Pennanen Eila
Eila Pennanen toimi ilmavalvonta- ja iv-radistilottana.
Eila Pennanen (os. Rekola) syntyi Sysmässä 15.7.1921. Keskikoulun hän kävi kotikunnassa, mutta lukion suoritti Lahden tyttölyseossa.
Siellä sitten kerran kesken koulutunnin ilmoitettiin, että sota on syttynyt. Lahtea pommitettiin, koneet olivat päällä. Tytöt itkivät, minne pitää mennä. Tämä talvisodan alku oli yksi Eilan vaikeimmista hetkistä hänen elämässään. ”Tuntui pimeältä, kylmältä ja pelottavalta. Tunne oli voimakas, kun ei tiedetty mitä tulee jatkossa.”
Koti ja isänmaa velvoittivat. Isä oli ollut mukana vapaussodassa, kolme veljeä, kaikki upseereita, olivat etulinjassa. Eila oli nuori, 20-vuotias, kun hän lähti sotatoimialueelle. Kotitöitä maataloon jäivät hoitamaan siskot.
Jostain tulee voimia, kun on tosi paikka. Tällaisen kun kokee, ei elämässä luovuta helpolla.
Eila kertoo kokemuksistaan:
”Eturintaman ja kotirintaman välimaasto oli myös hoidettava. Olin koko talvi- ja jatkosodan aikana ilmavalvontalottana. Ulkovartiossa olin vuoden -42 loppuun, sitten siirryin katon alle iv-radistilotaksi. Olin ensin kotipaikkakunnalla ja sitten elokuusta -41 rintamalla Karjalan kannaksella ja sitten helmikuusta -42 Itä-Karjalassa Aunuksessa.
Tulikokeeseen jouduin eräänä yli 30 pakkasasteen yönä. Laskeuduin kahden tunnin vartiovuoroltani korkeasta avoimesta tornista jalat turtana maahan. Jalkani eivät palvelleet minua, olin jäätymäisilläni. Mitään apua ei ollut saatavilla, tornissa oleva lotta ei voinut väistyä vartiopaikaltaan. Käsiä apuna käyttäen selvisin jotenkin puolen kilometrin päähän kämpälle. Tuolla matkalla turvauduin Taivaan Isään, en halua kuolla näin nuorena. Olin kymmenen tuntia tajuttomana. Jostain tulee voimia, kun on tosi paikka. Tällaisen kun kokee, ei elämässä luovuta helpolla.
Seuraavana talvena torniin saatiin Ruotsin lahjana pitkä paksu turkki ja yöajaksi turvamies aseen kanssa.
Toinen muistoon tuleva kova paikka oli Aunuksessa. Kaksi ryssän konetta tuli metsänrajassa. Ääni ei kuulunut. Tein hälytyksen. Ilmatorjunta ampui. Katselin, kun valojuovat lensivät taivaalla. Huomasin, että olen tulilinjalla. Toinen kone putosi. Seurasin sen putoamista, ensin putosivat huopatossut, sitten mies ja lopulta koko kone.
Sitten minut koulutettiin radistiksi. Yleensä se tapahtui kotirintamalla, mutta minut vietiin kuorma-autolla Syvärille joulun alla -42. Haluttiin testata, miten kestän vaaratilanteita.
Vaarallisin sotatoimien aiheuttama tilanne minulle sattui juhannuksena -44. Vihollinen aloitti suurhyökkäyksen Aunuksen kannaksella. Jäimme Viteleeseen radioaseman pitoon. Ryssä oli päässyt radiolinjoillemme. Nyt voi tapahtua, mitä tahansa. Tuntui, että elämä loppuu, miten Suomen käy. Ei kuitenkaan pelottanut, kun oli toisten joukossa.”
Sota loppui. Eila opiskeli oikeustiedettä ja tuli Toijalaan -49 alussa huoltosihteeriksi. Myöhemmin hän avioitui karjalaisen rakennusmestari Aaro Pennasen kanssa. Tämä rohkea suojeluskuntalainen meni sotaan vapaaehtoisena, kun koti oli siellä.
Eilan mietelmiä lottien jälkimaineesta:
”Sotakokemukset eivät kuitenkaan jättäneet heti rauhaan. Alkoivat painajaiset. Minä iv-lottana olin vuosikausia unissani pommituksissa. Tuli myös aika, jolloin isänmaallisuus ja maanpuolustus olivat rikollista toimintaa. Rintamalottia ivattiin lisäksi erikoisella tavalla. Luin lehdestä, että rintamalottien maine on palautettu. Mustaaminen kävi helposti. Joku kirjoitti romaanin, joku teki elokuvan. Siinäkö totuus?
Totuus on se, että monta tuhatta nuorta lottaa hoiti tehtävänsä vastuuntuntoisesti vaikeissakin oloissa loppuun saakka. Tiedämme nyt, että se työ kannatti tehdä.
Miehet, sotilaat, kyllä arvostivat meitä lottia. Nousin kerran lomalta palatessani Lahdessa rintamalle menevään junaan, joka oli niin täynnä, että vain vaunun ulkorapun alin askelma oli vapaana. Jäin siihen seisomaan reppu selässä ja pidin porraskaiteesta kiinni. Junan saapuessa Kouvolan asemalle sisältä ryntäsi nuori tuntematon sotilas toisia työntäen tieltään. Hän tarttui käteeni vetäen minut perässään sisälle. Yhtään murisevaa ääntä ei kuulunut. Täyden hiljaisuuden vallitessa minulle kohteliaasti osoitettiin istuinpaikka puupenkille kahden sotilaan keskelle. Vaunun ikkunasta oli seurattu matkustustapaani ja jännitetty, että kestääköhän se tyttöraasu putoamatta. Avunanto-operaatiota ei voinut junan liikkuessa suorittaa. Se oli todellista asevelihenkeä.”
Pirteä Eila Pennonen kunnioittaa kaikkia veteraaneja ja erikoisesti etulinjojen veljiä, jotka olivat suojamuuri, jonka turvin muut saivat hoitaa tehtävänsä. Kiitollisina ovat myös mielessä kotirintaman äidit ja sisarukset, jotka olivat pehmentävinä ja lämmittävinä taustatukijoina.
”Nyt vastuuta kantavalle sukupolvelle kiitos veteraaneille osoitetusta tuesta ja huolenpidosta. Muista menneiden sukupolvien työ. Kunnioita vanhuksia, he ovat tehneet enemmän kuin me.”
Vaikka kiitosta jo meneekin nykypolvelle, on Eila vielä vahvasti mukana. Naisen ja lotan käsityksen sodistamme Eila Pennanen on monesti esittänyt koulujen veteraanipäivien juhlissa. Toijala ja ympäristön sotaveteraanit ry:n kunniajäsen on kuudetta vuotta yhdistyksen hallituksessa. Toiminnastaan hänelle on myönnetty Suomen Sotaveteraaniliiton ansioristi.
Muista menneiden sukupolvien työ. Kunnioita vanhuksia, he ovat tehneet enemmän kuin me.
Kirjoitushetkellä 104-vuotias Eila Pennanen elää vielä ja asuu kotonaan. Hänen luonaan käy kotihoito neljä kertaa päivässä. Muisti heikkenee, mutta sotamuistot ovat edelleen vahvoja.