja Säkäjärvelle ym. olivat 4. D:n joukot vetäytyneet. Talvisodan asevelvolliset ja vapaaehtoiset jäivät jatkamaan sotilaskoulutusta ja niinpä mekin kolme lottaa jäimme sinne Haminan varuskuntaan. Päivystimme varuskunnan puhelinkeskusta, asuimme Patteri-RUK:ssa, söimme varuskunnan ruokalassa ja vapaa-aikoina kiertelimme ympyräkaupungin katuja ja valleja.

Evakkoja oli siirrelty Hämeestä Kymenlaaksoon Voikkaalle ja Myllykoskelle. Sain lomaa ja kävin kotiväkeä tervehtimässä.

Vuosi vierähti, alkoi jatkosota. Jatkosota oli niin monivaiheinen ja pitkä, ettei sen kertomiseen tämän muistikirjan sivut riitä. Haminan kautta lähti rajalle 8. D – talvisodan tuttu 4. D – ja meidät siepattiin mukaan 20.6. Majuri Vaskio, viipurilainen, sanoi vaan että ”Nyt tytöt mennään kotiin” ja mehän olimme heti valmiina! Ei siinä haikailtu, reput pakattiin kiireesti ja niin alkoi reissu kohti Viipuria ja Koivistoa.

Kauan emme saaneet olla Koivistolla, lokakuun 6. päivänä läksimme junalla Itä-Karjalaan. Suojärven asemalta kuorma-autoissa Porajärvelle, joka jo oli meikäläisten hallussa, ja edelleen Jänkäjärvelle, Selkiin, Paateneen, Jouhivaaraan ja vihdoin Savujärvelle, jossa vietimme joulun 1941 sekä alkuvuoden 1942.

Taisi olla jo maaliskuuta 1942, kun divisioona pääsi lepotauolle. Esikunta majoittui Saravaaran kylään. Sirkka-Liisan kanssa läksimme huhtikuussa lomalle Karhumäen asemalta Äänislinnaan ja edelleen Viipuriin ja Koivistolle. Suurimman osan pariviikkoisesta lomastamme körötimme junassa. Lomalta palattua ei mennyt kauaakaan, kun jälleen vaihdettiin kannasta, tällä kertaa Aunukseen Laatokan rannalle Piltsuun.

Piltsussa olimme 1943 kesään saakka, jolloin koko 8. D siirtyi reserviin Korteslammelle. Sinne muodostui aikaa myöten todellinen varuskunta-alue, jossa koulutettiin, viihdytettiin ja rakennettiin rintamamiestaloja. Sellaiseen me lotatkin pääsimme muuttamaan 18.9. ja se olikin suuri muutos, olimmehan olleet kesä-heinäkuun kangasteltassa.

Toukokuussa 1944 rauhallinen tunnelma sähköistyi, yhä useammin hävittäjiä lenteli yllämme, taistelujen jylinä Syväriltä voimistui ja jotakin muutosta enteili sekin, että puhelinlangat olivat aina kuumina.

12.5. saimme Sirkka-Liisan kanssa lähtökomennukseen kohti Syväriä, Vaaseniin, jossa toimi viestikeskus ”Terho”. Päämajan tilannetiedotus 11.6.: suurhyökkäys alkanut Karjalan kannaksella. Lähdimme Vaasenista kohti Aunusta 22.6. ja Nuosjärven kautta Vieljärvelle, josta vetäytyminen jatkui Palalahden, Tulemajärven ja Kolatselän kautta Suomen puolelle Lemettiin ja vihdoin heinäkuun 7. päivänä Suistamolle.

Piensaran kylässä olimme telttaelämän jälkeen taas korsussa aina välirauhan tuloon, syyskuun 19. päivään saakka, jolloin tulimme Matkaselän kautta Kiteelle ja sieltä edelleen 7.10. Kerimäelle, jossa alkoi 8. D:n kotiuttaminen.

Marraskuun 21. päivänä tulimme Mikkeliin päämajan viestikeskukseen ”Lokkiin”, jossa oli paljon kotiin lähteviä viestittäjiä ja me kodittomat evakot otimme heidän paikkansa, ei enää lottina, vaan viestittäjinä. Juuri kun olimme asettautuneet Mikkeliin työvuorolistat käsissä tuli valvontakomission määräys: ”Lotta Svärd järjestö lakkautettu 23.11.1944.” Taisi olla ja olikin elämäni nöyryyttävin päivä – päivystykseen oli mentävä – lottapukua ei saanut enää käyttää, mutta minulla ei ollut yhtään siviilivaatteita – olin lottapuvussa ilman lottaneulaa ja valkoisia kauluksia ja hihansuita, ei sitä tunnelmaa voi kuvata, eikä se elämässäni ikinä unohdu.

Mutta en ollut yksin. Sama tilanne oli kaikilla evakkolotilla ja Rauha, Sirkka ja minä yritimme yhteisymmärryksellä tukea toisiamme.

Kesäkuun lopulla 1945 kolmen kopla hajosi, kun lähdimme pääesikunnan mukana Helsinkiin, Rauha Ratian ja Sirkka-Liisa Peussan jäädessä vielä Mikkeliin. On syytä mainita, että joukossamme oli pitkiä aikoja muitakin lottia meidän kolmen lisäksi. Helmi Nevalainen Kauppalasta oli talvisodasta aina toukokuuhun 1942, jolloin seuraajaksi tuli Irma Sirkiä Uudeltakirkolta ja hiukan myöhemmin saimme mukaamme Hilma Lautalan Vahvialasta. Molemmat pysyivät mukana kotiuttamiseen saakka.

Olin puolustuslaitoksen puhelinviestittäjänä 15.11.1948 saakka mm. Sotilas I:ssä, Sotilas III:ssa, Katajanokalla ja Merikeskuksessa. Muutamia vakinaisia helsinkiläisiä lukuun ottamatta suuri osa työtovereistani oli entisiä lottia ja evakkoja. Meillä oli sama tausta ja ystävyys syntyi ihan itsestään.

Yksittäisiä tapauksia noilta vaaran vuosilta olisi monen tarinan aineksiksi – jokainen päivä olisi ”laulun arvoinen”. Paljon pelkoa, ahdistusta, kylmää ja puutetta, mutta vastapainoksi rohkeutta, toivoa ja kannustusta niin esimiesten kuin Kolmen Kannaksen Koukkaajien viestimiesten – aseveljien – taholta.

Ote vieraskirjastani 10.11.1944: ”Ystävinä yhtyi tiemme, ystävinä erotaan, siskot vielä monta kertaa muistoissamme tavataan.”

Jälkikirjoitus

Itsenäisyyspäivän odotuksen aatoksia 5.12.1995 nyt kun vapaat tuulet puhaltelevat:

Nykyään lottia haastatellaan myönteisesti ja nyt odotan TV:stä 6.12. elokuvaa Lotat, jossa lotat itse kertovat kokemuksistaan. Radiossa soitetaan usein ”lauantai-illan toivottuja” sotavuosilta – nehän tuovat meikäläiselle tuhansia muistoja mieleen. Julkaistaan romaaneja, joissa lottien työtä kuvataan tosiasioiden perusteella, jaetaan Lotta Svärd -muistomitaleita, perustetaan Lotta-museoita. Ja armeijaan on otettu ensimmäiset naissotilaat koulutettaviksi, hienoa! Syynä lienee Neuvostoliiton hajoaminen + YYA-sopimuksen purkautuminen ja varsinkin se, että Suomi kuuluu Euroopan Unioniin.

Tuntuu hyvältä nyt kun minun ikäpolveni muistaa ajat, jolloin veteraanit olivat kuin kirottuja, lotat kuin huoria. Hertta Kuusinen villitsi omia joukkojaan palopuheillaan. Oli sotasyyllisyysoikeudenkäynnit. Valpo pidätti useita ystäviäni ja minäkin olin kolme kertaa kuulusteltavana ratakadun Valpossa, mutta minäpä en muistanut yhtään mitään! Se oli sitä passinpolttajien aikaa ja taistolaishuumaa, huh huh!

Sama suhtautumistavan muutos – oikea – koskee onneksi myös Suojeluskuntia.

Lähteet:

• Neljännesvuosisata Lottatyötä Koivistolla, Koivisto-Säätiö, 1985: kirjassa Lilja Maria Ukon artikkeli ”Kolmen Kannaksen Koukkaajat” – kolme lottaa Koivistolta
• Lilja Maria Ukon muistelmat, kirjoitettu 17.10.-5.12.1995