Oksanen Kaino

Lotta Helsingin Yliopiston pienoiselämäkerratLotta Svärdin rakentajat 2026Toimisto- ja viestijaosto

...sisaruksineen Vetelissä. Kuva on otettu ennen vuoden 1918 sotaa. Takarivi vasemmalta: Allan Calonius (todennäköisesti Toinin puoliso), Toini Oksanen, Tyyne Oksanen ja Ilmari Oksanen, joka kaatui vuonna 1918. Istumassa vasemmalta: Reino,...

Kaino Wilhelmiina Oksanen (1884–1966) oli kansanedustaja, filosofian tohtori, opettaja ja meteorologi, joka toimi aktiivisesti Lotta Svärd -järjestössä jo 1920-luvun lopusta alkaen. Hän koulutti lottia, kirjoitti aktiivisesti Lotta-Svärd-lehteen ja toimi keskusjohtokunnan toimisto- ja viestijaostossa apulaisena. Hänen aloitteestaan Lottajärjestö koulutti sääpalvelu- ja meteorologi- lottia tukemaan maanpuolustusta jatkosodan aikana. Naisten koulutus ja yhteiskunnallinen aktiivisuus olivat Oksaselle sydämen asia.

Elämän ensiaskeleet Suomen suuriruhtinaskunnassa

Kaino Wilhelmiina Oksanen syntyi Tampereella 28.12.1884 vanhempiensa rovasti Oskar Wilhelm Oksasen (1849–1925) ja rouva Wilhelmina Oksasen (os. Blom) (1850–1899) esikoiseksi. Pariskunta sai yhteensä seitsemän lasta, joista kuusi eli aikuisikään asti. 1890-luvun alussa, Oksasen ollessa alle kouluikäinen perhe muutti Puolangalle isän saatua sieltä kirkkoherran viran.

Lapsuus pienellä paikkakunnalla oli pääsääntöisesti hauskaa. Oksanen on muistellut, että tykkäsi kalastaa, laskea koskea, ratsastaa ja lasketella mäkeä suksilla ystäviensä kanssa. Pienenä hän oli isänsä tyttö. Hän ihaili isänsä ammattia ja kulki tämän mukana kaikkialle.

Tuohon aikaan Suomi oli osa Venäjää, mutta lapsen elämänpiirissä se näkyi vain postimanifestin kummallisina uusina postimerkkeinä, joihin oli painettu venäjänkielistä tekstiä. Aikuisena Oksanen muisteli, että sortovuosia ennakoivia postimerkkejä ihmeteltiin, vieroksuttiin ja lopulta myös keräiltiin. Nuori Kaino alkoi kuitenkin omien sanojensa mukaan vaistota suomalaisten tunnelmia venäläistämistoimien aikana.

Oksanen osoitti jo nuorena kiinnostusta yhteiskunnallisista asioita: hän muistelee kuunnelleensa aikuisten keskusteluja ajankohtaisista tapahtumista tarkasti. Vaikka keskustelujen sävy oli surullinen, hän tunnisti niissä myös lohtua ja luottamusta. Oksasen pappisisä uskoi vankasti, että vielä koittaisi päivä, jolloin Suomen kansa saisi Jumalalta oman maan asuttavakseen. Myös luonnontieteen ilmiöihin Oksanen tutustui nuorena, sillä hänen isällään oli tapana viedä lapset ulos kirkkaina iltoina ja opettaa heille tähtikuvioita ja tähtien nimiä.

Oksanen menetti äitinsä vain 14-vuotiaana vuonna 1899. Jo seuraavana vuonna hänen isänsä meni uusiin naimisiin Anna Lovisa Mendelinin (1856–1930) kanssa. Sukututkimussivusto Genin tietojen mukaan avioliitosta ei syntynyt Oksaselle uusia sisaruksia. Vuonna 1903 Oksasen isä sai kirkkoherran viran Vetelistä, joten perhe muutti sinne. Tässä vaiheessa Oksanen jo aloitteli aikuiselämäänsä, sillä hän oli muuttanut Ouluun suorittamaan ylioppilastutkintoa.

Pitkä ja monipuolinen koulutie

Varhaisina kouluvuosinaan Kaino W. Oksanen kävi kotikoulua, osittain sortokauden takia. Hän löysi itsestään lukuinnon ja ajatteli seuraavansa isänsä jalanjälkiä saarnastuoliin, mutta joutui pettymään suuresti, kun ymmärsi, etteivät naiset voineet lukea itseään papiksi. Hän tointui takaiskusta kuitenkin nopeasti ja päätti suunnata tarmonsa luonnontieteisiin, koska nautti ympäristön havainnoinnista. Oksasen elämänmittainen toimeliaisuus ilmeni siis jo lapsuudessa.

Opiskeluintoinen Oksanen eteni Oulun suomalaisen tyttökoulun jatko-opistoon ja valmistui sieltä ylioppilaaksi vuonna 1904. Tuohon aikaan jatko-opisto oli tyttöjen opintojen etenemisen kannalta yksi harvoista mahdollisuuksista saada yliopistoon vaadittava todistus. Oksanen pääsikin Keisarilliseen Aleksanterin-Yliopistoon opiskelemaan fysiikkaa ja matematiikkaa. Hän valmistui kandiksi vuonna 1911 ja auskultoi opettajaksi vielä samana vuonna. Hän ehti työskennellä vuonna 1908 Viipurin suomalaisessa yhteiskoulussa matematiikan ja fysiikan opettajana, vuosina 1910–1917 Helsingin uudessa yhteiskoulussa matematiikan ja fysiikan opettajana ja vuosina 1916–1919 samassa koulussa myös maantieteen opettajana. Oksasella oli maine valoisana opettajana, joka välitti erityisesti tyttöjen koulutuksesta. Töiden ohessa hän jatkoi opiskelua: maisteriksi Oksanen valmistui vuonna 1913 ja kasvatusopin tutkinnon hän suoritti 1917.

Meteorologin töitä ja lisää opintoja Suomen itsenäistymisen aikoihin

Samalla kun Oksanen opiskeli, hän aloitti työt Ilmatieteellisellä keskuslaitoksella. Oksasen aikoihin ilmatiedettä pystyi opiskelemaan osana fysiikan opintoja, joten hän on todennäköisesti saanut sitä kautta valmiuksia meteorologin töihin. Myös vuonna 1914 Uudessa Suomettaressa ilmestynyt Oksanen kirjoittama perusteellisen juttu ilmatieteestä osoittaa, että hän oli erittäin perehtynyt sään ennustamiseen. Oksanen työskenteli ensiksi Ilmatieteellisen keskuslaitoksen amanuenssina vuosina 1912–1918. Samojen vuosien aikana Suomi itsenäistyi ja taisteli vuoden 1918 sisällissodan. Oksasen perhepiiri ei säästynyt menetyksiltä, sillä hänen valkoisiin kuulunut veljensä Wilho Ilmari Oksanen on merkitty kaatuneeksi Tampereen Messukylässä 30.3.1918. Oksanen itse piti vuoden 1918 aikana lähes vuoden mittaisen opintovapaan, jonka aikana hän täydensi kasvatustieteen opintojaan Ruotsissa ja Tanskassa. Tanskasta Oksanen kirjoitti terveisiään Suomen Naiseen ja raportoi maan kalliista hintatasosta mutta erinomaisesta palvelusta, mukavista ihmisistä ja turvallisesta tunnelmasta. Oksanen tutustui matkallaan muun muassa Askovin kuuluisaan kansanopistoon, jossa on opiskellut suomalaisiakin.

Työt sään parissa jatkuivat Ilmatieteellisen keskuslaitoksen apulaisena vuosina 1919–1933. Vuonna 1924 Oksanen teki opintomatkan Ruotsiin ja Norjaan tutustuakseen paikallisiin ilmatieteen laitoksiin. Töiden ohella Oksanen antoi luentoja kasvatustieteestä ja sielutieteestä (vanha nimitys psykologialle) Helsingin suomalaisessa jatko-opistossa ja kirjoitti ahkerasti kirjoja: hänen julkaisuluetteloonsa kuuluu noin 30 meteorologian alan kirjaa, joista osassa oli didaktinen ote, kuten vuonna 1917 ilmestynyt Meteorologian eli sää-opin ja ilmatieteen opetuksesta ja osa oli tarkoitettu opetuskäyttöön, kuten vuonna 1924 ilmestynyt Pieni sääopas. Osa taas oli tutkimuskirjallisuutta, jossa hän hyödynsi Ilmatieteellisen keskuslaitoksen aineistoja. Useimmat hänen tutkimuksistaan käsittelivät ukonilmoja ja salamoiden havainnointia. Oksanen työskenteli Ilmatieteellisellä keskuslaitoksella vanhempana apulaisena aina vuoteen 1949 saakka.

Keskustelu yhteiskouluista tekee Oksasesta ensimmäisen kasvatustieteestä väitelleen naisen Suomessa

1900-luvun alussa käytiin kiivaasti keskustelua tyttöjen koulutuksesta. Yleinen näkemys oli, että naiset eivät kyenneet opiskelemaan yhtä pitkäjänteisesti kuin pojat, mikä heikensi heidän terveyttään, erityisesti jos he opiskelivat yhdessä poikien kanssa. Helsingin yliopiston kasvatustieteen professori Mikael Soininen kannatti yhteiskasvatusta ja vaati empiiristä näyttöä todisteeksi tyttöjen heikosta terveydestä. Kaino W. Oksaselle taas oli ehtinyt kertyä runsaasti näkemystä koulumaailmasta. Niinpä hän sai professori Soiniselta kutsun väitöskirjan tekoon. Professorin ohjauksessa Oksanen toteutti laajan kyselytutkimuksen, jonka perusteella hän havaitsi, että yhteiskoulussa opiskelleiden tyttöjen arvosanat olivat parempia kuin pojilla eikä heidän terveydentilassaan ollut merkittävää eroa poikien terveyteen. Tästä hän päätteli, ettei yhteisopetus ollut tytöille haitaksi. Oksanen oli ensimmäinen suomalainen kasvatustieteilijä, joka hyödynsi empiiristä tilastoaineistoa ja itse hankittua kyselyaineistoa väitöskirjassaan.

Oksasen väitöstilaisuus pidettiin huhtikuun 6. päivänä vuonna 1919 ja se herätti laajaa mielenkiintoa: paikalla oli yliopistoväkeä, professoreita, ylioppilaita, naisasianaisia, opettajia ja yhteiskouluaatteen esitaistelijoita. Vastaväittäjänä toimi filosofian tohtori ja kasvatusopin virkaatekevä professori Albert Lilius. Virallista hyväksyntää Oksanen sai kuitenkin odottaa lähes kuukauden, sillä hänen väitöskirjansa hyväksyttiin vasta toukokuun 5. päivänä. Vaikka Albert Lilius oli tunnustanut väitöksen tieteelliset ansiot jo väitöstilaisuudessa, sen hyväksymisestä päädyttiin äänestämään, sillä tutkimuksen tilastotieteellisessä analyysissa oli joidenkin mielestä kritisoitavaa. Lopulta Oksasen väitöskirja Yhteiskasvatuksesta 1: Silmälläpitäen oppilaiden, etenkin naispuolisten, terveydellisiä oloja ja älyllisiä saavutuksia muutamissa Suomen kouluissa hyväksyttiin Historiallis-kielitieteellisen osaston kokouksessa äänin 10–5. Senkin jälkeen väitöskirjaa arvosteltiin murskaavasti. Esimerkiksi Kasvatus ja koulu -lehdessä julkaistun arvostelun mukaan väitöskirjan metodit eivät olleet tarpeeksi uskottavia. Toisaalta Kokoomusnaisten lehdessä Suomen Naisessa väitöksestä kirjoitettiin ylistävästi. Kiistelystä huolimatta 34-vuotias Oksanen valmistui filosofian tohtoriksi vuonna 1919, mikä teki hänestä ensimmäisen suomalaisessa yliopistossa kasvatusopin saralla väitelleen naisen.

1900-luvun alussa oli tyypillistä, että tohtoriksi väitellyt nainen ei jatkanut akateemista uraansa. Näin kävi myös tohtori Kaino W. Oksaselle. Hän jatkoi työskentelyä Ilmatieteellisellä laitoksella ja opettajana. Naisten kouluttautuminen oli kuitenkin Oksasen sydämen asia koko hänen elämänsä ajan. Hän toimi muun muassa Suomen akateemisten naisten liiton puheenjohtajana vuoden verran 1926–1927. Yksi hänen puheenjohtajakautensa tavoitteista oli Suomen ensimmäisen naispuolisen maisterin Emma Irene Åströmin arvon nostaminen. Åström saikin liiton ponnistelujen ansiosta Helsingin yliopiston kunniatohtorin arvon 80-vuotislahjakseen. Oksanen itse keräsi varat promootiotarpeisiin. Samalla Åströmistä tehtiin akateemisten naisten liiton kunniajäsen ja liitto järjesti juhlat, jonne Oksanen nouti Åströmin avoautolla. Matka juhlapaikalle oli näyttävä, sillä molemmat laittoivat matkan ajaksi päähänsä tohtorinhatut. Oksanen itse valittiin akateemisten naisten kunniajäseneksi vuonna 1949.

Kahdentoista vuoden ura kansanedustajana

Kaino W. Oksanen oli poliittisesti aktiivinen jo nuorena aikuisena. Hän oli 21-vuotias, kun naiset saivat äänioikeuden ja vaalikelpoisuuden vuonna 1906. Saman vuoden alussa Oksanen kirjoitti Naisten Ääneen erittäin seikkaperäisen jutun eduskuntauudistuksesta ja uudesta vaalilaista, mikä osoittaa syvää perehtyneisyyttä aiheeseen. Äänestäminen oli hänelle tärkeää, ja lehtijuttujen lisäksi hän myös kiersi Suomea 1900-luvun alkupuolella kannustaen naisia antamaan äänensä eduskuntavaaleissa. Vuonna 1927 hän asettui itse ehdolle, ja hänet valittiin Kansallisen Kokoomuspuolueen kansanedustajaksi Viipurin läänin läntisestä vaalipiiristä. Samoissa vaaleissa valittiin 17 naista, mikä on vain 8,5 % kaikista 200 valitusta kansanedustajasta.

42-vuotias Oksanen oli valitsemishetkellään aikaansa seuraava nainen, jolla oli runsaasti tarmoa erityisesti naisten asioiden ajamiseen. Kampanjamainoksissaan hän ilmoitti olevansa valmis työhön vaivoja säästämättä. Hän lunasti vaalilupauksensa ja tuki muun muassa naisten voimisteluharrastusta sekä Marttaliiton ja Valkonauhaliiton työtä, ehdotti naispoliisikoulun perustamista ja jätti kotitaloustiedettä koskevan toivomusaloitteen, jotta kotitalous saataisiin yliopiston oppiaineeksi.

Vuoden 1929 avioliittolain uudistusta käsiteltävissä täysistunnoissa hän käytti yhden puheenvuoron, jossa kritisoi sitä, että uusi laki velvoitti naista ottamaan miehen sukunimen, toisin kuin aiempi laki. Hänen mukaansa miehen sukunimen ottaminen saattoi haitata naisen elinkeinonharjoitusta, ja oli muutenkin ”taantumusta” kirjata moinen määräys lakiin. Puheenvuorolla ei ollut toivottua vaikutusta, sillä sukunimiasia jäi lakiin, ja vasta vuonna 1986 nainen saattoi säilyttää oman nimensä avioituessaan. Oksanen itse oli naimaton, mikä oli tavallista naiskansanedustajien keskuskuudessa. Useimmat ajattelivat edelleen, etteivät perhe ja ura sopineet yhteen.

Oksanen ehti toimia kansanedustajana kaksitoista vuotta. Vuoden 1939 vaaleissa hän ei enää asettunut ehdolle vedoten terveydellisiin syihin. 54-vuotiaalla naisella oli kuitenkin vielä tarmoa jäljellä Lotta Svärd -järjestöön, sillä talvisodan jälkeen järjestö koulutti runsaasti lottia erilaisiin tehtäviin, ja siihen työhön yhteiskunnallisesti valveutunut kokenut opettaja oli omiaan.

Toiminta Lotta Svärd -järjestössä alkaa 1920-luvun lopussa

Jo kansanedustaja-aikoinaan Kaino W. Oksanen kirjoitti juttua Lotta-Svärd-lehteen. Järjestön julkaisu oli asiapitoinen ja isänmaallinen aikakausilehti, jossa ilmestyi yhteiskunnallisia aiheita käsitteleviä juttuja. Tarkempia syitä Oksasen aktivoitumisesta järjestön toiminnassa ei ole löytynyt, mutta Maritta Pohlsin mukaan monet akateemiset naiset kuuluivat Lotta Svärd -järjestöön. Oksanen alkoi kirjoittaa lehteen säännöllisesti juttuja eduskuntatyöstä, erityisesti naiskansanedustajien tekemistä aloitteita. Ensimmäisessä julkaisussaan, joka ilmestyi toukokuussa 1929, Oksanen käsitteli tulevia kansanedustajavaaleja ja kannusti kaikkia lottia äänestämään. Tämän lisäksi hän kirjoitti lehteen juttuja tähtitieteestä otsikolla Pakinaa tähdistä.

Oksanen oli muutenkin aktiivinen lottajärjestössä: Lotta-Svärd-lehdestä löytyy maininta jo vuodelta 1929, että hän on pitänyt lotille luentoja Tuusulassa. Jyväskylän lottapäivillä vuonna 1930 hän taas esitelmöi naisten valtiollisesta ja yhteiskunnallisesta elämästä. Lehdessä ilmestyneen luentotiivistelmän perusteella Oksanen oli huolissaan naisten aseman heikkenemisestä poliittisten levottomuuksien lisääntyessä. Luennon aikana hän kannusti lottia näyttämään kansalliskuntonsa ja hankkimaan ammattitaitoa ja sivistystä. Samana vuonna Oksanen luennoi sielutieteestä (eli psykologiasta) Helsingin neuvojakurssilla, jossa lottia koulutettiin kenttätyöhön.

Oksasen aloitteesta koulutetaan säähavaintolottia

Ennen talvisotaa oli säädetty yleinen työvelvollisuuslaki. Sen mukaan suomalaisten oli tehtävä töitä maanpuolustuksen hyväksi, jotta miehiä vapautuisi rintamalle. Lottatyö oli monille työvelvollisille mieluinen valinta, ja Lotta Svärd -järjestö kouluttikin lottia monipuolisesti erilaisiin tehtäviin. Talvisodan aikana Suomessa havaittiin tarve osaavasta sääpalveluväestä, sillä Puolustusvoimien oma säähenkilöstö ei riittänyt hoitamaan kaikkia tehtäviä.

Kaino W. Oksanen oli 40-lukuun mennessä vakiinnuttanut asemaansa lottien kouluttajana. Hän oli myös työskennellyt lähes 20 vuotta Ilmatieteellisellä keskuslaitoksella, joka nyt johti sodanaikaista sääpalvelua. Oli siis varsin luonnollista, että toukokuussa 1940 Oksasen ehdotti, että lottia alettaisiin kouluttaa säähavainto- ja meteorologilottien tehtäviin. Säälottien oli tarkoitus korvata sääpalvelutehtävistä rintamalle lähetettyjä miehiä sekä mennä komennuksille sodan aikana perustetuille uusille sääasemille. Kouluttaminen käynnistyi lähes saman tien ja sen yhtenä ehtona oli, että osallistujien tuli liittyä lottajärjestöön. Oksanen itse oli mukana koulutusten suunnittelussa ja toteutuksessa, ja hänen aiemmin julkaisemansa Pieni sääopas (1924) oli yksi kurssilla käytetyistä kirjoista. Hallinnollisesti säälotat olivat osa Lotta Svärdin toimisto- ja viestijaostoa, mutta heidän työpanoksensa meni suoraan Puolustusvoimien käyttöön.

Sodan aikana säätiedot olivat arvokasta ja salattua tietoa, jota ei kerrottu julkisesti esimerkiksi Yleisradiossa tai lehdissä. Säätietoja käytettiin erityisesti tykistöammunnassa, sillä tykistö tarvitsi eri korkeuksilta saatuja säähavaintoja ratojen laskemiseen. Tiedot ukkosista taas olivat tärkeitä radisteille, sillä ukkonen saattoi häiritä radioyhteyksiä. Ilmatieteellisen keskuslaitoksen sääpalvelukeskus jakeli säätietoja sääpalveluasemille, joissa meteorologit täydensivät tietoja oman alueen säähavaintoihin.

Säähavaintojen tekeminen oli tuolloin pitkälti käsityötä. Lotan tuli seurata sään kehitystä, tehdä muistiinpanoja ja viestittää havainnot sähkeellä eteenpäin. Säätä havaittiin myös öisin, ja työ oli muutenkin vaativaa. Oksasella oli mielipiteitä hyvän säälotan ominaisuuksista, jotta lotta pärjäisi tehtävässään haastavissa olosuhteissa. Vuonna 1943 hän kirjoitti Lotta-Svärd-lehteen, että lotan tuli olla tarkka, täsmällinen ja tunnollinen ja että hänen tuli olla tottunut itsenäiseen työskentelyyn. Lotalla piti olla hyvä näkö, hyvät hermot ja hyvä sopeutumiskyky sekä siisti käsiala ja selvä puheääni, jotta viestintä esimerkiksi puhelimella onnistuisi vaivattomasti. Oksasen mielestä säälotaksi sopi parhaiten sellainen nainen, joka oli ylioppilas, ja ainakin yksi ensimmäisen kurssin pääsyehdoista oli keskikoulukurssi fysiikasta.

Oksanen itse koulutti säälottia muutamien muiden kouluttajien kanssa. Seija Paasonen kuvailee Oksasta kirjassaan Taivasta vartioivat naiset. Säälotat 1940–1944 säälottakurssien kantavaksi voimahahmoksi. Ilmeisesti hän oli myös pidetty hahmo, sillä ainakin eräs säälottakurssilainen Rauni Puranen luonnehti Oksasta kirjeessään ”eri järkeväksi ja reiluksi tädiksi”. Säälotta Sylvi Solin taas sai Oksaselta kauniit kiitossanat pilvikuvastoonsa. Arkistoista on löytynyt tieto, että Oksaselle ja monille muille kouluttajille maksettiin koulutuksesta 60 markkaa (nykyrahassa reilu 20 euroa) tunnilta. Järjestely- ja johtotyötä Oksanen teki ilman palkkiota. Sään havainnointiin liittyvät taidot vaikuttavat olleen Oksaselle tärkeitä, sillä hän kannusti lapsiakin tarkkailemaan säätä. Vuonna 1944 hän nimittäin kirjoitti Lottatyttö-lehteen jutun nimeltä Mitä jokaisen tytön tulisi tietää säästä.

Koulutukset lähtivät ilmeisesti varsin hyvin käyntiin. Paasosen mukaan kurssit oli huolella suunniteltu. Lottamuseon arkistoista löytyvistä koulutusmateriaaleista on nähtävissä, että lotat ovat tutustuneet erilaisiin sääilmiöihin ja esimerkiksi pilvien muotoihin huolellisesti. Säälottakoulutus sai huomiota myös lottajärjestössä, sillä ainakin toukokuussa 1942 Kaino Oksanen luennoi toimisto- ja viestijaostopäälliköiden opinto- ja neuvottelupäivillä lottien sääpalvelukoulutuksen syntymisestä ja nykyisestä kehityksestä. Vuodesta 1943 eteenpäin Oksanen toimi lehtori Liisa Untolahden apulaisena Lotta Svärd -järjestön keskusjohtokunnan toimisto- ja viestijaostossa. Jaosto vastasi Lottajärjestön koulutuksista, joten oli luontevaa, että yksi neljästä koulutusvastuulotasta oli Oksanen.

Säälotat olivat pieni mutta tärkeä erikoiskoulutettu joukko. Kokonaisuudessaan heitä oli vain parisen sataa, kun taas kaiken kaikkiaan lottia oli komennuksella jatkosodan aikana noin 90 000. Kaikki säälottakoulutuksen saaneet eivät ehtineet toimia komennuksella tai heidät komennettiin muihin tehtäviin. Yksi säälotista oli myöhemmin kirjailijana tunnettu Kirsi Kunnas.

Jatkosodan loputtua myös säälottien tarve loppui. Lotille kirjoitettiin palvelustaan todistus, ja moni säälotta yritti hakea säähavainnontekijän töitä. Niitä ei valitettavasti ollut tarjolla sen jälkeen, kun rintamalta kotiutuneet miehet olivat palanneet töihinsä. Kaino W. Oksanen oli vuonna 1943 ilmestyneessä Lotta-Svärd-lehden numerossa arvellut, että säälottakoulutus tarjoaisi hyötyä palvelun jälkeenkin, sillä koulutus avaisi ovia muun muassa maa- ja metsätalousaloille, insinööreiksi ja erityisesti meteorologeiksi, mutta Paasosen mukaan ei ole olemassa tietoa siitä, kuinka moni lopulta pääsi rauhan tultua sääpalvelutöihin.

Elämää Lotta Svärd -järjestön jälkeen

Eläkevuosiaan Kaino W. Oksanen vietti Jyväskylässä. Monista Oksasen eläkepäivien aikana julkaistuista lehtijutuista huokuu arvostus häntä kohtaan. Esimerkiksi Jyväskylän Akateemisten Naisten vuosikokouksessa 70 vuotta täyttänyt Oksanen kukitettiin ja hänelle laulettiin laulu Arvon mekin ansaitsemme, jonka sanat korostavat suomalaisuutta ja arkisen työn kunnioitusta.

Oksanen jatkoi sääaiheiden parissa pitämällä muun muassa runsaasti esitelmiä. Hän myös antoi lausuntoja sääilmiöistä, kuten Jyväskylän Sanomissa ilmestynyt juttu vuodelta 1955 paljastaa. Lehti otti häneen yhteyttä, kun taivaalla nähtiin eriskummallinen ilmiö, joka koostui kolmesta auringosta ja kahdesta sateenkaaresta. Oksanen kertoi, että ilmiö johtui jäätiköstä heijastuvasta valosta. Sääilmiöiden lisäksi myös äänestysaktiivisuuden puolesta kampanjointi oli hänelle edelleen tärkeää, mistä kertoo esimerkiksi Seutu-lehdessä helmikuussa 1962 ilmestynyt äänestysvetoomus, jonka allekirjoittaneiden joukosta löytyy hänen nimensä.

Oksanen oli elämänsä aikana tarmokas ja aikaansaava nainen, joka ehti olla monessa mukana. Hän mursi useita lasikattoja ja oli monien aikalaiskuvausten perusteella luotettava ja asiantunteva ihminen. Hänen sydämensä oli selvästi naisten ja tyttöjen asialla, ja lehtijuttujensa perusteella hän sekä uskoi naisten kyvykkyyteen että vaati heiltä paljon.

Oksanen ei koskaan mennyt naimisiin eikä saanut lapsia. Hän kuoli 81-vuotiaana kotonaan Jyväskylässä 12. lokakuuta 1966. Hänet on haudattu Veteliin, samalle hautausmaalle kuin hänen isänsä.

Pienoiselämäkerran kirjoittaja: Anna Mattila