Tolmunen Hilu
Hilu Tolmunen toimi pikkulottana.
Hilda (Hilu) Sofia Tolmunen (os. Puhakka) syntyi 9.8.1928 Iin pitäjässä, Oijärven kylässä.
Perhe omisti pienen mökin ja maapaikan, jota vanhemmat viljelivät. Lisäksi isä, Juho Tapio, teki metsätöitä. Hän kuitenkin kuoli, kun Hilu oli vasta 9-vuotias. Silloin äiti, Alina, jäi yksin kahdeksan lapsen, kahden pojan ja kuuden tytön kanssa.
Sodan alkaessa elämä oli monella tavalla hankalaa ja paljon lapsia lähetettiin sotalapsiksi Ruotsiin. Hilun äiti kuitenkin sanoi, että ketään ei pois lähetetä. Yhdessä me pärjätään, yksin ei kukaan.
Hilu aloitti työt jo 14-vuotiaana kahvila-ravintolan keittiössä. Sodan jälkeen työ jatkui lotta Helli Kourin liikemiesten lounasravintola Liikepässissä Kemissä.
Vuonna 1950 Hilu muutti Turkuun, jossa hän pääsi keittiöapulaiseksi Osuuskaupan ravintola Neloseen. Hän päätyi asumaan Björn ”Nalle” Wahlroosin isoäidin kotiin, jossa hän vuokran edestä siivosi asuntoa. Ensimmäisen oman ravintolansa Perhe-Baarin Hilu avasi vuonna 1966. Vuosien myötä liiketoiminta laajeni ja laajimmillaan Hilulla oli seitsemän toimipistettä ja yli 50 työntekijää. Hilu jäi eläkkeelle vasta 87-vuotiaana. Hänet on palkittu monella tavoin ansiokkaasta työurastaan ja Turussa hänet tunnetaan ravintolaelämän legendana. Hilu avioitui vuonna 1955 jäänmurtajan konepäällikön, Eero Tolmusen, kanssa ja perheeseen syntyi kolme tytärtä.
Pikkulottamuistoja
Kun talvisota alkoi, Hilu oli koulussa. Hän muistaa, kuinka opettaja tuli luokkaan ja komensi kaikki lapset palaamaan nopeasti koteihinsa. Hilun kotiin oli matkaa 5 km.
Sekä lottien että pikkulottien työtä Oijärvellä johti kansakoulun opettaja Hilja-Maija Soivuori. Hän järjesti pikkulottakoulutuksen, joka oli innostava ja isänmaallinen. Silloin Hilukin liittyi mukaan Lottajärjestöön. Sotien aikana Oijärvellä oli tusina lottaa ja viisi pikkulottaa.
Pikkulotat kokoontuivat koululla, missä tehtiin käsitöitä ja käärittiin siteitä. He olivat mukana myös sankarihautajaisissa laulamassa ja auttamassa muistotilaisuuksien järjestelyissä sekä lottien apuna ilmavalvontaryhmissä. Hilukin oli mukana alakoulun katolla tähystämässä lentokoneita, ja jos koneita näkyi, lotat soittivat tiedon alakertaan.
Aika ajoin Amerikasta lähetettiin vaatteita, jotka sitten opettajan valvonnan alla koululla lajiteltiin ja jaettiin tarvitseville. Koululla jaettiin tarvitseville myös hernekeittoa, joskin herneet olivat kovia, kun niitä ei oltu liotettu tarpeeksi pitkään.
Lottapuvun Hilulle ompeli äiti, mutta sekä puku että lottamerkki ovat jo hävinneet.
Muita sodanajan muistoja
Koskettavimpana muistona Hilun mielessä on hänen veljensä kohtalo. Veli haavoittui erittäin pahasti Kiestingin taisteluissa 21-vuotiaana. Hän kuitenkin selvisi hengissä, mutta sotaan hän ei enää joutunut palaamaan. Veljeltä poistettiin kylkiluita ja häntä hoidettiin pitkään sairaalassa Suomessa ja myöhemmin myös Göteborgissa. Lomalla kotona Hilu muistaa, kuinka hän siteitä veljen selkään vaihtaessaan huomasi, että ilma keuhkoista kulki myös selän kautta.
Hilu muistaa hyvin myös sotavangit, joita kuljetettiin valtavat määrät melkein kotimökin halki Lappiin metsätöihin. Hilun kotonakin kävi hyvin suomea puhunut Matti-niminen luottovanki, joka kuljetti heille postia.
Sota-aika sinällään ei Hilua juurikaan pelottanut. Kotimökissä kuitenkin oli rauha ja sota kaukana.
Jätettyään työelämän Hilu liittyi Lottaperinneyhdistykseen.