Lindfors Ritva
Lindfors Ritva Aulikki (os.Hemmilä) toimi pikkulottana Mäntsälän Ohkolassa.
Ritva Aulikki Lindfors (os. Hemmilä) syntyi 30.8.1930 Mäntsälän Ohkolassa.
Ritva syntyi tyttäreksi Mäntsälälän Ohkolan Ulriksnäsin tilalle. Perheessä oli myös toinen tytär. Kotitilalla oli iso navetta, jossa oli parhaimmillaan 22 lehmää, viisi hevosta, porsaita, kanoja ja koira talon vahtina sekä kymmenen kissaa.
Ritva liittyi Lotta Svärd -järjestöön 24.11.1942 Mäntsälän Ohkolassa. Hän toimi pikkulottana.
Ritva on saanut tunnustusta monenlaisesta toiminnasta elämänvarrella:
1941 Pikakirjoitusmerkki
1941 Suomi-Ruotsi maaottelumerkki
1948 Olympialaisten hyväksi suoritettu
1986 Hermanskan arvo – Suomen Nuoríson Tuki-säätiö
1996 Museovirastolta hopeinen ansiomerkki
2001 Liikunnan edistäminen – Yhdessä kävellen.
Ritva Aulikki Lindfors, omaa sukua Hemmilän muistelmakirjoitus
Äitini Ida Elna Regina (os. Suloniemi) Hemmilä synnytti minut 30.8 1930 Helsingin kätilöopistolla kello 16.20 iltapäivällä. Sen ajan tavan mukaisesti minut kastettiin jo synnytyssairaalassa Ritva Aulikiksi. Kumminani oli ollut isäni Lepo Johannes Hemmilän sisar Hilja Charlotta (os. Hemmilä) Rautasuo, serkkujeni Sirkun ja Heikin äiti.
Aloitin kasvamiseni kotonani maalaistalossa, Mäntsälän Ohkolan Ulriksnäsissä, jossa vietin myös nuoruutenikin. Silloin syttyi isänmaahamme julma sota, joka vei mennessään kaksi setääni. Oiva Mikael ja Niilo Ernst Hemmilä kaatuivat Karjalan kannaksella. Meillä maatalousopissa ollut sukulainen Aimo Pylvänäinen sai myös sankarikuoleman ja lepää Nurmijärven sankarihaudassa. Toinen talon töissä ollut nuorimies Matti Viitanen haavoittui käsivarteen ja suoritti Saaren invalidisäätiön maatalousoppilaitoksessa koulutuksensa. Meidän Timo-hevosemme haavoittui jalkoihinsa ja oli sotasairaalassa Lappeenrannan läheisyydessä hoidettavana, mutta sinne jäi.
Isäni suoritti talvisodan Viipurinlahden rintamalla, vaikka kuului jo nostomiehiin. Hän ylentyi alikersantista kersantiksi saaden myös mitaleja työstään sota- sekä kotirintama palveluksestaan.
Noihin kuolon vuosiin kuuluivat jatkuvasti toistuvat sankarihautajaiset sankariristeineen. Samanaikaisesti sanomalehdissä oli luettavissa useiden tartuntatautien lopettamat sukulaiset ja kyläläiset hautajaisineen ja risteineen. Silloin jouduin omaksumaan, että risti tarkoittaakin kuolemaa. En vielä 91-vuotiaanakaan hyväksy tuota symbolia, joka jatkuvasti kammottaa.
Olin yläkoulun toisella luokalla Ohkolan kansakoulussa. Odotimme välitunnin jälkeen opettajan luokkaan tulemista kauan. Kun hän lopulta tuli, niin hänen ainoat sanansa olivat ”Sota on syttynyt, menkää kotiinne”. Silloin tuli kiire, mitään sanomattomina reput selkään ja juoksua kotitielle. Puolitoista kilometriä yhtä päätä serkkujeni kanssa juosseina vasta uskalsimme pysähtyä ja katsoa taaksemme, että missä oikein se sota tulee!?
Tästä ajasta alkoi sitten maataloustöihin opetteleminen haravoiden ojanpientareita heinäpellolla ja lyhdesitomien teko ruispelloilla yms. Silloin oli työväestä puute, kun nuoret miehet olivat rintamalla. Apuna oli ajoittain työvelvollisia Helsingistä, sotavankeja Neuvostoliitosta sekä karjalaisväestön evakkoja. Kesä oli kuuma ja kuiva. Kaivoista loppuivat vedet hankaloittaen karjan pitoa. Karjataudit tulivat siirtolaiskarjan mukana. Kylmää oli talvella aina 42 pakkasasteeseen, jolloin kaikki omena- ja päärynäpuut paleltuivat, paitsi kaksi pieniomenaista isoa omenapuuta. Ne jatkoivat sadon tuottamista silloin pula-aikana.
Tuli desanttiajat ja siitä johtuneet jahtaamiset. Isäni oli täällä kotirintamalla joukkoja ohjaamassa joka kiinniotossa. Kerran toivat jahtaajat kiinniottamansa desantin meille kuulusteltavaksi, koska hänen tavaratorpedonsa oli pudonnut meidän metsäämme. Tuvan ikkunan vieressä tuolilla istuen hän hoiteli rikkimenneitä kantapäitään hienoilla ensiapuvälineillä. Minä yksin seurasin ihmeissäni vieressä. Kuulustelijat hakivat hänet salin pöydän ympärille. Äitini oli samoihin aikoihin mustikassa sen torpedon laskupaikkeilla ja kotiin tultuaan hän keitti vierailleen kahvit ja tarjoili salin pöytään. Se vihollisvallan kansalainen oli suomea puhuva inkeriläinen, joka oli lähetetty Kaukasten tehdasta tuhoamaan. Miehet veivät pidättämänsä vangin pois ties’ minne?
Meillä kun oli vaikka kuinka paljon evakkoporukoita Helsingin pommituksia paossa, Karjalan sekä Lapin sodan evakkoja, niin minulla oli lapsiseuraa. Kerran isä määräsi minut ja Molanderin Karinin (myöhemmin Wallgren) vartioiden tarkkailemaan desantin mahdollista kulkua metsän laitoja pitkin. “Jos vaan jotain liikettä näkyy, niin tulkaa ilmoittamaan heti!” Partioimme sen iltapäivän kotilakeutta polkupyörillä edestakaisin kulkien. Kamalia olivat päivät ja yöt, kun meidän yli kulki ”ryssien” lentoreitti Helsinkiä pommittamaan. Palon loimutus näkyi sieltä 50 kilometrin takaa meille saakka.
Tuli aika 24.11.1942, kun sain kunnian liittyä pikkulottiin. Jäsenkorttini sain Lotta Svärd -tyttöosastolta täällä Mäntsälän Ohkolassa. Motto oli ”Ilomielin valmiina palvelemaan, kun kutsuvi syntymämaani”.
Tyttöosaston nimi muuttui nopeasti pikkulotiksi, jonka puheenjohtajana toimi opettaja Sylvi Varjoranta, osastonjohtajana opettaja Ellen Vestola ja allekirjoittajana rovastinna Elma Mikkonen kirkonkylästä. Hän toimi lottien päällikkönä pitäjässä. Varsinaisia tapaamisia tai kokouksia ei silloin ollut, mutta naiskotiväen jokaviikkoiset leipomiset tuottivat useita paketteja sukulais- ja kylänpojille rintamalle sekä joka kerta myös pari pakettia merkittiin tuntemattomalle sotilaalle. Sain olla täysillä mukana pakettien teossa. Ruskeaan paksuun paperiin ne käärittiin paperinarulla vahvasti sitoen. Tuttujen paketteihin kirjoitettiin päälle sotilasarvolla varustettu saajan nimi, sekä isolla tekstillä ”kenttäpostia”.
Minulla oli varsinaisesti tehtävänä korppujen tekeminen. Ensin leivoin pullapötkylöitä, paistamisen jälkeen leikkelin ne korpuiksi, jotka äitini taas kuivatti. Ei ollut sokeria korppujen päälle, ne kuitenkin olivat säilyvyyden kannalta mieluisia sotapojille. Sain kirjoitella paketteihin tuntemattomille sotilaille kirjeitäkin, saati sitten sukulaispojille. Kaikki talon naisväki kutoi rintamalle ampumasormikintaita, sukkia ja kypärän alushuppuja. Talon kolmella rukilla naiset kehräsivät jatkuvasti lankaa meidän omien lampaiden villoista.
Kirkonkylässä suojeluskunnan talossa lottien toimesta esitettiin näytelmää Topeliuksen ”Lintu sininen”, jota polkupyörillä ajaen 17 kilometrin päähän kävimme tyttöporukalla katsomassa. Siinä prinsessaa näytteli pitäjänlääkäri Anders Carlbergin tytär Elisabeth (myöhemmin Rehn) sinisessä puvussaan. Hän oli varhaisesta iästään huolimattaan jo pikkulotta. Hänen lottapukunsa on säilytettynä Tuusulan Lottamuseossa. Elisabethista sitten aikanaan tuli maahamme puolustusministeri.
Kun kaikesta oli puutetta, niin myös leninkikankaista. Lottapukukangas oli loppunut maasta kokonaan, joten jouduin lainaamaan puvun Eevi Salmiselta. Siihen pukeutuneena tunsin merkityksellistä ja isänmaallista oloa kouluystäväni 13-vuotiaan Juulia Penttilän hautajaisissa kesäisellä Mäntsälän kirkkomaalla. Juulia hukkui Hirvihaaran kosken joen suvantoon, pelastaessaan uimataidotonta tyttöä, joka kuitenkin pelastui.
Jatkosota loppui syksyllä 19.9.1944, mutta se jatkui kuitenkin niinä vaaranvuosina, jolloin kaiken aikaa sai pelätä kolmatta sodan syttymistä.
Pikkulottamerkin, kauniin ruusukemallisen, sain noina pikkulotta-aikoinani. Nyt sen muiston on saanut nuorempi tyttäremme Riikka Maria Talvikki Sarmala (os. Lindfors) Nurmijärvelle, kuljettamaan mennyttä tietoutta eteenpäin. Poikamme Aarno Olavi Lindfors suoritti asevelvollisuutensa sotilaspoliisina ja pitää nyt isäntänä huolta Ulriksnäsin tilastamme sekä maamme maatalouden säilyttämisestä.
Täydennykseksi kirjoitan vielä luettelon koulunkäynneistäni ja myöhemmistä elämänvaiheistani:
Kansakoulun päätteeksi pääsin kuukauden kurssin suoritettuani Järvenpään yhteiskouluun suoraan toiselle luokalle ja tulin suorittaneeksi viisi luokkaa. Isäni tahdosta päädyin kotitilalle töitä tekemään. Suoritin useita käytännöllisiä kursseja ja Helsingin talouskoulun kävin 1951.
Äitini kehotuksesta menin Helsinkiin taideopiskelijaksi vapaaseen taidekouluun neljäksi vuodeksi ja viimeisenä vuonna 1960 sain palkinnon kevätnäyttelyssä. Olen ollut mukana ensin yhteisnäyttelyissä sekä pitänyt neljä omaa. Taidematkani Pariisi-Etelä-Saksa-Pariisi tein taidekouluni välivuonna 1958.
Olen toiminut nuorisoseurassa kaiken ikääni näyttelijänä, puvustajana ja maskeeraajana.
2.6.1962 solmimme avioliiton hyvinkääläisen maalaistalon pojan Olavi Harald Lindforsin kanssa. Hän tuli meille isännäksi suoritettuaan sotaväen kersanttina sekä käytyään maatalousnormaalikoulun.
Hän sai mm. sotilaspoikamuistomitalin sekä tasavallan presidentin myöntämän ensimmäisen luokan muistomitalin kultaristein ja kultaisen kauppakamarin myöntämän ansiomitalin.
Saimme kolme lasta sukuamme jatkamaan. Vuodesta 1962 olen toiminut emäntänä 60 vuotta ja Kellokosken sairaalan perhehoitoemäntänä 50 vuotta. Harrastuksinani taide ja kirjoittaminen sekä kaikenlainen luonnonseuraaminen. Olen toimittanut isäni muistelmista kirjan ”Poika elämän koulussa” 2002 sekä oman sukukirjani ”Muistojen kysymyksiä” 2009. Nyt jatkan vielä perinteen ja muistitiedon tallentamista.
Vanhemman tyttäremme kirkonkyläläisen Regina Aulikki Mäkelän (os. Lindfors) kehotuksesta laitan tämän selostukseni kuvani liitteeksi Lottamuseon Lottagalleriaan.
12.2.2022 Ohkolassa
Ritva Lindfors os. Hemmilä